Musta tietoisuusliike

Musta tietoisuusliike alkoi kehittyä 1960-luvun lopulla, ja sitä johtivat Steve Biko, Mamphela Ramphele ja Barney Pityana. Tänä aikana, joka osui päällekkäin apartheidin kanssa, ANC oli sitoutunut aseelliseen taisteluun sotilaallisen siipensä Umkhonto we Sizwen kautta, mutta tämä pieni sissiarmeija ei kyennyt valtaamaan ja pitämään hallussaan alueita Etelä-Afrikassa eikä saamaan ponnisteluillaan merkittäviä myönnytyksiä. Apartheid-johtajat olivat kieltäneet ANC:n, ja vaikka kuuluisa Vapauden peruskirja pysyi liikkeellä sensurointiyrityksistä huolimatta, monille opiskelijoille ANC oli kadonnut.

Termi Black Consciousness juontaa juurensa yhdysvaltalaisen kasvattajan W. E. B. Du Bois’n arviosta amerikkalaisten mustien kaksoistietoisuudesta, sillä heille opetetaan sitä, minkä he kokevat sisimmässään valheeksi rotunsa heikkoudesta ja raukkamaisuudesta. Du Bois toisti sisällissodan aikaisen mustan kansallismielisen Martin Delanyn vaatimuksen, jonka mukaan mustien ihmisten olisi oltava ylpeitä mustuudestaan tärkeänä askeleena heidän henkilökohtaisessa vapautumisessaan. Tämä ajattelutapa heijastui myös panaafrikkalaisessa Marcus Garveyssa sekä Harlemin renessanssin filosofi Alain Lockessa ja sisarusten Paulette ja Jane Nardalin salongeissa Pariisissa. Bikon käsitys näistä ajattelijoista muotoutui edelleen Frantz Fanonin, Léopold Senghorin ja Aimé Césairen kaltaisten postkolonialististen ajattelijoiden kautta. Biko heijastaa huolta mustan ihmisen eksistentiaalisesta kamppailusta ihmisenä, joka on arvokas ja ylpeä mustasta olemuksestaan kolonialismin sorrosta huolimatta. Tämän mustien ajattelijoiden maailmanlaajuisen liikkeen tavoitteena oli rakentaa mustaa tietoisuutta ja afrikkalaista tietoisuutta, jonka he kokivat tukahdutetuksi kolonialismin aikana.

Mustan tietoisuuden liikkeen oivallukseen kuului ymmärrys siitä, että mustien vapautus ei tulisi vain kuvittelemalla ja taistelemalla rakenteellisten poliittisten muutosten puolesta, kuten ANC:n kaltaiset vanhemmat liikkeet tekivät, vaan myös psykologisesta muutoksesta mustien ihmisten itsensä mielissä. Tämän analyysin mukaan vallan ottaminen edellytti, että mustat ihmiset uskoivat mustuuden arvoonsa. Toisin sanoen, jos mustat uskoisivat demokratiaan, mutta eivät uskoisi omaan arvoonsa, he eivät olisi aidosti sitoutuneet vallan saamiseen.

Biko näki tämän mukaisesti afrikkalaisen tietoisuuden rakentamiseen tähtäävässä taistelussa olevan kaksi vaihetta: ”Psykologinen vapautuminen” ja ”Fyysinen vapautuminen”. Vaikka Biko ajoittain omaksui Mahatma Gandhin ja Martin Luther King Jr:n väkivallattomia taktiikoita, tämä ei johtunut siitä, että Biko olisi täysin omaksunut heidän henkisesti perustuvan väkivallattomuusfilosofiansa. Pikemminkin Biko tiesi, että jotta hänen taistelunsa johtaisi fyysiseen vapautumiseen, sen oli oltava apartheid-hallinnon poliittisten ja sotilaallisten realiteettien sisällä, jossa valkoisen hallituksen aseellinen voima oli mustan enemmistön aseellista voimaa suurempi. Siksi Bikon väkivallattomuutta voidaan pitää pikemminkin taktiikkana kuin henkilökohtaisena vakaumuksena. Poliittisen toiminnan ohella Black Consciousness Movementin tärkeä osa oli kuitenkin sen Black Community Programs -ohjelmat, joihin kuului muun muassa yhteisöllisten terveysklinikoiden järjestäminen, yrittäjien avustaminen sekä ”tietoisuus”-luokkien ja aikuiskoulutuksen luku- ja kirjoitustaidon kurssien pitäminen.

Muuten tärkeä osa psykologista vapautumista oli mustien omaksi ottaminen vaatimalla, että mustat johtavat mustien vapautusliikkeitä. Tämä tarkoitti ANC:n kiihkeän ”ei-rotuilun” hylkäämistä sen sijaan, että valkoisia pyydettiin ymmärtämään ja tukemaan, mutta ei ottamaan johtajuutta mustan tietoisuuden liikkeessä. Samansuuntainen tilanne on nähtävissä Yhdysvalloissa, jossa SNCC:n myöhempien vaiheiden opiskelijajohtajat ja Malcolm X:n kaltaiset mustat nationalistit torjuivat valkoisten osallistumisen järjestöihin, joiden tarkoituksena oli rakentaa mustien valtaa. Siinä missä ANC katsoi valkoisten osallistumisen taisteluunsa olevan osa sen rotuvapaan tulevaisuuden toteuttamista, jonka puolesta se taisteli, Black Consciousness -liikkeen näkemys oli, että jopa hyvää tarkoittavat valkoiset ihmiset toistelivat usein uudelleen sen yhteiskunnan holhousta, jossa he elivät. Tämä näkemys katsoi, että syvästi rodullistetussa yhteiskunnassa mustien ihmisten oli ensin vapautettava itsensä ja saatava itselleen psykologista, fyysistä ja poliittista valtaa, ennen kuin ”ei-rotuiset” järjestöt voisivat todella olla ei-rotuisia.

Bikon BCM:llä oli paljon yhteistä muiden tuon ajan vasemmistolaisten afrikkalaisten kansallismielisten liikkeiden kanssa, kuten Amílcar Cabralin PAIGC:n kanssa ja Huey Newtonin Mustan Pantterin puolueen kanssa.

Varhaisvuodet: 1960-76Edit

Vuonna 1959, juuri ennen tätä ajanjaksoa, Kansallinen puolue (N.P.) perusti yliopistoja, jotka olivat yksinomaan mustille opiskelijoille. Tämä toimi oli linjassa puolueen tavoitteen kanssa varmistaa rotuerottelu kaikissa koulutusjärjestelmissä. Vaikka ANC ja muut apartheidin vastustajat olivat aluksi keskittyneet väkivallattomiin kampanjoihin, 21. maaliskuuta 1960 tapahtuneen Sharpevillen verilöylyn raakuus sai monet mustat omaksumaan ajatuksen väkivaltaisesta apartheidin vastustamisesta. Vaikka ANC:n aseellinen siipi aloitti kampanjansa vuonna 1962, voittoa ei kuitenkaan ollut näköpiirissä, kun Steve Biko oli lääketieteen opiskelija 1960-luvun lopulla. Tämä johtui siitä, että järjestö kiellettiin vuonna 1960, mikä esti sitä vaikuttamasta vahvasti Etelä-Afrikan politiikkaan noin kahteen vuosikymmeneen. Samaan aikaan värilliset opiskelijat ”marssivat ulos” Etelä-Afrikan opiskelijoiden kansallisen liiton (National Union of South African Students) järjestöstä, jota valkoiset opiskelijat edelleen ”hallitsivat”, vaikka se olikin monirotuinen. Vaikka maan johtavat oppositioryhmät, kuten ANC, julistivat sitoutuvansa aseelliseen taisteluun, niiden johtajat eivät olleet onnistuneet järjestämään uskottavia sotilaallisia toimia. Jos heidän sitoutumisensa vallankumoukseen oli innoittanut monia, valkoisen hallinnon menestys sen tukahduttamisessa oli heikentänyt monien mielialaa.

Tässä tilanteessa mustat opiskelijat, joista Biko oli merkittävin, alkoivat kritisoida liberaaleja valkoisia, joiden kanssa he työskentelivät apartheidin vastaisissa opiskelijaryhmissä, sekä ANC:n virallista ei-rotuun perustuvaa toimintaa. He näkivät, että eteneminen kohti valtaa vaati mustan vallan kehittämistä erillään oletetuista ”ei-rotujoukkojen” ryhmistä. Tämä uusi mustan tietoisuuden liike vaati paitsi apartheid-politiikan vastustamista, sananvapautta ja lisää oikeuksia Etelä-Afrikan mustille, joita valkoinen apartheid-hallinto sorti, myös mustaa ylpeyttä ja valmiutta tehdä mustasta mustasta yksinkertaisen liberaalin demokratian sijaan mustan mustan organisaation kokoontumisajankohta, johon mustat järjestäytyivät anteeksipyytelemättä. Tärkeää on, että ryhmä määritteli mustan käsitteen niin, että se kattaa myös muut Etelä-Afrikan ”värilliset ihmiset”, erityisesti suuren määrän intialaista syntyperää olevia eteläafrikkalaisia. Tällä tavoin Black Consciousness Movement tarjosi tilaa ”Etelä-Afrikan sorrettujen yhtenäisyydelle” tavalla, jonka opiskelijat määrittelivät itse. Liike herätti monet mustat kohtaamaan paitsi apartheidin oikeudelliset myös kulttuuriset ja psykologiset realiteetit ja tavoittelemaan ”ei mustien näkyvyyttä vaan todellista mustien osallistumista” yhteiskuntaan ja poliittisiin kamppailuihin.

Tämän liikkeen saavutukset levittäytyivät laajalle koko Etelä-Afrikkaan. Monet mustat tunsivat uutta ylpeyttä mustana olemisesta, sillä liike auttoi paljastamaan ja kritisoimaan monien mustien tuolloin kokemaa alemmuuskompleksia. Ryhmä perusti Formation Schools -kouluja, joissa järjestettiin johtajaseminaareja, ja se piti tärkeänä hajauttamista ja autonomiaa, eikä kukaan toiminut presidenttinä yhtä vuotta kauemmin (vaikka Biko olikin selvästi liikkeen ensisijainen johtaja). Liikkeen varhaiset johtajat, kuten Bennie Khoapa, Barney Pityana, Mapetla Mohapi ja Mamphela Ramphele, perustivat yhdessä Bikon kanssa Mustien yhteisöjen ohjelmat (Black Community Programmes, BCP) vuonna 1970 mustien yhteisöjen itseapuryhmiksi, jotka muodostettiin Etelä-Afrikan kirkkojen neuvostosta ja kristillisestä instituutista. Heidän lähestymistapaansa kehitykseen vaikutti vahvasti Paulo Freire. He myös julkaisivat erilaisia lehtiä, kuten Black Review, Black Voice, Black Perspective ja Creativity in Development.

Koulujen ja päiväkotien rakentamisen ja muihin sosiaalisiin hankkeisiin osallistumisen lisäksi BCM oli BCP:n kautta mukana järjestämässä laajamittaisia mielenosoituksia ja työläisten lakkoja, jotka valtasivat maan vuosina 1972 ja 1973, erityisesti Durbanissa. Etelä-Afrikan hallitus ryhtyi vuonna 1973 tukahduttamaan liikettä väittäen, että sen ajatukset mustien kehityksestä olivat maanpetoksellisia, ja lähes koko SASO:n ja BCP:n johto kiellettiin. Elokuun lopulla ja syyskuussa 1974 monet BCM:n johtajat pidätettiin terrorismilain ja vuoden 1956 mellakkalain nojalla sen jälkeen, kun he olivat järjestäneet mielenosoituksia Mosambikissa valtaan nousseen FRELIMO-hallituksen tueksi. Näiden lakien nojalla tehdyt pidätykset mahdollistivat habeas corpus -periaatteen soveltamisen keskeyttämisen, ja monia pidätettyjä vastaan nostettiin virallinen syyte vasta seuraavana vuonna, minkä seurauksena ”Pretorian kaksitoista” pidätettiin ja ”SASO:n yhdeksän”, joihin kuuluivat Aubrey Mokoape ja Patrick Lekota, tuomittiin. Nämä olivat merkittävimmät julkisista oikeudenkäynneistä, jotka antoivat BCM:n jäsenille tilaisuuden selittää filosofiaansa ja kuvata heille tapahtuneita väärinkäytöksiä. Tämä ei suinkaan murskannut liikettä, vaan johti sen laajempaan kannatukseen mustien ja valkoisten eteläafrikkalaisten keskuudessa.

Soweton kansannousun jälkeen: 1976-nykyaika Muokkaa

Mustan tietoisuuden liike tuki voimakkaasti apartheid-hallinnon politiikkaa vastaisia protesteja, jotka johtivat Soweton kansannousuun kesäkuussa 1976. Protestit alkoivat, kun määrättiin, että mustat opiskelijat oli pakotettava oppimaan afrikaansia ja että monet lukion luokat oli opetettava tällä kielellä. Tämä oli uusi hyökkäys mustaa väestöä vastaan, joka yleensä puhui kotona alkuperäiskieliä, kuten zulua ja xhosaa, ja katsoi englannin kielen tarjoavan paremmat mahdollisuudet liikkuvuuteen ja taloudelliseen itsenäisyyteen kuin afrikaansin. Lisäksi ajatus siitä, että afrikaans määrittäisi kansallisen identiteetin, oli suoraan vastoin BCM:n periaatetta ainutlaatuisen mustan identiteetin kehittämisestä. Protesti alkoi väkivallattomana mielenosoituksena, kunnes poliisi vastasi siihen väkivaltaisesti. Protesti muuttui mellakaksi. 176 ihmistä kuoli, useimmat turvallisuusjoukkojen tappamina.

Hallituksen pyrkimykset tukahduttaa kasvava liike johtivat Steve Bikon vangitsemiseen, josta tuli taistelun symboli. Biko kuoli poliisin huostassa 12. syyskuuta 1977. Steve Biko oli väkivallaton aktivisti, vaikka liike, jonka käynnistämisessä hän oli mukana, ryhtyi lopulta väkivaltaiseen vastarintaan. Valkoisen sanomalehden päätoimittaja Donald Woods tuki liikettä ja Bikoa, jonka kanssa hän oli ystävystynyt, lähtemällä Etelä-Afrikasta ja paljastamalla totuuden Bikon kuolemasta poliisin käsissä julkaisemalla kirjan Biko.

Kuukausi Bikon kuoleman jälkeen, 19. lokakuuta 1977, joka tunnetaan nykyään ”mustana keskiviikkona”, Etelä-Afrikan hallitus julisti 19 Mustan tietoisuuden liikkeeseen liittyvää ryhmää laittomiksi. Tämän jälkeen monet jäsenet liittyivät konkreettisemmin poliittisiin ja tiukemmin jäsenneltyihin puolueisiin, kuten ANC:hen, joka käytti maanalaisia soluja säilyttääkseen organisatorisen koskemattomuutensa hallituksen kielloista huolimatta. Joidenkin mielestä vaikutti siltä, että Black Consciousness -liikkeen keskeiset tavoitteet oli saavutettu, sillä mustien identiteetti ja psykologinen vapautuminen olivat kasvussa. Bikon kuoleman jälkeisinä kuukausina aktivistit kuitenkin jatkoivat kokouksia, joissa keskusteltiin vastarinnasta. BCM:n jäsenten lisäksi paikalla oli uuden sukupolven aktivisteja, jotka olivat saaneet innoitusta Soweton mellakoista ja Bikon kuolemasta, muun muassa piispa Desmond Tutu. Näissä kokouksissa mustan tietoisuuden soihtua kantamaan muodostettujen järjestöjen joukossa oli Azanian People’s Organisation (AZAPO), joka on olemassa tänäkin päivänä.

Vähän heti AZAPOn perustamisen jälkeen vuonna 1978 sen puheenjohtaja Ishmael Mkhabela ja sihteeri Lybon Mabasa pidätettiin terrorismilain nojalla. Seuraavina vuosina perustettiin muitakin mustan tietoisuuden periaatteita jakavia ryhmiä, kuten Etelä-Afrikan opiskelijoiden kongressi (COSAS), Azanian opiskelijajärjestö (AZASO) ja Port Elizabethin musta kansalaisjärjestö (PEBCO).

Vaikka monet näistä järjestöistä ovat edelleen olemassa jossakin muodossa, jotkin niistä ovat kehittyneet, eikä niitä voida enää kutsua mustan tietoisuuden liikkeen osiksi. Ja kun itse Black Consciousness Movementin vaikutusvalta väheni, ANC oli palaamassa rooliinsa selvästi johtavana voimana valkoisen vallan vastaisessa vastarinnassa. Vielä useammat Mustan tietoisuuden liikkeen entiset jäsenet liittyivät edelleen ANC:hen, mukaan lukien Thozamile Botha PEBCO:sta.

Muut perustivat uusia ryhmiä. Esimerkiksi vuonna 1980 Pityana perusti Azanian mustan tietoisuuden liikkeen (BCMA), joka oli selvästi marxilainen ryhmä, joka käytti AZAPOa poliittisena äänitorvenaan. AZAPO:n Curtis Nkondo ja monet AZASO:n ja Black Consciousness Media Workers Associationin jäsenet liittyivät United Democratic Frontiin (UDF). Monet ryhmät julkaisivat tärkeitä uutiskirjeitä ja lehtiä, kuten Mustan tietoisuuden mediatyöntekijöiden Kwasala ja lontoolaisen BCMA:n Solidarity-lehti.

Ja näiden ryhmien ja tiedotusvälineiden lisäksi Mustan tietoisuuden liikkeellä oli äärimmäisen laaja perintö, vaikka liikettä itseään ei enää edustanutkaan mikään yksittäinen järjestö.

Vaikka Black Consciousness Movement itsessään synnytti joukon pienempiä ryhmiä, monet Black Consciousness Movementin aktivisteiksi kasvaneet ihmiset eivät liittyneet niihin. Sen sijaan he liittyivät muihin järjestöihin, kuten ANC:hen, Unity Movementiin, Pan Africanist Congressiin, United Democratic Frontiin sekä ammatti- ja kansalaisjärjestöihin.

Mustan tietoisuuden liikkeen pysyvin perintö on älyllinen liike. Teorian heikkous sinänsä mobilisoida äänestäjäkuntia näkyy AZAPOn kyvyttömyydessä saada merkittävää vaalitukea nykypäivän Etelä-Afrikassa. Mutta ajatusten vahvuus näkyy mustan tietoisuuden kielen ja strategian leviämisenä lähes jokaiseen mustan Etelä-Afrikan politiikan nurkkaan.

Itse asiassa nämä ajatukset auttoivat tekemään Etelä-Afrikan mustan poliittisen maailman monimutkaisuudesta, joka voi olla niin pelottava uudelle tulokkaalle tai satunnaiselle tarkkailijalle, vahvuuden. Kun hallitus yritti toimia yhtä tai toista järjestöä vastaan, ihmiset monissa järjestöissä jakoivat Mustan tietoisuuden liikkeen yleiset ajatukset, ja nämä ajatukset auttoivat organisoimaan toimintaa, joka ylitti minkään tietyn järjestön agendan. Jos tämän tai tuon ryhmän johtaja heitettiin vankilaan, yhä useammat mustat eteläafrikkalaiset olivat kuitenkin yhtä mieltä mustien johtajuuden ja aktiivisen vastarinnan tärkeydestä. Osittain tämän seurauksena vaikea tavoite taistelun yhtenäisyydestä toteutui yhä paremmin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla.

Biko ja Mustan tietoisuuden liikkeen perintö auttoivat antamaan vastarinnalle pelottomuuden kulttuurin. Ja sen painotus yksilölliseen psykologiseen ylpeyteen auttoi tavallisia ihmisiä ymmärtämään, etteivät he voineet odottaa kaukaisia johtajia (jotka olivat usein maanpaossa tai vankilassa) vapauttamaan heitä. Kun ANC:n virallinen aseistettu siipi Umkhonto We Sizwe kamppaili voitoista, tästä uudesta pelottomuudesta tuli perusta uudelle taistelulle kaduilla, jossa yhä suuremmat ja suuremmat tavallisten ja usein aseettomien ihmisten ryhmät kohtasivat poliisin ja armeijan yhä aggressiivisemmin. Vaikka ANC ei kyennyt voittamaan valkoisen hallituksen massiivista armeijaa pienillä ammattitaitoisten sissitaistelijoiden joukoilla, se pystyi lopulta saamaan vallan tavallisten mustien ihmisten päättäväisyydellä tehdä Etelä-Afrikasta valkoisen hallituksen hallitsematon. Se, mitä aseistetut miehet eivät pystyneet saavuttamaan, saavutettiin kiviä heittelevillä teini-ikäisillä. Vaikka suuri osa tästä taistelun myöhemmästä vaiheesta ei ollutkaan mustan tietoisuuden ryhmien muodollisessa johdossa, mustan tietoisuuden henki ruokki sitä varmasti.

Mustan tietoisuuden politiikka elää vielä apartheidin päättymisen jälkeenkin yhteisöllisissä kehityshankkeissa ja ”toisinajattelun teoissa”, joita järjestetään sekä muutosten aikaansaamiseksi että erillisen mustan identiteetin kehittämiseksi edelleen.