Lukemani kirjat lukiossa

Se on kolme kirjaa ja viisi näytelmää neljän vuoden aikana. Kärsimättömänä ja laiskana lukiolaisena pidin hienona, että meillä oli niin vähän pakollista lukemista englannin tunneilla. Enemmän aikaa lukea asioita, joista välitin, kuten Redwall ja modernit näytelmät, joita teatteriopettajani suositteli meille. Enemmän aikaa oli myös videopeleille, treffeille, savukkeille ja päämäärättömille ajeluille ruokapaikkoihin kolmelta aamulla. Oli hienoa olla lapsi ja huolehtia vähän englannin kotitehtävistä.”

Mutta joskus tunnen itseni petetyksi. Ihmisenä, joka rakastaa lukemista nyt, huomaan jääväni jälkeen keskusteluissa muiden lukijoiden kanssa, jotka ovat käyneet paremmin rahoitettuja kouluja, kun puhutaan lukion opetussuunnitelmien klassikoista – Sieppari ruispellossa, Kärpästen herra, Eläinten maatila, Tappaa pilkkanokka, Frankenstein ja niin edelleen.

Katson Goodreadsissa olevia listoja, kuten Suosittua lukiolaislukemistoa, ja huomaan, että olen lukenut hämmästyttävän vähän näitä nimikkeitä. Ne, jotka olen lukenut, ovat olleet lähes yksinomaan omana aikanani, lukuun ottamatta edellä mainittuja Fitzgeraldia, Shakespearea ja Dickensiä.

Perinteisessä lännen kaanonissa on monia ongelmia. (Huomasitko, että olen luetellut noin tusinan verran tavallisia lukiolukemistoja, eikä yksikään niistä ole värillisen henkilön kirjoittama)? Lukupuutteeni korostavat kuitenkin sitä, miten lukio ei onnistunut tutustuttamaan minua kirjallisuuteen millään merkittävällä tavalla. Vaikka kaanon olisikin se monipuolisempi versio itsestään, jonka se ansaitsisi olla, tässä on kyse altistumisongelmasta. Olivatpa länsimaisen kaanonin kirjat mitä tahansa, se on merkityksetöntä, jos ihmisille ei anneta mahdollisuuksia paneutua niihin.

Ollakseni reilu, en syytä opettajiani tai edes lukiotani erityisesti. New Jerseyssä on pitkä historia julkisten koulujen rahoitusongelmista, ja muuallakin Yhdysvalloissa on aika huono tilanne, varsinkin matalan tulotason koulupiireissä. Ongelma on syvemmällä kuin yksittäisen opettajan, koulun tai piirin ponnistelut (tai niiden puute). Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka johtuu maani vinoutuneista taloudellisista prioriteeteista.

Se ulottuu myös lukemisen ulkopuolelle. Amerikkalaiset kamppailevat kirjoittamisessa, matematiikassa, muiden kielten kuin englannin oppimisessa ja surullisenkuuluisasti niiden maiden tunnistamisessa kartalta, joiden kanssa olemme sodassa. Voiko näitä toisiaan risteäviä ilmiöitä kuvata millään muulla tavalla kuin julkisen koulutusjärjestelmämme epäonnistumisella?

Katsokaa, minä päädyin pitkällä tähtäimellä hyvin lukemisen suhteen. Kirjoitanhan minä Book Riotiin. Tiedättekö, mitä en voi tehdä kaapimatta muistini syvimpiä nurkkia johtolankoja tai googlettamatta? Perusalgebraa. Muistella tärkeitä päivämääriä historiasta ja usein tärkeitä historiallisia henkilöitä. Ja häpeällistä kyllä, olen hädin tuskin varma kyvystäni tunnistaa Yhdysvaltojen osavaltioita merkitsemättömältä kartalta, saati sitten muita maita.

En ole älytön, eikä kukaan tuntemani ihminen ole. (Älykkyys on muutenkin myytti, mutta se on aihe toiselle kerralle.) Se mitä minä olen, ja mitä suurin osa tuntemistani ihmisistä on, on sellaisen koulutusjärjestelmän tuote, joka on epäonnistunut kouluttamisessa. Tärkein syy siihen, että välitän edelleen lukemisesta, on se, että olin jo panostanut siihen, kun aloitin koulunkäynnin. Ja silti tiedoissani on aukkoja, jotka olisi mielestäni pitänyt täyttää jo yli kymmenen vuotta sitten. Lukioaikana lukemani kirjat (ja ennen kaikkea ne monet, monet kirjat, joita en lukenut lukioaikana) ovat korvike suuremmalle ongelmalle.

Vaikka teen parhaani kouluttaakseni itseäni, en voi olla tuntematta voimakasta turhautumista siihen, että minun on käytettävä aikuiselämässäni huomattavan paljon aikaa ja energiaa korvatakseni sen, mitä maani koulutusjärjestelmä – jonka vanhempieni veroilla maksoin ja jota nyt rahoitan maksamalla omia verojani – ei onnistunut tekemään.

Jos vanhempani olisivat maksaneet yksityisopettajalle siitä, että hän opettaa minulle lukion tavanomaisen kaanonin, ja kyseinen opettaja yksinkertaisesti… ei opettanut, vanhemmillani olisi ollut perusteet viedä opettaja vähäisiin vaatimuksiin oikeuteen tai ainakin jättää hänelle huono arvostelu verkossa. Tällaista vastuuvelvollisuutta ei ole Yhdysvaltojen hallituksella ja sen yksipuolisella epäonnistumisella kouluttamisessa.

Joillakin meistä vertavuotavista amerikkalaisista sydämistä on unelma, jossa maamme lakkaa rakentamasta 400 miljardin dollarin arvosta häivejettejä, jotka eivät osaa lentää, ja sen sijaan asettaa etusijalle väestönsä paremman kouluttamisen. On vaikea kuvitella todellisuutta, jossa näin tapahtuu. Mutta hei, nyt on vaalivuosi, ja jotkut ehdokkaat käyttävät juuri tuota lupausta kampanjapuheenaiheena.

Ehkä jonain päivänä, kun siskontyttöni ovat valmistuneet lukiosta ja tulleet aikuisiksi, he voivat näyttää minulle Azerbaidzhanin ja Oklahoman kartalla, voimme jutella heidän lukemiensa kirjailijoiden uudestaan määritellystä ja monipuolisemmasta opintosuunnitelmasta, ja minä voin ihmetellä, miten paljon asiat ovat muuttuneet.