Miten kuvat John Lewisin pahoinpitelystä ”verisen sunnuntain” aikana lähtivät leviämään

7. maaliskuuta 1965 Alabaman osavaltion poliisit pahoinpitelivät ja kaasuttivat John Lewisin ja satoja marssijoita Edmund Pettus -sillalla Selmassa, Alabamassa.

Televisiotoimittajat ja -kuvaajat olivat paikalla kamerat valmiina, ja ”verisen sunnuntain” aikana kuvattu väkivalta määritteli myöhemmin 17. heinäkuuta kuolleen Lewisin perintöä.

Olen mediahistorioitsija, joka on kirjoittanut televisiosta ja kansalaisoikeusliikkeestä. Yksi aikakauden mediaympäristön huomattavista piirteistä, jota hallitsi suhteellisen uusi media, televisiouutiset, oli se, miten nopeasti tietyt tapahtumat saattoivat kuohuttaa kansakunnan omatuntoa.

Poliisin ja mielenosoittajien välisiä yhteenottoja sattui 1960-luvulla usein. Mutta tietyt olosuhteet takasivat sen, että Selmasta tulleet kuvat saivat poliitikot ja kansalaiset liikkeelle huomattavan nopeasti ja voimakkaasti.

Tapahtuma parhaaseen katseluaikaan

Vähemmistö amerikkalaisista ei nähnyt kuvamateriaalia kello 18.30 iltauutisissa. Sen sijaan he näkivät sen myöhemmin sunnuntai-iltana, joka tämän päivän tapaan keräsi viikon suurimmat katsojaluvut. Tuona iltana ABC:llä esitettiin ensi kertaa televisiossa ”Tuomio Nürnbergissä”. Arviolta 48 miljoonaa ihmistä katsoi Oscar-palkitun elokuvan, joka käsitteli holokaustiin osallistuneiden moraalista syyllisyyttä.

Uutisohjelmat eivät koskaan saaneet tuollaisia katsojalukuja. Mutta pian elokuvan alkamisen jälkeen ABC:n uutisosasto päätti keskeyttää elokuvan erikoisreportaasilla Selmasta.

Katsojat saattoivat olla perifeerisesti tietoisia marsseista, joita oli järjestetty pienessä kaupungissa 50 mailin päässä Alabaman pääkaupungista Montgomerystä. Martin Luther King Jr. oli käynnistänyt siellä tammikuussa äänioikeuskampanjan, ja tiedotusvälineet olivat säännöllisesti raportoineet pattitilanteista äänioikeusrekisteriin pyrkivien mustien ja Selman rasistisen, ailahtelevan sheriffin Jim Clarkin välillä.

Kaksi vuotta aiemmin kuvamateriaalia ja valokuvia Birminghamin poliisipäällikkö Bull Connorista, joka käytti poliisikoiria ja suuritehoisia paloletkuja väkivallattomien marssijoiden kimppuun, oli hälyttänyt Kennedyn hallinnon niin, että presidentti tunsi itsensä pakotetuksi esittämään vihdoinkin järeän kansalaisoikeuslain Jim Crow -erottelun purkamiseksi etelässä.

Mutta ennen Veristä sunnuntaita Selmasta ei ollut tullut mitään sellaista, mikä olisi kiinnittänyt kansakunnan huomion. Edes Birminghamin kuvilla ei ollut yhtä välitöntä vaikutusta kuin Selman kuvilla.

Se johtui pitkälti siitä, että erikoisraportti keskeytti prime-time-lähetyksen. Mutta oli myös se, että Selman kuvamateriaali täydensi temaattisesti ”Tuomiota Nürnbergissä”.

Päivinä uutisfilmin esittämisen jälkeen kymmenkunta lainsäätäjää puhui kongressin istuntosalissa liittäen Alabaman kuvernöörin George Wallacen Hitleriin ja sen osavaltion poliisit natsien rynnäkköjoukkoihin. Tavalliset kansalaiset tekivät samoja yhteyksiä.

”Olen juuri nähnyt televisiossa Adolf Hitlerin ruskeapaitojen uuden jatko-osan”, eräs ahdistunut nuori alabamalainen Auburnista kirjoitti Birmingham Newsille. ”He olivat George Wallacen sinipaitoja. Kohtaus Alabamassa näytti samalta kuin vanhojen uutisfilmien kohtaukset 1930-luvun Saksasta.”

Seuraavina päivinä sadat amerikkalaiset hyppäsivät lentokoneisiin, busseihin ja autoihin päästäkseen Selmaan ja seisomaan raa’asti pahoinpideltyjen marssijoiden rinnalla. Merkkipaalu, äänioikeuslaki, hyväksyttiin huomattavan nopeasti, vain viisi kuukautta verisunnuntain jälkeen.

Valokeilassa on vihdoin Lewis

Opiskelijoiden väkivallattoman koordinointikomitean (Student Nonviolent Coordinating Committee) puheenjohtaja John Lewis oli 600 mielenosoittajan jonon kärjessä. Heidän suunnitelmansa oli marssia 50 mailia Selmasta Montgomerylle vastalauseena aktivisti Jimmie Lee Jacksonin hiljattaiselle poliisimurhalle ja painostaa kuvernööri Wallacea mustien äänioikeuden puolesta. Hänen vieressään Kingin järjestöä, Southern Christian Leadership Conferencea, edusti Hosea Williams. King palasi samana päivänä takaisin Atlantaan.

Etenkin Lewis näkyy uutiskuvissa hyvin, ja kamera zoomaa hänen ruskehtavaan takkiinsa ja reppuunsa, kun poliisit etenevät ja sitten kyntävät hänen ja hänen takanaan olevien marssijoiden yli.

Mutta CBS:n maanantaiaamun marssista kertovassa jutussa Lewisia ei mainittu lainkaan. Itse asiassa CBS:n Charles Kuralt muotoili jutun ”kahden päättäväisen miehen” yhteenotoksi, jotka eivät olleet paikalla: Wallacen ja Kingin välillä. ”Heidän päättäväisyytensä”, Kuralt jatkoi, ”muutti Alabaman kadut taistelukentäksi, kun Wallacen osavaltion poliisit hajottivat Kingin määräämän marssin.”

Muutkin valtakunnalliset uutistoimistot pyrkivät keskittymään Kingiin, joka oli usein ainoa mustien ääni, jolle annettiin puheenvuoro puhuakseen kansalaisoikeusasioista. Marssijat, Lewis mukaan lukien, eivät olleet juuri muuta kuin tärkeiden poliittisten toimijoiden sijaisnäyttelijöitä.

Viime vuosikymmeninä tämä on muuttunut. John Lewis on saanut mediassa etuoikeutetun paikan, joka oli aikoinaan varattu Kingille.

Mutta jopa viimeaikaisessa keskittymisessä Lewisiin – vaikka se onkin hyvin ansaittua – on taipumus jättää huomiotta jalosotilaat ja aktivistit, jotka tekivät Selman kampanjasta menestyksekkään. Lewisin järjestö, Student Nonviolent Coordinating Committee, arvosti ja viljeli ruohonjuuritason liikkeitä ja tavallisten ihmisten voimaannuttamista sen sijaan, että se olisi järjestänyt kampanjoita karismaattisen johtajan ympärille, mikä oli Southern Christian Leadership Conferencen malli.

Black Lives Matter -liike, joka myös välttelee ”suuren johtajan” lähestymistapaa, on hyvin pitkälti John Lewisin ja hänen kansalaisoikeusryhmänsä hengessä.

Poliisiväkivaltaa ja systeemistä rasismia vastustavien mielenosoitusten nykyiset aallot ovat saaneet massiivista medianäkyvyyttä ja laajaa julkista kannatusta samaan tapaan kuin mitä tapahtui Bloody Sundayn jälkeen. Kuten Lewis kerran sanoi: ”Vetoan teihin kaikkiin, että osallistuisitte tähän suureen vallankumoukseen, joka on pyyhkäisemässä tätä kansakuntaa. Tulkaa mukaan ja pysykää kaduilla tämän kansakunnan jokaisessa kaupungissa, jokaisessa kylässä ja kylässä, kunnes todellinen vapaus tulee.”

Hän lausui nuo sanat vuonna 1963 Washingtonin marssin aikana. Mutta ne pätevät yhtä lailla nykypäivän mielenosoittajiin.