Miten ilmakitarasta tuli vakava urheilulaji

Tänä kesänä järjestetään Yhdysvaltain ilmakitaramestaruuskilpailut 2019, joita mainostetaan ”hienoimpana juttuna, jota et ole koskaan nähnyt”.

Kilpailijat eri puolilta maata pukeutuvat taidokkaisiin pukuihin, rakentavat mielikuvituksellisia hahmoja ja esittävät koomisia pantomiimeja kuuluisista rock-sooloista. Piikittäen itsensä ilmakitaroillaan, nielaisten ne ja murskaamalla ne kappaleiksi, he nostavat kitaransoiton korkeuksiin, joita vain oikeat kitaristit voivat kuvitella.

Voittaja pääsee edustamaan Yhdysvaltoja ilmakitaran maailmanmestaruuskilpailuihin, jotka järjestetään Oulussa elokuun lopulla.

Etnomusikologina olen tutkinut ilmakitarakilpailuja tutkijana, yleisönä ja kilpailijana. Itse asiassa minut nimettiin Bostonin kolmanneksi parhaaksi ilmakitaristiksi vuonna 2017 – todella yksi ylpeimmistä hetkistäni.

Näiden esitysten humoristisen, ironisen julkisivun takana on vilpitön käsityötaito, jonka suosio on kasvanut räjähdysmäisesti parin viime vuosikymmenen aikana.

Alkujuuret ”varjojohtamisessa”

Fonografi, josta tuli yleinen kotitaloustarvike 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, innoitti joitakin varhaisimpia tunnettuja ilmasoolosoiton esiintymisiä. Minneapolisin fonografiyhdistys kuvaili, kuinka jotkut sen jäsenistä olivat kotinsa yksityisyydestä käsin ”ryhtyneet harrastamaan ’varjokapellimestaruutta’, tuota kaikkein riemastuttavinta fonografista sisäurheilua.”

Yksityisyyteen liittyvä näkökohta oli tärkeä: tuohon aikaan monet pelkäsivät, että musiikin massakäytöllä voisi olla ihmisten kehoa ja mielenterveyttä syövyttävä vaikutus. Ilmasoittoa voitiin pitää merkkinä hulluudesta ja patologiasta – oireena siitä, että musiikki valtasi kehon.

Eräs Washingtonin Evening Star -lehden toimittaja kirjoitti artikkelin erään mielisairaalan potilaista, joiden joukossa oli ”yksi nuori tyttö, joka näytti näpyttelevän mielikuvituskitaraa”. Ja vuonna 1909 The Seattle Star -lehdessä julkaistussa artikkelissa kuvattiin pantomiimivankia, joka ”viettää aikaansa vankilassa soittaen mielikuvituspianolla ja toivoen näin antavansa vaikutelman, että hän on mielisairas, ja välttyäkseen näin ankarammalta rangaistukselta.”

Soittamisella on myös syvät juuret musiikkikomediassa. Vaudeville- ja varietee-esityksissä esiintyjät saivat nopeat naurut pantomimoimalla taustamusiikin tahtiin. Myöhemmin näyttelijät Fred Astaire ja Jerry Lewis jatkoivat tätä komediallisten ilmaleikkien perinnettä elokuvissa kuten ”Cinderfella”.

Nämä esitykset tasoittivat tietä myös huulisynkronoinnille. Toisen maailmansodan aikana live-laulua dragissa ja huulisynkronointia käytettiin sotilastukikohtiin sijoitettujen sotilaiden viihdyttämiseen. Huuli-synkronoinnista tuli lopulta pysyvä piirre drag-esityksissä LGBTQ-alakulttuureissa, joissa esiintyjät simuloivat laulamista äänitetyn musiikin tahtiin halvempana vaihtoehtona elävien muusikoiden palkkaamiselle.

Fanit pääsevät mukaan hauskanpitoon

Joitakin ensimmäisiä tunnettuja tapauksia, joissa elävät muusikot käyttivät ilmakitaraa, tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla. Merkittäviä esimerkkejä olivat Bill Reed and the Diamonds ilmakitaroimassa Steve Allen Show’ssa vuonna 1957 ja Joe Cocker, joka tunnetusti repi ilmakitaraa esiintyessään Woodstockissa vuonna 1969.

Mutta rock-fanit alkoivat oikeastaan tarttua ilmasoittimiin vasta 1970-luvulla, kun he huomasivat, etteivät he voineet olla matkimatta suosikkiartistejaan, jotka olivat tulleet yhä kekseliäämmiksi kitaransoitossaan.

2000-luvun alkupuoliskon afroamerikkalaisten kitaravirtuoosien innoittamina taiteilijat, kuten Jimi Hendrix, Jimmy Page, Eddie Van Halen, Rick Nielsen ja Lita Ford, ottivat käyttöönsä näyttäviä lava-antteja. Jotkut silppusivat koskettimistoa ylös ja alas niskavillinopeudella. Toiset sooloilivat voimakkaalla ja kestävällä tunnevetovoimalla. Ja toiset soittivat kitaroita selkänsä takana tai sytyttivät kitarat tuleen.

Fanit alkoivat pian kopioida suosikkikitaristiensa villejä eleitä heijastaakseen heidän energiaansa lavalla. Kuten toimittaja Chris Willman kirjoitti, Eddie Van Halenilla oli ”sormet, jotka käynnistivät satatuhatta ilmakitarasooloa”. Ja 1970-luvun lopulla fanit alkoivat tunnetusti tuoda Iron Maidenin keikoille The Bandwagon Heavy Metal Soundhousessa Lontoossa pahvisia kitaraleikkeitä.

Lentokitaransoitto oli hölmöä. Se oli energistä. Ja se oli hauskaa.

Mutta se oli myös tapa suhtautua musiikkiin vilpittömästi. Se antoi monille miehille mahdollisuuden liikuttaa kehoaan musiikin tahdissa ja samalla välttää sukupuolittuneita stereotypioita, joiden mukaan tanssin pitäisi olla jotain naisellista ja epämiehekästä.

Lentokitaran kulta-aika

1980-luvun alkuun mennessä ilmakitarasta oli tullut valtavirtaa.

Olutyhtiöt, radioasemat ja korkeakoulut järjestivät huulisynkkauskilpailuja ja ilmakitarakilpailuja ympäri Yhdysvaltoja. John McKenna ja Michael Moffitt julkaisivat vuonna 1983 The Complete Air Guitar Handbook -oppaan, joka oli ilmakitaransoiton opas ja pseudohistoria. Elokuvissa ”Bill and Ted’s Excellent Adventure” ja ”Risky Business” oli kuuluisia ilmakitarakohtauksia, ja amatöörimusiikkikilpailujen televisio-ohjelmissa, kuten ”Lip Service”, ”Puttin’ on the Hits” ja ”Great Pretenders”, esiintyi kilpailijoita, jotka riffasivat näkymättömillä kitaroilla.

Vuonna 1996 Oulun musiikkivideofestivaaleilla Suomessa järjestettiin ilmakitarakilpailu. Koska kilpailussa esiintyi enimmäkseen paikallisia esiintyjiä ja muutama ulkomaalainen, järjestäjät kutsuivat sitä vitsikkäästi ”ilmakitaran maailmanmestaruuskilpailuiksi.”

Debyytti oli hitti, ja järjestäjät päättivät tehdä siitä vuosittaisen festivaalin pysyvän osan. Eräs ryhmä Yhdysvalloissa kuuli tästä kansainvälisestä kilpailusta ja perusti amerikkalaisen osaston vuonna 2003. Ilmakitaran suosiota Yhdysvalloissa vahvistivat entisestään vuonna 2006 julkaistu dokumenttielokuva ”Air Guitar Nation” ja vuonna 2006 julkaistu muistelmateos ”To Air Is Human”, joka kertoi yksityiskohtaisesti toimittaja Dan Cranen pyrkimyksestä ilmakitaramestariksi.

Tänään U.S. Air Guitar Championships jatkaa kilpailujen järjestämistä, jolloin esiintyjät voivat edetä paikallisista alueellisista kansallisiin kilpailuihin.

Kilpailu on ilmassa

Tänä vuonna järjestetään 17. vuosittainen kilpailu, ja ilmakitaristi Georgia Lunch kilpailee hallitsevana mestarina.

Vuonna 2018 hänen rutiiniinsa kuului lounasrasian kantaminen lavalla, Jägermeisterin hörppiminen hampurilaiskolvista ja spastinen soittotyyli.

Hänen haastajiinsa kuuluu joukko tunnettuja nimiä ilmakitarointipiiristä: Airistotle, Cindairella, Shred Nugent, Lieutenant Facemelter, Kingslayer ja Rockness Monster. Hän kohtaa myös muutamia ensikertalaisia kilpailijoita, jotka toivovat syrjäyttävänsä ilmakitaristin.

Yhdistyneinä tähän syvälliseen ja omituiseen käytäntöön he osoittavat, että kitarasoolon historiaa kirjoitetaan yhä.