Konkurssi

Varhainen kehitys

Nykyaikainen konkurssilainsäädäntö on muodostunut useista eri historiallisista suuntauksista. Antiikin roomalaisessa oikeudessa maksamaton tuomion velkoja saattoi saada velallisen omaisuuden takavarikoitua (missio in bona) ja myytyä kaikkien velkojien hyväksi (venditio bonorum). Tällainen menettely johti kansalaisoikeuksien menettämiseen. Tämän vastoinkäymisen lievittämiseksi velalliselle annettiin etuoikeus luopua omaisuudestaan vapaaehtoisesti velkojilleen hakemalla sitä maistraatilta (cessio bonorum).

Keskiajalla molemmat instituutiot elpyivät ja kehittyivät. Keskiajan Italian kaupungeissa annettiin säädöksiä, jotka koskivat sellaisten velallisten, erityisesti kauppiaiden, omaisuuden perintää ja jakamista, jotka olivat karanneet tai aiheuttaneet maksukyvyttömyyden vilpillisesti. Tällaisille konkurssivelallisille (rumpentes et falliti) määrättiin ankaria rangaistuksia, ja heidän omaisuutensa realisoitiin. Lisäksi Espanjan keskiaikaisessa laissa palautettiin oikeudellinen cessio bonorum. Kastilian ja Leónin kuninkaan Don Alfonso X Viisaan toimeksiannosta 1200-luvun jälkipuoliskolla julkaistu kodifikaatio Siete Partidas sisälsi maksukyvyttömiä velallisia koskevia yksityiskohtaisia säännöksiä, joita sovellettiin niin kauppiaisiin kuin muihinkin kuin kauppiaisiin ja jotka mahdollistivat heidän omaisuutensa vapaaehtoisen likvidoinnin tuomioistuimen valvonnassa. Maksamaton velkoja saattoi vaatia, että velallinen joko suoritti maksun tai luovutti omaisuutensa kaikille velkojille.

Keskiaikaisten italialaisten kaupunkien lakien mallin mukaan laaditut lait, jotka koskivat pakenevien ja petollisten velallisten omaisuutta, levisivät kaikkialle Länsi-Eurooppaan. Tämäntyyppiset säännökset otettiin käyttöön Ranskan, Brabantin ja Flanderin kauppakeskuksissa 1400- ja 1500-luvuilla. Antwerpenin tulli, joka painettiin vuonna 1582, sisälsi kattavat säännöt maksukyvyttömien ja heidän omaisuutensa kohtelusta. Flanderin kreivinä toiminut keisari Kaarle V sisällytti vuonna 1531 antamaansa asetukseen oikeuden ja hyvän järjestyksen ylläpitämisestä tiukkoja säännöksiä konkurssien torjumiseksi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ensimmäinen englantilainen ”acte againstste suche persones as doo make Bankrupte”, joka hyväksyttiin vuosina 1542/43, olisi saanut vaikutteita pohjoiseurooppalaisista malleista, sillä otsikossa toistetaan flaaminkielinen ilmaisu. Sillä säänneltiin menettelyjä, jotka oli aloitettu pakenevia tai kätkettyjä velallisia vastaan. Se korvattiin vuonna 1571 annetulla yksityiskohtaisemmalla lailla, jota sovellettiin vain kauppiaisiin ja muihin elinkeinonharjoittajiin. Vapaaehtoisesta menettelystä säädettiin Englannissa vasta vuonna 1844 ja Yhdysvalloissa vasta vuonna 1841.

Ranskassa maksukyvyttömyyttä ja konkurssia koskevat kansalliset säännöt lisättiin vuoden 1673 Ordonnance du Commerce -säädökseen. Siinä säänneltiin sekä kauppiaiden velkojien hyväksi tekemiä vapaaehtoisia luovutuksia (X osasto) että konkurssimenettelyjä ja -vaikutuksia (XI osasto). Sen tulkittiin rajoittavan konkurssimenettelyn koskemaan vain kauppiaita, ja monien muiden maiden lait seurasivat Ranskan esimerkkiä. Niinpä Espanjassa konkurssin rajoittaminen kauppiaisiin hyväksyttiin Bilbaon asetuksissa, jotka hyväksyttiin vuonna 1737 ja joita sittemmin sovellettiin Latinalaisessa Amerikassa, erityisesti Argentiinassa.

Konkurssilainsäädännön rajoittaminen kaupan alalla toimiviin henkilöihin loi tarpeen muihin velallisiin sovellettaville selvitysmenettelyille. Kuten edellä mainittiin, Siete Partidas sisälsi säännöksiä vapaaehtoisesta selvitysmenettelystä, jota voitiin soveltaa kaikkiin velallisten luokkiin. Eräs 1600-luvun espanjalainen oikeustieteilijä, Salgado de Somoza, laati tältä pohjalta yksityiskohtaiset säännöt vapaaehtoisen likvidaatiomenettelyn aloittamisesta ja toteuttamisesta, jota kutsuttiin ”velkojien kokoukseksi”. Hänen Labyrinthus Creditorum -niminen tutkielmansa vaikutti Espanjan oikeuskäytäntöön, ja sillä oli suuri vaikutus myös Saksan osavaltioiden common law -oikeuteen. Tämän seurauksena Espanjan lainsäädännössä kehitettiin kaksi likvidaatiomenettelyn luokkaa, joista toinen koski kauppiaita ja toinen muita kuin kauppiaita. Espanjan lainsäädäntö toimi tältä osin mallina Portugalin, Argentiinan, Brasilian ja muiden Latinalaisen Amerikan maiden lainsäädännölle. Muut kansakunnat, kuten Itävalta, Saksa, Englanti, Yhdysvallat ja Englannin lainsäädännöstä vaikutteita saaneet kansakunnat, saattoivat sekä kauppiaat että muut kuin kauppiaat konkurssilakiensa piiriin. Latinalaisen Amerikan uudemmissa laeissa (esim. Argentiinassa ja Perussa) on niin ikään luotu yhtenäinen järjestelmä. Ranskassa, Italiassa ja muutamissa Latinalaisen Amerikan maissa ei kuitenkaan ole varsinaista maksukyvyttömyysmenettelyä tavallisille velallisille.