Maria ”Belle” Boyd

Maria Isabella ”Belle” Boyd oli yksi Konfederaation pahamaineisimmista vakoojista. Hän syntyi toukokuussa 1844 Martinsburgissa, Virginiassa (nykyisessä Länsi-Virginiassa) varakkaaseen perheeseen, jolla oli vahvat eteläsiteet. Sisällissodan aikana hänen isänsä oli Stonewallin prikaatin sotilas, ja ainakin kolme muuta hänen perheenjäsentään tuomittiin konfederaation vakoojiksi.

Näheisessä Falling Watersissa 2. heinäkuuta 1861 käydyn kahakan jälkeen liittovaltion joukot miehittivät Martinsburgin. Heinäkuun 4. päivänä Belle Boyd ampui ja tappoi humalaisen unionin sotilaan, joka, kuten hän kirjoitti sodanjälkeisissä muistelmissaan, ”puhutteli äitiäni ja minua niin loukkaavalla kielellä kuin on mahdollista kuvitella. En kestänyt sitä enää… meidän naisten oli pakko mennä aseistautuneina suojelemaan itseämme parhaan kykymme mukaan loukkauksilta ja törkeyksiltä.” Hän ei joutunut kärsimään mitään kostotoimia tästä teosta, ”komentava upseeri… tutki kaikki olosuhteet ehdottoman puolueettomasti ja sanoi lopulta, että olin ’toiminut täysin oikein’.” Näin alkoi hänen uransa ”kapinallisvakoilijana” 17-vuotiaana.

Vuoden 1862 alkuun mennessä hänen toimintansa oli hyvin tiedossa unionin armeijalle ja lehdistölle, joka nimitti häntä ”La Belle Rebelle”, ”Shenandoahin sireeniksi”, ”kapinallis-Joan d’Arciksi” ja ”Secessian amatsoniksi”. Itse asiassa New York Tribune kuvaili hänen koko pukeutumistaan: ”…kultainen palmupuu hänen kauniin leukansa alla, kapinallisten sotilaiden vyö hänen vyötäröllään ja samettinauha hänen otsansa poikki, josta Konfederaation seitsemän tähteä vuodattivat kalpeaa valoaan… Ainoa lisäkoriste, jota hän tarvitsi tehdäkseen itsestään täydellisen kauniin, oli jenkkiläinen kaulaliina hänen kaulaansa ympäröivässä kaulapannassaan.”

Boyd kävi usein Unionin leireillä keräämässä tietoja ja toimi myös kuriirina. Muistelmiensa mukaan (jotka olivat liioiteltuja) hän onnistui salakuuntelemaan kurkistusluukusta sotaneuvostoa vieraillessaan sukulaistensa luona, joiden kotia Front Royalissa, Virginiassa, käytettiin unionin päämajana.

Tultuaan tietoiseksi siitä, että unionin kenraalimajuri Nathaniel Banksin joukot oli käsketty marssimaan, hän ratsasti viisitoista mailia ilmoittaakseen asiasta konfederaation kenraalimajuri Thomas J. ”Stonewall” Jacksonille, joka oli lähistöllä Shenandoah Valleyssa. Hän palasi kotiin pimeyden turvin. Useita viikkoja myöhemmin, 23. toukokuuta, kun hän huomasi, että Jackson oli hyökkäämässä Front Royaliin, hän juoksi taistelukentälle antaakseen kenraalille viime hetken tietoja unionin joukkojen sijoittelusta. Jacksonin adjutantti, luutnantti Henry Kyd Douglas kuvaili nähneensä ”valkopukuisen naisen hahmon liukuvan nopeasti ulos kaupungista… hän ei näyttänyt… välittävän rikkaruohoista eikä aidoista, vaan heilutti hattua edetessään”. Boyd kirjoitti myöhemmin, että ”liittovaltion vartiomiehet… tulittivat minua välittömästi… pakenemiseni oli mitä parhainta mahdollista… kiväärikuulat lensivät tiheään ja nopeasti ympärilleni… niin lähelle jalkojani, että ne heittivät pölyä silmiini… lukuisat luodit vihelsivät korvieni ohi, ja useat luodit lävistivät vaatetukseni eri osia”. Jackson valloitti kaupungin ja tunnusti hänen panoksensa ja urheutensa henkilökohtaisessa viestissä.

Boydin flirttailu unionin upseerien kanssa oli kuitenkin hänen vahvin vaikutusvaltansa. Aikalaiset totesivat, että ”olematta kaunis, hän on hyvin viehättävä… melko pitkä… upea vartalo… ja pukeutunut hyvällä maulla”. Eräässä tilaisuudessa hän kosiskeli pohjoisen sotilasta, jolle hän kirjoitti: ”Olen kiitollisuudenvelassa joistakin hyvin merkittävistä vuodatuksista, joistakin kuihtuneista kukista ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, suuresta määrästä hyvin tärkeitä tietoja… Minun on tunnustettava, että kukat ja runous olivat silmissäni verrattain arvottomia”. Boyd jatkoi: ”Annoin vain yhden ajatuksen pitää mieleni vallassa – sen, että tein kaiken, mitä nainen voi tehdä maansa hyväksi.”

Boyd pidätettiin kuusi tai seitsemän kertaa, mutta hän onnistui välttämään vangitsemisen aina 29. heinäkuuta 1862 asti, jolloin hänet lopulta vangittiin Vanhan Capitolin vankilaan Washingtonissa D.C:ssä. Hänet päästettiin vapaaksi kuukauden kuluttua osana vankien vaihtoa, mutta hänet pidätettiin uudelleen heinäkuussa 1863. Boyd ei ollut mallivanki. Hän heilutti ikkunastaan konfederaation lippuja, lauloi Dixietä ja kehitti ainutlaatuisen menetelmän yhteydenpitoon ulkona olevien kannattajien kanssa. Hänen yhteyshenkilönsä ampui jousella ja nuolella kumipallon hänen selliinsä, ja Boyd ompeli pallon sisään viestejä. Joulukuussa 1863 hänet vapautettiin ja karkotettiin etelään. Hän purjehti Englantiin 8. toukokuuta 1864 ja hänet pidätettiin jälleen konfederaation kuriirina. Hän pakeni lopulta Kanadaan unionin laivastoupseerin, luutnantti Sam Hardingen avulla ja pääsi lopulta Englantiin, jossa hän ja Hardinge menivät naimisiin 25. elokuuta 1864.

Boyd jäi Englantiin kahdeksi vuodeksi kirjoittamaan muistelmiaan Belle Boyd in Camp and Prison (Belle Boyd leirissä ja vankilassa) ja saavuttamaan menestystä näyttämöllä. Hän palasi leskenä ja äitinä Amerikkaan vuonna 1866, jossa hän jatkoi näyttämöuraansa ja luennoi sotakokemuksistaan; hän mainosti esitystään nimellä ”Vakoilijan vaarat” ja itseään nimellä ”Secessionin Kleopatra.”

Vuonna 1869 hän meni naimisiin John Swainston Hammondin kanssa, englantilaisen miehen kanssa, joka oli taistellut Unionin armeijassa. Marraskuussa 1884, kuusitoista vuotta ja neljä lasta myöhemmin, hän erosi Hammondista. Kaksi kuukautta myöhemmin hän meni naimisiin häntä seitsemäntoista vuotta nuoremman näyttelijän Nathaniel High Jr:n kanssa. Hän kuoli köyhyydessä sydänkohtaukseen 56-vuotiaana 11. kesäkuuta 1900 ollessaan kiertueella Kilbournissa (nykyisessä Wisconsin Dellsissä), Wisconsinissa. Hänet on haudattu sinne, Spring Groven hautausmaalle.

Kirjoittanut Mary Lou Groh. Lähteitä ovat Belle Boydin omaelämäkerta Belle Boyd, In Camp and Prison; John Bakelessin kirjoittama Spies of the Confederacy, jonka on julkaissut J. B. Lippincott Co.; Walter Sullivanin kirjoittama The War the Women Lived, jonka on julkaissut J.S. Sanders & Co.; Spies and Spymasters of the Civil War, kirjoittanut Donald E. Markle, julkaissut Hippocrene Books; Mighty Stonewall, kirjoittanut Frank E. Vandiver, julkaissut Texas and A&M Press; ja The Secret War for the Union, kirjoittanut Edwin C. Fishel, julkaissut Houghton Mifflin Co.

.