Klassinen musiikki voi yhdistää ja lohduttaa levottomina ja vihaisina aikoina
Klassisella musiikilla on tietysti kovalla työllä saavutettu sivistyneisyyden maine. Konserttien säädyllisyyteen kuuluu tyypillisesti tietty kohteliaisuus. Sinfoniaorkesterin jäsenenä toimiminen vaatii huomattavaa yhteistyökykyä. Käännymme ikivanhojen klassisten partituurien puoleen lohduttaaksemme ja yhdistääkseen meitä tragedian aikoina ja ilon oodien puoleen voittaessamme.
Yhdessä soittavat muusikot tarjoavat solidaarisuuden symbolin. Päivänä sen jälkeen, kun Brexit-kansanäänestys oli mennyt läpi viime kuussa, nuoret muusikot Euroopasta kokoontuivat spontaanisti Trafalgar Square -aukiolle soittamaan ”Oodin ilolle” Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta ja muistuttivat lontoolaisia ulkomaalaisten muusikoiden, jotka eivät ehkä saa jäädä maahan, merkityksestä kaupungin kulttuuriselle rikkaudelle.
Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa on usein käytetty vihanhallinnan sinfoniana. Jouluaamuna 1989 Leonard Bernstein juhli Berliinin muurin murtumista kokoamalla Itä- ja Länsi-Saksan sekä muiden Britannian, Ranskan, Yhdysvaltojen ja silloisen Neuvostoliiton (toisen maailmansodan aikaiset liittolaiset) huippuorkesterimuusikot yhteen kaikkien aikojen hengellisimmin tulvivaan ja riemastuttavimpaan esitykseen kyseisestä sinfoniasta, jonka ”Oodi ilolle” muutettiin ”Oodiksi vapaudelle”. Berliinin Schauspielhausin haltioitunut yleisö riemastui lopussa upeasti.
Kuten Bernstein hyvin tiesi, 45 vuotta aiemmin berliiniläiset olisivat voineet kuulla Wilhelm Furtwänglerin johtaneen tinkimättömän hengellisen Beethovenin yhdeksännen. Kuten Bernsteinin konsertti, tämäkin kuvattiin, ja siinä näkyi yhtä lailla hurmioitunut ja haltioitunut yleisö.
Jossain tapauksessa kamera liikkui tavallisten berliiniläisten joukossa. Toisessa tapauksessa kamera kääntyi univormupukuisten natsien väkijoukkoon. Yhteisöllisyys on näissä konserteissa erehtymättömän tuntuista, ja se, mikä pitää yleisön koossa, näyttää olevan yhteinen valinta siitä, mitä tehdä syvällä, pohjimmaisella vihalla, olipa se sitten euforiaa vuosia kestäneen sorron kukistamisesta tai kauheaa mielihyvää sorron oikeuttamisesta.
Olemme monimutkainen laji. Kuten muutkin lajit, saatamme toimia hetken mielijohteesta, viha kääntää meidät pois ajattelusta ja villeiksi pedoiksi. Mutta meillä on mahdollisuus ajatukseen. Musiikin ainutlaatuinen tehtävä on työstää moraalisen yhtälön kaikkia puolia ja antaa meille tilaa pohdinnalle. Se on taide, joka tarjoaa vihan sisäisimmän ilmaisun ja paljastaa myös vihan lopputuloksen. Sillä on kyky tarjota ulospääsyjä vihalle ja konfliktin ratkaisemiselle.
Ooppera, jolle viha on arkipäivää, on tässä erityisen hyödyllinen. Epätyydyttävä elinikäinen työ voisi olla yrittää luetteloida jokainen vihainen aaria. Harvasta oopperasta viimeisten neljän vuosikymmenen ajalta puuttuu jotain vihaisena laulettua aariaa. Lukemattomien juonenkäänteiden taustalla on viha.
Inhimillisimmissä komedioissa, erityisesti Mozartin oopperoissa, kosto voi johtaa itsetuntemukseen ja muutokseen. Sitä varten voisi palata Peter Sellarsin vuonna 1990 valmistuneeseen videoteokseen Figaron avioliitosta, jonka ohjaaja sijoittaa Trump Toweriin. Kartanonherra löytää myötätunnon. Ooppera näyttää meille, miten se voidaan tehdä.
Useimmiten oopperan viha johtaa toteutuessaan tragediaan. Joskus se kuitenkin johtaa, ja jopa inspiroi, voittoon. Tunnetuin esimerkki on ”Va pensiero”, heprealaisten orjien kuoro Verdin ”Nabuccossa”, josta tuli maansa yhdistämistä tavoittelevien 1800-luvun italialaisten rallihuuto.
Ooppera tuskin on ainoa taidemuoto, jossa vihaa voidaan ilmaista asianmukaisesti. Kaikella taiteella on tämä kyky. Mutta laulettu kiukku on kiukku vahvistettuna. Tämä mahdollistaa vihan ratkaisun, joka ei myöskään tunne vertaistaan. Isolde alkaa Wagnerin oopperassa vihata Tristania, mutta päätyy lopulta transsendentin rakkauden tilaan, joka voi jättää oopperan rakastajan pysyvästi muuttuneeksi. Silti, kuten aina, astumme moraalisesti arveluttavalle alueelle. Älkäämme taas kerran unohtako Hitlerin rakkautta Wagneriin tai Wagnerin omaa rotusyrjintää.
Jos siis kaipaat hieman vihaa, mene oopperaan. Paitsi että saat esimerkin toisensa jälkeen siitä, mihin väkivalta johtaa, sinulla on myös mahdollisuus päästää itse hieman höyryjä ulos. Missään muussa julkisessa elämässä kuin politiikassa ja urheilussa ei buuaminen ole näin kunnioitettavaa.
Verilaji on nykyään tuotantotiimin haukkuminen, jos lavalla ylipäätään provosoidaan. Se koskee lähinnä poliittisia ja/tai seksuaalisia lisäyksiä librettoon. Mutta erittäin provokatiiviset tuotannot ovat yleensä luonteeltaan dramaattisesti sitoutuneimpia. Ette ehkä ole samaa mieltä, mutta saatatte myös liikuttua syvästi, ja vihanne tyhjenee tahtomattaan merkityksellisen taiteen paljastuksista toiminnassa.
LISÄÄ:
Tv:ssä raivosta on tullut uusi romanssi
Vihasta on tullut pop-kulttuurin uuden aallon naisten energiaa
Videopeleistä on tullut vihaisia välineitä aseiden pakkomielteiselle yhteiskunnalle. On aika laskea aseet alas