Ja heti tiesin, etten ollut suurenmoinen.
Tulee aika, jolloin oman hyväntahtoisuuden makeus on savua keuhkoissa, painolastia, vuori, joka painaa poskea vasten. Minun aikani koitti mielenterveyskriisin myötä – romahduksen, joka jätti sisuskaluni tuntumaan raunioilta.
Olen aloittelija itsensä anteeksiantamisen saralla. Amatöörimäisyyteni on jo kauan sitten vaihtunut vankkumattomaan sitoutumiseen hyvyyteen. Olen myös kaksin verroin huono lääkäri, niin kuin lääkäreillä on tapana; olen salaa yrittänyt irrottaa kehostani jokaisen huonon luun. Mikä minua pitää pystyssä, kysytte? Hyväntekeväisyyteni seuraukset. Ja nyt tämä, tämä kauan odotettu oivallus siitä, mitä tarkoittaa kutsua itseäni ihmiseksi. (Luojan kiitos).
***
Tämän kirjeen otsikko on suosikkiriveeni Bon Iverin Holocene-kappaleesta, rivi, jonka parissa olen viettänyt epäpyhän paljon aikaa pakkomielteisesti. Se saa minut tuntemaan sitä pursuavaa, hengästyttävää tyhjyyttä, jota Nilgiriksen tähtien katselu sai minut tuntemaan teini-ikäisenä. ”Merkityksen ja merkityksettömyyden” (kuten Justin Vernon itse sanoo) ja sen tarjoaman vapauden vastakkainasettelu. Tuo yhteensovittaminen persoonallisuuteni samanaikaisen merkityksen ja merkityksettömyyden välillä, ja tuossa yhteensovittamisessa tila olla 100-prosenttisesti tavallinen ja inhimillinen.”
”Sinä vittuilit sille, ystävä, se on päällään, se iski kadulle.”
Olen juossut pakoon ”pahaa”. En itse virheitä, vaan sitä, että olen ollut ihminen, joka on tehnyt ne virheet, en itse kipua, vaan sitä, että olen ollut ihminen, joka on aiheuttanut kipua. Jopa nyt, kun paistattelen oivallukseni lohdutuksessa, on vaikea myöntää tuota puolta – tuota persoonani puolta – noiden virheiden tekijää, antamatta periksi impulssille kuitata se vastaavien hyvyyksien kanssa. Olen käyttänyt paljon aikaa tähän nyt hyvin oudolta vaikuttavaan pyrkimykseen olla yksinomaan hyvä ihminen. Olen nyt 25-vuotias, ja joudun kohtaamaan omien tavallisten virheideni ja epäkohtieni suhteettoman rumuuden. Oletan, että jos mitä tahansa lukitsee pimeään huoneeseen, se muuttuu lopulta – happamaksi tai hirviömäiseksi tai molemmiksi. Ja kohdatessani sen olin pitkään aikaan kykenemätön tulemaan toimeen oman huonouteni kanssa kieltämättä sitä inhottavalla järkytyksellä ja epäuskolla kuin joku, jolle kasvoi yhdessä yössä hirviömäinen vieras kolmas käsi.
***
Ajatellessani toivoa toimintakelpoisena tilana ihmettelen kovasti ja usein nykyään, missä olen, kuka haluan olla. Jotkut hetket elämässä tuntuvat kai niin tyhjiltä – niin voimakkailta, niin hedelmällisiltä. Ja niissä tiloissa, kun en katastrofoi, minä vain ihmettelen. Rehellisesti sanottuna en usko, että olen koskaan pystynyt sopeutumaan siihen, miten täysin inhimillinen olen. Oletan, että inhimillisyytenne (KYLLÄ – IHMISYYS) luominen tyhjästä on taiteellinen harjoitus, joka alkaa siitä, että tunnustatte kuvakudoksen, näette värivalikoiman ja ymmärrätte totuuden siitä, että värit vuotavat toisiinsa; että kaikkia virheitä ei ole helppo pyyhkiä pois kankaalta valkoisella maalilla. Oletan, että se vaatii myös tiettyä nöyryyttä ja rohkeutta katsoa omaa räikeää rumuuttaan peilistä säpsähtämättä; liikkua sitä kohti vastoin impulssia kääntää katse poispäin.
Tämä yhteensovittaminen on ollut käsitteellinen löytöni itsekunnioituksesta, jonka nyt ymmärrän, ettei se ole vain jokin fantastinen kyky puolustaa omia rajojaan. Kuten Joan Didion kirjoittaa esseessään itsekunnioituksesta:
Elämä ilman itsekunnioitusta on sitä, että makaa jonain yönä hereillä, lämpimän maidon, fenobarbitaalin ja peiton päällä nukkuvan käden ulottumattomissa, ja laskee yhteen tekemänsä ja tekemättä jättämänsä synnit, petetyt luottamukset, hienovaraisesti rikotut lupaukset, lahjat, jotka on peruuttamattomasti haaskattu laiskuuden, pelkuruuden tai huolimattomuuden vuoksi. Vaikka lykkäämme sitä kuinka kauan, lopulta makaamme yksin siinä tunnetusti epämukavassa sängyssä, jonka olemme itse valmistaneet. Se, nukummeko siinä vai emme, riippuu tietysti siitä, kunnioitammeko itseämme.”
***
Minulle tulee mieleen runo, jonka kirjoitin kesäkuussa 2018; haluan jakaa sen kanssanne. Jos en tietäisi paremmin, olisin kutsunut sitä ennakoivaksi henkilökohtaiseksi teokseksi. Mutta tiedän paremmin; tämä konflikti ei ole uusi, viimeaikaiset kamppailut ovat vain uudistaneet taistelua. (Katkelmat on merkitty vinoviivoilla).
Tänä aamuna käänsin huomioni
varpuslintujen
(ei kyyhkyjen) lintujen ruokintaan
, tuulikelloon
uuden (lastenhuoneen) ikkunani
ulkopuolella
jonka hyttysverkko
on pölyttynyt./
Tämä on
kenties julistukseni
rakkauden julistus
maailmankaikkeudelle, tai
palautus
kunnioituksesta, joka on puuttunut,
luulen-
nälän rehellisyys,
ja mikä ruoka sitä tyydyttää./
Minuun voi usein luottaa
paremmaksi ihmiseksi,
niinkuin
pesen nyt lintujen ruokintapöydän
paljain käsin
menevällä saippualla ja kuumalla vedellä ja kaikkineen,
kaapin paskat vihreästä muovista
muoviharjalla,
tunnen
itseni äidilliseksi ja yltäkylläiseksi vilpittömissä yrityksissäni.
Oranssi vesiastia, jossa oli ulosteita
, jähmettyi tumman keltaiseksi, ja vihreäksi-/
niin kuin sammal yhdyskuntarakennuksen seinällä
mummoni talon
seinä
monsuunin jälkimainingeissa
Kozhikodessa:
: 673,
pehmeä mutta ei-toivottu-
kelluu keltaisessa vedessä-
sekoittuu johonkin
mikä ei voi liuottaa sitä./
Olen usein muistuttanut omasta
ylimielisyydestäni, mutta kuka
ei halua löytää ja
löytää,
ja havaita omien hyväntahtoisuuksiensa kunniakkaita seurauksia
(jälkiseurauksia)
-/
sertifioitua hyvää ihmistä,
sertifioitua ystävällisintä-
sertifioida minut mukavaksi ja kauniiksi,
paremmaksi, parhaaksi.
’Paras ihminen, jonka olen koskaan tuntenut’./
täytän sen nyt kengin siemenillä-
syöttölaite, pesty ja kuivattu ja
puhdas-
täynnä ruokaa ja säästöä.
Pidän sitä ikkunan ulkopuolella
kauhistuneena,
jos voisin lisätä,
ripustaakseni sen;
riskaten henkeni pikkuruisten
varpusien
vuoksi
(jos voisin lisätä)./
Waiting,
my mother and me,
like thieves,
still like statues./
Viimein ilmestyy varpunen,
epäilyttävä,
pää tikittää
kuin sekunnin käsi,
1-2-3-4./
liikkuu hitaasti,
lapsuuden ilmestys ehkä,
ahnaasti,
lähemmäs, akanat
leijailevat ja ajelehtivat kohti verkkoa,
minua kohti./
Näkemällä minut, minun virnistykseni
hieno ja siro vain
kuin
pyytävän petoeläimen
suu,
vimmaisesti räpyttelemällä
siipiään, hän lentää. Harsomyrsky
seremoniattomasti jättää minut
palkitsematta,/
jättäen lintujen ruokintalaitteen täyteen
kengänsiemeniä,
tyhjäksi ja täriseväksi.
***
Minulla on melkein kiire tunnustaa sinulle, kuinka paljon pahaa olen tehnyt, kuinka olen satuttanut ja tehnyt vääryyttä (luultavasti juurtuneena vanhaan tapaan ulkoistaa anteeksianto), pyytää anteeksiantoasi. Mutta oletan, että tiedät tämän jo, ehkä olet aina ollut siellä pitämässä tuota ovea auki minulle.”
Haluan joskus valittaa, että ihmisen muodonmuutos ei huipennu kauniiden siipien ilmestymiseen tai höyhennäytökseen kaiteella monsuunin aikaan – johonkin jyrkkään ja ilmeiseen. Prosessi on ollut raivoavaa tulta vatsassa ja pitkiä öitä, jolloin olen miettinyt, onko maa vielä kiinteä, kun nousen sängystä; mutta sen lopussa on ironisen ylevä oivallus siitä, että tämä on sitä, mitä merkitsee olla ihminen, tämä merkityksetön merkitys.
Metamorfoosin toisella puolella olen minä, vain tällä kertaa suustani kuuluu: ”Olen pahoillani”, ja minä sanon vastaukseksi: ”Annan sinulle anteeksi.”