KESKUSTELEVA TALOUSTIETEELLINEN

BY admin
|
”Sanomalehden tehtävä on lohduttaa kärsiviä ja ahdistaa mukavuudenhaluisia.” ”Lohduttaa kärsiviä ja ahdistaa mukavuudenhaluisia.” Kuulin tuon sanonnan ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, kun olin pari vuotta San Jose Mercury Newsin pääkirjoittajana. Sanonta tuli yleensä esiin tilanteessa, jossa sanomalehti oli kirjoittanut jotain, joka loukkasi henkilöä, jolla oli vaikutusvaltaa ja vaikutusvaltaa, kuten paikallista poliitikkoa tai liike-elämän johtajaa, ja tunsimme, että meidän oli vahvistettava selkärankaamme. Mutta jopa sanomalehden seinien sisällä tuntui minusta yleisesti tunnustetulta, että sekä lohdutuksen että kärsimyksen määrä oli usein melko pieni ja rajallinen. Ja tietysti kaltaiseni synkät ja suoraselkäiset ihmiset ihmettelivät, miten varsinainen suoraselkäinen uutisointi sopi tuohon iskulauseeseen.

Mutta törmäsin hiljattain sanonnan alkuperään, ja kävi ilmi, että sanontaa ei ollut tarkoitettu sanomalehtien puolustukseksi, vaan pikemminkin osaksi ironista ja sarkastista kommenttia uutismedian ylenpalttisesta tunkeutumisesta yksityisasioihin, sen teeskentelystä olevansa tietävämpi kuin onkaan, ja sen toimimisesta tuomarina ja valamiehistönä. Sanonta on peräisin Finley Peter Dunnen vuonna 1902 julkaistusta esseestä ”Newspaper Publicity”, jonka kirjoittaja Finley Peter Dunne sai aikanaan huomattavaa mainetta kirjoittamalla ”Mr. Dooley” – se oli keksitty hahmo, joka oli prototyyppinen jokamies, joka puhui totuuden sanomalla totuuden valtaapitäville, ja teki sen raskaalla ja yliampuvalla irlantilaisella murteella. Tässä on asiaa koskeva kohta teoksesta Observations by Mr. Dooley (1902):

Tämä sanomalehti seuraa useimpia meistä kehdosta hautaan, ennen ja jälkeen. Silloin kun olin Roscommonin suolla rampa rampa, ei yksikään sukulainen tiennyt minun olemassaolostani, enkä minä hänen olemassaolostaan. … Nykyään varkaus paljastuu sanomalehdelle. Lyijyputki kaivetaan takapihalta, ja sen kaivaa esiin joku, joka tiesi, että se oli siellä, koska auttoi teitä hautaamaan sen. Mies koputtaa aamulla ovelle, ja sinä vastaat yöllä. ”Lain nimessä minä pidätän teidät”, sanoo mies, joka tarttuu teitä kurkusta. ”Kuka olet, huudat?” ”Olen Daily Sloothin toimittaja”, sanoo mies. ”Kuvaaja, tehkää te jooty.” Teidät raahataan sirkulaatiovaunuissa sanomalehden konttoriin, jossa sopimus on valmiina allekirjoitettavaksi; teidät tuomitaan henkilökunnan valamiehistöksi, teidät tuomitaan päätoimittajaksi, ja perjantaina kello 19.00 puretaan kohtalokas ansa, joka on perhelehden kohtalokas ansa.

Sanomalehti tekee kaiken meidän puolestamme. Se johtaa poliisivoimia ja pankkeja, komentaa armeijaa, valvoo ligislachureita, kastaa nuoria, naittaa hölmöjä, lohduttaa kärsiviä, ahdistaa mukavuudenhaluisia, hautaa kuolleita ja paahtaa heitä jälkikäteen. Ei ole mitään, mihin se ei kääntäisi kättään selittämällä transsubstantiation doktriinia ja laatimalla saleratus biskit. Voitte saada kaikenlaista tietoa, mitä haluatte, lempilehdestä, joka kertoo teidän sielustanne tai jostain muusta. Mitä tsaari kuiskasi maaherra Willumille, kun he olivat kahden. miten tehdä silkkihattu rautalankamatosta, miten ratkaista hiilikirves, kenen kanssa mennä naimisiin, miten tulla toimeen vaimon kanssa, kun on naimisissa, millä ruokkia vauvoja, mille lääkärille soittaa, kun on ruokkinut ne ohjeiden mukaan, – kaiken sen löytää lehdistä.

Ennen sanottiin, että miehen elämä on suljettu kirja. Niin se on, mutta se on avoin sanomalehti. Lehdistön silmä on sinussa ennen kuin alat huomata. Toimittaja huomaa haikaran leijailevan Ar-rchey Road 2978 B:n katolla, ja artikkelissa, jonka hän kirjoittaa siitä, on silmänisku. ”Poika ja perillinen saapuu kunnialliselle Malachi Hinnissylle”, sanoo isä-lehti ennen kuin olette lopettaneet juomisen tohtorin kanssa.”

Mediaihmiset, jotka ovat toistaneet iskulauseen, jonka mukaan lohdutetaan kärsiviä ja ahdistetaan mukavuudenhaluisia, voisivat pohtia sitä ironiaa, että mediaa vastaan suunnattu hyökkäys käytetään uudelleen median puolustamiseen.