Miksi kehopositiivisuusliikkeellä on vielä pitkä matka edessään
Ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun hyppäsimme sosiaaliseen mediaan tai katsoimme televisiota ja näimme vain hoikkia, sosiaalisesti hyväksyttäviä vartaloita tuijottamassa meitä. Mainosasuja ja meikkituotteita, romanttisia päärooleja muiden mahdottoman viehättävien hoikkien näyttelijätovereiden rinnalla, menestyksekkäitä työpaikkoja ja ihmissuhteita ja yleisesti ottaen yhteiskunnassa olemista kaikkine etuoikeuksineen, joihin hoikkuus antaa mahdollisuuden.
Viimeisten noin viiden vuoden aikana olemme kuitenkin nähneet valtavan muutoksen siinä, miten vartalot esitetään mediassa ja yhteiskunnassa. Kehopositiivisuusliike sai alkunsa vuonna 2012 hashtagina, jota rasvan hyväksymisliikkeeseen – liikkeen, jota johtavat suuremmat lihavat mustat ja etniseen vähemmistöön kuuluvat naiset, jotka keskittyvät ensisijaisesti näkyvästi lihavien kehojen juhlimiseen ja radikaaliin itserakkauteen – kuuluvat käyttivät toisena kuvauksena sille, mitä liike edusti. Liike sai nopeasti vauhtia Tumblr- ja Facebook-ryhmissä ja myöhemmin plus-kokoisten bloggaajien kautta Instagramissa, ja sittemmin se on levinnyt valtavirtaan aiheuttaen jonkinlaisen vartalonmuodon ja itserakkauden vallankumouksen.
Positiivinen edustus
Sen jälkeen olemme nähneet plus-kokoisten tuotemerkkien, kuten Vero Modan, Soncyn, Pink Cloven ja Universal Standardin, nousun, samoin kuin sekoitus high street- ja design-brände, kuten ASOS, River Island, Monsoon, H&M, Mary Katrantzou, Christopher Kane ja Diane von Furstenberg, jotka ovat laajentaneet kokojaan isommille vartaloille sopiviksi.
Sarjat ja elokuvat, kuten Empire, Dumplin’ ja Euphoria, joista jälkimmäisen pääosassa on vartalopositiivinen malli ja näyttelijä Barbie Ferreira, esittelevät plus-kokoisia päähenkilöitä, joiden ei enää tarvitse taipua ylimitoitettujen ”lihava hahmo” -stereotypioiden oikkuihin, joita olemme kaikki tottuneet näkemään televisiossa. Nämä hahmot ovat hauskoja, vahvoja, itsenäisiä, menestyviä, älykkäitä ja kykenevät rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Alamme nähdä isompia ihmisiä esiteltävän positiivisessa valossa valkokankaalla, ja sen myötä näemme enemmän mahdollisuuksia isommissa vartaloissa eläville ihmisille kukoistaa.
Mutta ei vain valkokankaalla. Muutaman viime vuoden aikana olemme nähneet, että isommat vartalot ovat nousseet maailman arvostetuimpien muotilehtien ja -kampanjoiden etusivuille. Ashley Grahamin vuoden 2016 Sports Illustratedin kannesta Paloma Elsesserin vuoden 2018 brittiläisen Voguen kanteen näyttää siltä, että maailma alkaa hiljalleen kiinnittää huomiota ja tunnustaa, että isommat vartalot ansaitsevat paikkansa pöydän ääressä.
Löysin kehopositiivisuusyhteisön vuonna 2014, kun päätin aloittaa matkan kohti itserakkautta ja kehon hyväksyntää vuosikausia kestäneiden muodinmuutosruokavalioiden, itsevahingoittamisen ja itsensä vihaamisen jälkeen. Länsimaisessa yhteiskunnassa elävänä tummaihoisena, mustana, plus-kokoisena naisena olin kasvanut nähdessäni kaltaiseni vartalot marginalisoituina, loukattuina, fetisoituina ja demonisoituina. Minun vartaloni – ja minun kaltaiseni vartalot – eivät olleet koskaan olleet muodissa. Minulle kerrottiin median ja viihdeteollisuuden välityksellä, että valkoihoinen ja laiha oli ”in”. Se oli kaunista. Ja kaikkea, mikä ei vastannut tätä standardia, pidettiin ”vähemmän kuin”.
Siihen mennessä, kun tulin liikkeen pariin, se oli jo jonkin verran monimuotoinen, sosiaaliseen mediaan perustuva yhteisö, joka juhli itserakkautta ja kaikenrotuisten lihavien vartaloiden radikaalia itsehyväksyntää, ja liikkeen varhaisia näkyviä henkilöitä olivat muun muassa Jes Baker, Sonya Renee Taylor, Jessamyn Stanley ja Kivan Bay. Mutta sitten jokin muuttui.
Liikkeen synkempi puoli
Vartalopositiivisuudessa on määritelmänsä mukaan kyse siitä, että katsomme kehomme joksikin sellaiseksi, joka ei ole vain täysin hyväksyttävää vaan myös täysin ihanaa. Maailmassa, jossa vallitseva ajattelutapa on, että meidän pitäisi hävetä kehoamme (erityisesti jos kehomme on lihava, arpinen tai jollain muulla tavalla ”epänormaali”), tämä on ylivoimaisen voimakas viesti.
Viime vuosina liikkeestä on kuitenkin tullut entistä enemmän hyödykettä. Kehopositiivisuus näyttää nykyään olevan ”vapaata riistaa” -liike, jonka brändit ja julkisuuden henkilöt ovat rahaksi muuttaneet ja politisoineet tavoilla, jotka usein johtavat siihen, että tietyn koon ylittävät ja tietyn etnisen taustan omaavat yksilöt suljetaan keskustelun ulkopuolelle – vaikka juuri he olivat ne, jotka sen alun perin tehokkaasti aloittivat.
Vaikka liike on tehnyt ihmeellisiä asioita usein syrjään jätetyille vartaloille ja luonut hämmästyttäviä mahdollisuuksia vähemmän etuoikeutetuille vartaloille, se on myös vaarallisesti luonut oman kauneusnorminsa, jonka täyttämistä varten monet alemman statuksen omaavista vartaloista kokevat, etteivät voi edes pyrkiä. Siitä, kun liikkeessä on ollut kyse plus-kokojen ihailusta ja juhlinnasta, se on nyt keskittynyt ”hyväksyttävän lihaviin” naisiin: kauniisiin naisiin, joilla on äärimmäiset tiimalasimaiset muodot, tyypillisesti valkoihoisia tai vaaleaihoisia, joilla on kapea vyötärö, iso lantio ja korkeat poskiluut.
Kohteliaisuus Universal Standard
Tästä huolimatta on ollut joitakin poikkeuksia: mallit ja vaikuttajat, joilla on samankaltaiset vartalonmuodot kuin minulla, kuten La’Shaunae Steward, Ashleigh Tribble, Gabi Gregg ja Enam Asiama, ovat alkaneet taas kukoistaa itserakkauden, radikaalin voimaannuttamisen ja isompien vartaloiden arvostamisen ja kunnioittamisen yhteisössä yhteiskunnassa.
”Tiedän, että autan monia tyttöjä, jotka eivät näe paljon mustia, lihavia tyttöjä ,” 23-vuotias malli ja kehopositiivisuusaktivisti Steward kertoi Teen Voguelle elokuussa 2019. ”Plus-kokoisia tyttöjä, jotka ovat yli kokoa 20, ei yleensä näe paljon meitä.” Sen jälkeen, kun hänen vuoden 2018 Universal Standard -kampanjansa meni nettiin, Steward on käyttänyt alustaansa puhuakseen inklusiivisuudesta muotiteollisuudessa.
On myös Lizzo. Vuonna 2019 hänellä oli aivan pyörremyrskyinen vuosi, johon kuului muun muassa brittiläisen Voguen soolokansi ja josta tuli radikaalin itserakkauden ja kehopositiivisuuden maailmanlaajuinen julistetyttö. Hänkin on ilmaissut turhautumisensa kehopositiivisuuden tuotteistamiseen. ”Jokainen, joka käyttää kehopositiivisuutta myydäkseen jotain, käyttää sitä henkilökohtaiseen hyötyynsä”, hän sanoi Voguelle kansihaastattelussaan. ”Alussa emme myyneet mitään. Myimme vain itseämme.” Monille meistä Lizzo symboloi muutosta yhteiskunnassa ja siinä, miten se suhtautuu lihaviin vartaloihin, erityisesti lihaviin, mustiin vartaloihin – lihavien, mustien naisten näkeminen mediassa omistamassa itsevarmuuttaan ja seksuaalisuuttaan omalla autonomiallaan on aina ollut äärimmäisen harvinaista. Mutta se ei riitä.
Turvallisen tilan luominen kukoistukselle
Vartalopositiivisuusliikkeellä on vielä pitkä matka edessään. Kunnes pääsemme paikkaan, jossa kaikenkokoiset ja -etniset plus-kokoiset ihmiset voivat jälleen kerran nähdä liikkeen turvallisena tilana, jossa voimme juhlia vartaloamme ja elää rauhassa ilman toisten epäkunnioitusta, trollausta ja epäystävällisyyttä, tulemme edelleen näkemään läskifobian ilmentymiä, jotka näkyvät riehakkaasti. Otetaan esimerkiksi brittilaulaja Adelen äskettäinen tapaus, jossa ihmiset ylistivät häntä painonpudotuksestaan, vaikka sen ei pitäisi olla edes asia, josta ihmiset keskustelevat.
Miten me siis muutamme tämän? Yksi hieno asia, joka voi auttaa liikettä eteenpäin, on liittolaisuus. Ihmiset, jotka elävät etuoikeutetuissa ja pienemmissä vartaloissa, voivat olla osa kehopositiivisuusliikettä käyttämällä alustojaan ja ääntään kohottaakseen, uudelleentwiittaamalla ja rebloggaamalla sellaisten äänien ajatuksia, mielipiteitä ja näkökulmia, jotka eivät muuten tulisi kuulluiksi ulkonäkönsä vuoksi. Heidän avullaan voimme purkaa median ja dieettiteollisuuden luomia vaarallisia ja haitallisia kertomuksia painosta.
Muutosta on tapahduttava myös kulissien takana. Ohjaajista ja agenteista PR-vastaaviin ja markkinoijiin, työntekijöiden fyysisen monimuotoisuuden lisääminen voi muuttaa perusteellisesti sitä, millaisia mediatuotoksia saamme. Muutos on kuitenkin hitaasti tapahtumassa, ja valtaapitävät ihmiset astuvat esiin. Liike tarvitsee vain enemmän tukea ja vastuullisuutta kautta linjan, jos se voi koskaan päästä paikkaan, jossa kaikkia kehoja kohdellaan tasa-arvoisesti.
Fattily Ever After: The Fat, Black Girls’ Guide to Living Life Unapologetically by Stephanie Yeboah (Hardie Grant Books) on ilmestynyt nyt