Kauain Alakai Swamp Trail -polun eteerinen kauneus

Tästä polusta noin kolme ja puoli mailia kiemurtelee rantakäytävää pitkin, josta osa kulkee Napalin rannikon yläpuolella olevalla tasangolla sijaitsevan suon läpi.

Kauailla sijaitsevan Kokee Lodge at Kokee -hotellin haisevan, tuskin eristetyn valtionmökin puulämmitteinen takka ei riittänyt pitämään minua lämpimänä tuona ensimmäisenä yönä, joten olin pukenut päälleni kaiken, mitä repussani oli: pitkähihaisen paidan, ohuen hupparin, kaksi paria sukkia ja sadetakin.

Se toimi, sillä se oli päälläni seuraavana aamuna ensimmäisellä vaellusretkellämme osavaltion puistossa.

Oli maaliskuun loppu, ja seisoimme 4 000 jalan korkeudessa merenpinnasta pimeällä, tyhjällä parkkipaikalla Kalalaun laakson yläpuolella olevalla näköalapaikalla. Kello 6.30 aamulla ei ollut paljon nähtävää, ja oli kylmä. Kuin 50 astetta kylmää. Olisinpa kuunnellut miestäni, joka oli pakannut matkalle pitkät kalsarit.

Olimme Kokeessa, Waimea Canyonin pohjoispuolella Kauain karulla länsipuolella, 40-vuotissyntymäpäivilläni. Suunnitelmana oli paeta Honolulun liikennettä ja väkijoukkoja piiloutumalla tähän osavaltion puistoon, joka levittäytyy 4 345 hehtaarin alueelle ja jossa on noin 45 mailia vaellusreittejä alkuperäisten metsien läpi ja pitkin kanjonin reunoja. Plussaa oli myös se, ettei siellä ollut kännykkä- tai Wi-Fi-vastaanottoa.

Kyseessä oli vain viikonloppuretki, joten pakkasimme niin kevyesti kuin mahdollista ja täytimme reppumme retkeilytarvikkeilla, kuten kiikareilla lintujen tarkkailua varten, kameravarusteilla, myslipatukoilla, Aleve-valmisteella, ensiapupakkauksella ja useilla litroilla vettä.

Pakollisella patikointilistallamme oli Alakai Swamp Trail, joka on noin 7 mailin pituinen patikointireitti – matkan pituudelta ja alkupäähän katsottuna – rehevien metsien läpi. Noin kolme ja puoli mailia tästä polusta, joka sisältää Pihea Summit Trail -polun, joka alkaa Pu’u o Kila Lookoutilta, jonne olimme pysäköineet vuokra-automme, mutkittelee lautakäytävää pitkin, josta osa leikkaa suon läpi Napalin rannikon yläpuolella olevalla tasangolla sijaitsevan suon.

Sentähän varten oikeastaan olimme täällä: kävelemässä läpi tämän ainutlaatuisen kostean metsän – ekosysteemivyöhykkeen, jota kuvaillaan ”montane”-vyöhykkeeksi – jota ei löydy mistään muualta Kauailta. (Havaijilla on vain kaksi muuta tämänkaltaista helppopääsyistä suota: toinen Oahulla ja toinen Molokailla.)

Suo sijaitsee korotetulla tasangolla lähellä Waialeale-vuorta, joka on yksi maapallon märimmistä paikoista. Kostean maaperän ja voimakkaiden tuulien vuoksi kasvillisuus, mukaan lukien ohia- ja olapa-puut, on kitukasvuista, jotkut niistä eivät nouse edes hartioitani korkeammalle.

Tämä suo on outo ja salaperäinen paikka, jota havaijilaiset ovat kunnioittaneet vuosisatojen ajan. Itse asiassa suo mainitaan laulussa, jolla kunnioitetaan Waialealea: ” voima säteilee kauheassa loistossa Alakaista.”

Jopa kuningatar Emma, joka palasi Kauaihin vuonna 1870 toipumaan ainoan poikansa ja miehensä kuoleman jälkeen, teki vaikean vaelluksen hevosen selässä legendaariselle suolle. Ympäristö lumosi kuningattaren niin, kirjoitti Edward Joesting Kauaissa: The Separate Kingdom (UH Press, 1984), että hän pyysi mukanaan matkustaneita tanssijoita ja muusikoita esiintymään täällä ennen kuin jatkoi matkaansa.

Olin lumoutunut.

Aloitimme vaelluksen heti näköalapaikan jälkeen Pihea Summit Trail -polun alkupäästä, joka on helppo kävely erodoitunutta hiekkatietä pitkin, joka seurailee Kalalaun laakson reunaa alkuperäisen ohia-metsän, jossa on aalii-pensaita, poikki Pihea-nimiselle huipulle asti. Matkan varrella avautuvat henkeäsalpaavat näkymät rehevään, amfiteatterin muotoiseen Kalalaun laaksoon noin 4 000 jalkaa alempana.

Meilläkin oli ollut onnea. Vaikka tällä alueella sataa vuosittain noin 70 tuumaa sadetta, josta suuri osa keskittyy lokakuusta toukokuuhun, polku oli suhteellisen kuiva, ja lämpötilat lämpenivät nopeasti siihen pisteeseen, että pystyin luopumaan päällimmäisistä kerroksistani ja vaeltamaan pelkkä toppi päällä.

Vaelsimme muutamalla ylös- ja alaspäin suuntautuvalla osuudella, joita reunustivat amau-saniaisten vihreät lehdet, tuttu näky, johon olin törmännyt myös Halemaumau-polulla Havaijin tulivuorten kansallispuistossa Havaijin saarella. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme merkittyyn risteykseen, joka osoitti Pihean huipulle (korkeus 4 284 jalkaa), jota ympäröivät lepattavat olapa-puut, puahanui-pensaat ja näkymät Kalalaun laaksoon. Oikealla oli polku, joka johti suolle.

Ei kestänyt kauan, kun saavuimme lautakäytävälle, joka oli punapuulankuista koostuva järjestelmä, joka oli varustettu kanalankaalla pitoa varten. Valtio aloitti lautakäytävän rakentamisen vuonna 1991 minimoidakseen retkeilijöiden vaikutuksen tähän koskemattomaan ympäristöön, jossa on yli 50 eri lajia alkuperäisiä kasveja. Joillakin alueilla polku oli jopa 30 metriä leveä, ja retkeilijät talloivat alkuperäisiä kasveja ja pensaita. Monet heistä eksyivät metsän ja suon halki, eivätkä löytäneet tietä ulos. Kesti lähes 10 vuotta saada valmiiksi kävelyreitti, jonka ansiosta yli 600 ihmistä, jotka retkeilevät polulla joka kuukausi, voivat nauttia tästä ainutlaatuisesta ekosysteemistä vahingoittamatta sitä tai eksymättä.

Tämä oli suosikkini polulla, kun kävelin ohiapuiden ja hapuu-saniaisten halki ja kuuntelin uhanalaisten lintujen, kuten valkopyrstöisen apapaneen ja vihreän amakihin (molempien nimi on Havaijin hunajansieppo), kitinää. Suuritehoisilla kiikareillani varustautuneena näin vilaukselta nämä viehättävät pikkulinnut sekä uteliaat elepaio (monarkkikärpässiipi) ja punarintainen iiwi (havaijilainen hunajakirvinen).

Meillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi onnea havaitaksemme kriittisesti uhanalaista puaiohia (pientä Kauai-korentoa), jota tavataan vain ja ainoastaan täällä. Itse asiassa 75 prosenttia sen pesivästä populaatiosta esiintyy vain neljän neliökilometrin metsäalueella. Tämä osavaltion erämaaksi nimetty suojelualue on jo hiljattain menettänyt Kauai oo:n (Havaijin hunajasyöjä). Olisi sääli menettää myös puaiohi.”

Kuinka puolivälissä suota saavuimme noin 200 jyrkän puuportaan sarjaan, joka vei meidät yhä alemmas ja alemmas metsään, ohi kotoperäisen lobelian oha wain kaarevine purppuranpunaisine ja valkoisine kukkineen, alas Kawaikoi-puroon. Ylitimme sivupuron ja jatkoimme matkaa ylös harjannetta kohti suota.

Tämä osa polusta seurasi vanhaa puhelinlinjaa, jonka Yhdysvaltain armeijan viestijoukot asensivat toisen maailmansodan aikana. Suurin osa pylväistä on katkaistu tyvestä tai kaatunut, mikä lisää paikan outoutta.

Ja se on todella tuonpuoleinen.

Täällä on sumu, joka laskeutui laajalle suolle, ja ympärillä pyörii pilviä. Kävelimme hiljaisuudessa rantakäytävää pitkin kostean metsän läpi, paksun harmaan saven yli ja kääpiöpuiden seassa kohti Kilohanan näköalapaikkaa, pientä näköalatasannetta, joka sijaitsee 3030 metrin korkeudessa Kauain luoteisrannikon yläpuolella. Kesti noin viisi tuntia päästä sinne. (Lintujen tarkkailu oli hieman häiritsevää!) Pysähdyimme lounaalle ja hengitimme upeat näkymät Wainihan laaksoon ja puolikuun muotoiseen Hanalein lahteen, joka on täynnä valkoisia aaltoja.

Kun istuimme siinä ihailemassa kirkasta näkymää, joka on tavallisesti pilvien peittämä, ystävällinen ’elepaio hyppäsi lähistöllä olevalle oksalle ja kallisteli pientä ruskeaa päätään meitä kohti. Ennen kuin ehdin tarttua kameraani, lintu katosi, lensi alas jyrkkiä kallioita pitkin ja katosi näkyvistä.

Vaikka en ehtinyt ottaa kuvaa tuosta harvinaisesta hetkestä, muistikuvani tuosta pikkulinnusta – ja kaikesta muusta, mitä koimme täällä – riitti todella hyvin.
Pihea Trail ja Alakai Swamp Trail Kilohanan näköalapaikalle Kilohana Lookoutille, Kokee State Park, Kokee Rd:n loppupäässä, Kauai. kokee.org, hawaiistateparks.org.