Myöhästynyttä onnellista 10. B-päivää Beyoncé Giselle Knowlesille
Beyoncessa on paljon rakastettavaa, mutta jos olet kotoisin Houstonista, rakkautesi muotoutuu yleensä jaettujen kokemusten erityispiirteistä. Tuo rakkaus voimistuu, jos olet iältään lähempänä: Beyoncé täytti juuri 35, ja minä olen 32.
Kun kuuntelen Beyoncéa, kuulen kodin. Tiedän, että hän on maailman tunnetuin laulaja ja viihdetaiteilija, mutta hän, kuten minäkin, kävi Welchin yläastetta ja luultavasti kuuli poikien ja tyttöjen tekevän samaa hidasta, hämärtynyttä, eräänlaista flow’ta, jota kuultiin sellaisissa kappaleissa kuin Lil’ KeKen ”Pimp Tha Pen” ja Big Moen ”Barre Baby” lounaalla kahvilassa. Tiedän, että Beyoncé on joku, joka kuunteli 97.9 The Boxia ja kuuli samoja New Orleansin bounce-mixejä, joita soitettiin pitkin päivää. Kun Beyoncé tekee koreografiansa, hän muistuttaa minua samoista majoreteista, joita näin Madison High Schoolin, Yates High Schoolin ja Willowridge High Schoolin jalkapallo-otteluissa. Ei ole hienompaa esimerkkiä Houstonin Beyoncésta – hänen laulustaan, räppäämisestään, tanssistaan ja taiteen tekemisestään, jotka kaikki tihkuvat Houstonin elämän monia vaihteluita – kuin hänen suurenmoisen vauhdikas ja täysin loistelias vuoden 2006 B’Daynsa, joka vietti 10-vuotisjuhlaansa syyskuussa. 4. päivä, hänen 35-vuotissyntymäpäivänään – hänen juhlassaan oli Soul Train -teema.
Alun perin Beyoncé suunnitteli tekevänsä kakkoslevystään tarjoilun tähteistä. Joulukuussa 2003 – puoli vuotta hyvän mutta ei erinomaisen Dangerously In Love -albumin julkaisun jälkeen – Beyoncé paljasti MTV Newsille, että keväällä fanit voisivat odottaa jatko-osaa, joka koostuisi kappaleista, jotka eivät päässeet debyytin lopulliseen leikkaukseen. Hän oli nauhoittanut kyseistä projektia varten noin 45 kappaletta ja selitti: ”Rakastan niin monia kappaleita, ja ne menevät vain hukkaan siellä istuessaan”. Näiden tähteeksi jääneiden kappaleiden – kuten ”Summertime”, ”My First Time” ja ”What’s It Gonna Be?” – olisi pitänyt vain mennä ensimmäiselle albumille. Se olisi tehnyt Beyoncén debyytistä klassikon. Sen sijaan nuo ja muut enimmäkseen kuulemattomat kappaleet, kuten ”metalliballadi” nimeltä Scent of You, eivät koskaan nousseet paikoiltaan, sillä Beyoncé päätti lopulta nauhoittaa uuden Destiny’s Child -albumin, Destiny Fulfilledin, ja ottaa roolin Dreamgirlsin filmatisoinnissa. Nämä valinnat osoittautuivat paremmiksi. Sillä hieman viivästyneellä toisella sooloalbumillaan, vuoden 2006 B’Daylla, Beyoncé teki laajemman ja selkeämmän kannanoton artistina.
”Olen”, Beyoncé sanoi tuolloin, ”onnellinen elämässäni”. Hän seurusteli räppäri Shawn ”Jay Z” Carterin kanssa. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa ja Destiny’s Childin jälleenyhdistymisalbumi ja -kiertue olivat molemmat menestyneet hyvin. Hän oli enemmän tai vähemmän se soolotähti, jonka jotkut meistä tiesivät hänen voivan olla vuoden 2002 Austin Powers in Goldmember -elokuvan soundtrackilta löytyneen, hirvittävän aliarvostetun ”Work It Out” -kappaleen perusteella. Joten vaikka hän usein sanoi, että hän itse oli ”tylsä”, hän kanavoi tunteet hylkäämisestä ja itsestäänselvyytenä pitämisestä – ja loi B’Dayn kanssa albumin, joka ”puhuu jokaisen naisen puolesta.”
Miten? Beyoncé, tiettävästi isänsä ja silloisen managerinsa Mathew Knowlesin tietämättä, varasi studioaikaa ja valitsemiensa yhteistyökumppaneiden – Sean Garrettin, Rich Harrisonin, Rodney Jerkinsin, The Neptunesin ja Swizz Beatzin – kanssa ja työsti albumin kahdessa viikossa. Hän laittoi fiksusti parhaiden parhaat kilpailemaan keskenään – auttamaan häntä nostamaan omaa luovaa panostaan.
Niin olennainen rooli kuin hänen isällään (ja äidillään) olikin Beyoncén ammatillisessa kehityksessä, se, että Beyoncé teki tämän albumin ilman isänsä tietämystä, oli yksi ensimmäisistä indikaattoreista siitä, että Beyoncé kykeni ohjaamaan omaa uraansa. Mieti myös optiikkaa: Vaikka kaikki tuottajat ovat miehiä, tämä nuori musta nainen oli hyvin pitkälti vastuussa visiostaan. Tuottajilla oli erilaiset tyylit, mutta kaikki mukautuivat Beyoncén makuun ja auttoivat luomaan Beyoncén oman soundin. Beyoncé ei vain hypännyt minkä tahansa kuuman kappaleen päälle, joka hänelle annettiin. ”Tässä on kyse naisten voimaantumisesta”, Beyoncé sanoi albumista vuonna 2006. ”Tämä albumi on erilainen, se on konseptuaalinen ja teen äänelläni asioita, joita en ole tehnyt aiemmin.”
B’Daylla hänen ajatuksensa naisten voimaantumisesta vaihtelivat. Joissain tapauksissa se on sitä, että antaa miehensä saada sen hylätty rakastaja -aiheisissa kappaleissa, kuten hänen coverissaan albumin ”Resentment” tai ”Irreplaceable”. Toisaalla se tapahtuu kulutuskeskeisyydellä ja kyvyllä palloilla ulos, kuten kuullaan kappaleissa kuten ”Upgrade U”. Joskus se on niinkin yksinkertaista kuin ”Freakum Dress”, jossa hän heittää päälleen jotain kivaa, vinkkaa ulos ja ei niin hienovaraisesti muistuttaa merkittävää toista, että on parasta olla menettämättä tätä hyvää asiaa. Mutta kaikissa näissä kappaleissa hän vakuuttaa hallintaa – teema, joka on viime kädessä määrittänyt hänen uransa kerronnan.
Mikäli hän kokeilee uusia asioita äänellään, sen kuulee varmasti ”Ring The Alarmissa”, mutta myös funk-meiningillä varustetuissa ”Suga Mama” ja ”Green Light”. Aikoinaan – kesällä 2011 – hän sanoi, ettei ollut halunnut tehdä nykyaikaista R&B-albumia. Niinpä hän levytti soulia musikaaliartistien Aretha Franklinin ja James Brownin hengessä. Vuoden 2003 Work It Out -levyn (osa Austin Powers in Goldmember -soundtrackia) vaimea vastaanotto näytti muuttavan suunnitelmia, mutta kuunnellessa ”Suga”- ja ”Green”-levyjä tulee tunne, että nyt kun hän on vakiinnuttanut asemansa, hän voisi palata takaisin siihen, mitä hän kuvasi.
B’Day, joka sisältää 10 kappaletta tavallisella biisilistalla, kolme piilotettua kappaletta ja erilaisia bonuksia Japanin, Euroopan ja Circuit Cityn (R.I.P.) painoksiin, on hyvin paljon vaellus Houstonista New Orleansiin kaikkine äänineen ja kuvineen, joita näkee ja kuulee siinä välissä. CD:n mukana tuleva vihkonen on takaporttikierros Persianlahden rannikon kulttuuriin. Bonuskappaleesta Creole on eriäviä mielipiteitä (itse pidän kaikesta, mikä saa minut ajattelemaan gumboa), mutta useimmat tuntuvat ainakin arvostavan sen kuvamateriaalia. Hän esiintyy myös vuoden 1997 Eve’s Bayou -elokuvan statistin näköisenä, pitää kahta alligaattoria kahleissa ja juo sitten Mason-purkista. Se kaikki on niin ihanan louisialaista.
Albumi käynnistyy kuitenkin Deja Vu:lla, Rodney Jerkinsin säveltämällä kappaleella, joka käytännössä kytkeytyy Michael Jacksonin vuoden 1979 Off The Wall -kappaleeseen. kappaleessa oli mukana silloinen poikaystävä Jay Z, mutta se ei peilannut Grammy-palkittua listaykköseksi noussutta vuoden 2003 pop-menestystä ”Crazy In Love”, joka oli debyyttisinkku hänen debyyttisooloalbumiltaan ”Dangerously in Love”. Reaktio ”Deja Vu” -videoon toi esiin myös sen, miten haastavia Beyoncén fanikunnan tietyt ryhmät voivat olla. Verkossa käynnistettiin vetoomus, jonka keskeisimpänä valituksena oli muun muassa: ”Tämä video on alitehokas edustus neiti Knowlesin aiempien musiikkivideoprojektien lahjakkuudesta ja laadusta.”
Ymmärrän, että aika moni fani ei pitänyt videosta, mutta eikö väki kuule tätä biisiä? Bassokitara, hi-hat, nuo torvet, hänen laulunsa. Kaikista vuosien varrella julkaistuista biiseistä, jotka kuulostavat alalajilta, joita voi parhaiten kuvailla ”Michael Jackson-vaikutteisiksi”, ”Deja Vu” on ylivoimaisesti yksi parhaista. Ei, single ei voittanut ”Crazy In Lovea” – sitä pidettiin tuolloin ”valtavana kaupallisena pettymyksenä”, mutta itse albumi myi 541 000 kappaletta ensimmäisellä viikollaan. Siitä huolimatta albumilta kesti vielä jonkin aikaa tuottaa hittisinglejä, joita Beyoncé oli tottunut nakuttamaan ensimmäisellä soolourallaan ja Destiny’s Child -aikoinaan.
Vrt. esimerkiksi B’Dayn toinen single, ”Ring The Alarm”. Se ei päässyt Billboardin Hot 100 -listan kärkikymmenikköön, mutta onnistui näyttämään Beyoncén vihaa ja raivoa. Hän on haukkunut naisia lauluissa ensimmäisestä Destiny’s Child -albumista lähtien, mutta ei koskaan aiemmin näin murisevalla, korkealla äänenvoimakkuudella. Sanoitusten materialismi, She gon’ be rockin’ chinchilla coats / If I let you go / Hittin’ the house off the coast / If I let you go, ei välttämättä välittänyt syvyyttä, mutta Beyoncén halukkuus kokeilla uusia asioita äänellisesti – huutaa raivokkaasti ja intensiivisesti kuten Kelis vuonna 1999 julkaistussa Caught Out There -kappaleessa. Kappale on monella tapaa esiaste Lemonaden ”Don’t Hurt Yourselfille.”
Deja Vu:n ja Ring The Alarmin vaisut reaktiot osoittivat, että jotkut eivät olleet valmiita kokemaan Beyoncéa mukavuusalueidensa ulkopuolella. Fanit tuntuivat kaipaavan kappaleita, jotka olivat koukuttavia ja tanssittavia, ja musiikkivideoita, joissa Beyoncé näkyi sellaisena kuin he olivat tottuneet hänet näkemään – eli tuohon aikaan hän ei ollut vihainen eikä potkinut hiekkaa keskellä ei-mitään ja niin edelleen.
Albumin tarvitsema hitti tuli Ne-Yon säveltämän ”Irreplaceable”-kappaleen muodossa – Vasemmalle / Vasemmalle. Aina kun kuulen sen, laulan iloisesti mukana, mutta mistä pidän siinä eniten? Kappale varmisti, että B’Day – albumi, joka oli minulle yhtä aikaa hurja, dissonantti ja tuttu – ei kärsinyt mistään koetusta toisen albumin notkahduksesta. Halusin tämän albumin menestyvän, koska Beyoncé-fanina tiesin, että Beyoncé teki sen, mikä oli tarpeen tyydyttääkseen hänen halunsa kehittyä luovasti taiteilijana samalla, kun hän oli tekemisissä sen kanssa, mitä häneltä vaadittiin: hänestä piti tulla se suuri soolotähti, joka hänestä ennustettiin pitkään. Hän teki tämän kompromissin ”Irreplaceable” -levyllä. Hän onnistui. Halusin silti, että hän voittaisi projektilla, joka tuntui aidommalta hänelle ja hänen aiemmin ilmoittamilleen tavoitteille. Halusin kotikaupungin naisen voittavan, erityisesti jollakin, joka on tehty hänen ehdoillaan.
Lahden rannikko on lähes kaikkialla B-päivänä. ”Get Me Bodied” on loppujen lopuksi se kerta, kun Beyoncé enemmän tai vähemmän sai Swizz Beatzin tekemään hänen R&B-spinoffistaan Houston-New Orleansin bounce-kappaleen. Videolla viitattiin Bob Fossen Rikkaan miehen säästäväisyys -elokuvaan, mutta kun Beyoncé pyysi saksijalkaa, Naomi Campbell -kävelyä ja ”snap for the kids”, hän sai yleisön liittymään mukaansa nykyaikaiseen versioon DJ Jubileen ”Get It Ready, Ready” -kappaleesta. Ja ”Kitty Katin” loppupuolella Beyoncé alkaa räppäämään aina niin hitaasti – kuten jokainen koskaan kuulemani hustonilainen, varmistaen, että hän lausuu downin ”diiiiiine” niin kuin kotoisin olevan kuuluu lausua.
Ja homo Houston on ihan pihalla – erityisesti ”Freakum Dress”-biisissä ja etenkin siihen liittyvässä visuaalisessa ilmeessä. Siihen aikaan tiesin olevani homo, mutta kamppailin niiden piirteiden hyväksymisen kanssa itsessäni, joita useimmat pitäisivät ”naisellisina”. Video käynnistyy Beyoncén kanssa, joka antaa sinulle kaiken kalliin Vanity 6in ulkonäön suhteen, ja häneen liittyy kaksi homoa mustaa miestä, jotka ovat täysin ja täysin mukavia itsessään. Yksi näistä miehistä oli koreografi Jonte, ja hänen osallistumisensa ei ollut vain kertaluonteisen ulkoasun vetämiseksi mustasta LGBT-kulttuurista. Jonte lähti myös kiertueelle hänen kanssaan ja esiintyi esityksissä päivä-tv:ssä. Heti kun kuulin Freakum Dressin klubilla – tai, helvetti, kävellessäni jalkakäytävällä – lakkasin taistelemasta sitä vastaan, mitä niin selvästi rakastin. Sama koskee bonusraitoja ”Back Up” ja ”Lost Yo Mind”, joita mustat homoklubit soittivat pakkomielteisesti sellaisissa kaupungeissa kuin Houston, New York, Washington, D.C. ja Atlanta.
Tiedän, miksi visuaalisia albumeja – vuoden 2013 Beyoncéa ja hiljattain ilmestynyttä Lemonadea – juhlitaan siinä määrin kuin niitä juhlitaan. Mutta molemmat on rakennettu B’Dayn varaan. B’Day Anthology -videoalbumi tuli vasta huhtikuussa 2007, mutta hän totesi tuolloin: ”Olen aina halunnut tehdä videoalbumin”, vain perustelu tuolloin oli julkaista DVD, jotta fanit ”voivat katsoa sen milloin haluavat eikä heidän tarvitse mennä YouTubeen”. Hänen perustelunsa on tietysti muuttunut vuosien varrella, mutta hän on jo pitkään ymmärtänyt, kuinka paljon hänen musiikissaan on vahvoja visuaalisia kannanottoja.
Samoin, vaikka ymmärrän, miksi jotkut nyt taputtavat Beyoncén ”anteeksipyytelemätöntä mustuutta”, Beyoncé on aina ollut sellainen. Se näkyy tavassa, jolla hän ei ole koskaan horjunut moraalista ja tavoista, jotka tulevat asumisesta Persianlahden rannikolla. Se on ennen kaikkea mustien naisten juhlaa. Se on mustien LGBT-ihmisten mukaan ottamista. Tämä kaikki on B’Dayssä, eikä mikään siitä ole yhtään vähemmän mustapuolinen kuin mikään muu, mitä hän on tehnyt tänä vuonna tai viime vuosina.
Hauskaa on se, että B’Day on nykyään pikemminkin fanien kuin kriitikoiden suosikki. Paljon sillä on tekemistä sen sävyn kanssa. Lemonade ja Beyoncé ovat suurimmaksi osaksi synkkiä, kun taas B’Day on kovaääninen, energinen ja vauhdikas. Mutta uptempoisessa kappaleessa on yhtä paljon voimaa kuin melankoliaan hukkuvassa kappaleessa. Suuri osa B’Daysta käsittelee turhautumista, surua ja menetyksiä – ja enemmän tai vähemmän tanssii niiden läpi. B’Day tuo minulle aina iloa: Se on vain niin kovaäänistä, mustaa ja tuttua.”
Rakastan sitä, miten ehdottoman countrymainen ja eteläinen Beyoncé on. Ihailen sitä, miten hän ei koskaan kaihda tätä – vaikka arvostankin näitä ominaisuuksia eniten hänen B’Dayssään. Levy on elämäni lapsena, se on mies, joka minusta on tullut, ja se on täynnä boppeja, jotka kantavat minua elämäni loppuun asti. Beyoncé – tällä viikolla onnellisesti 35 vuotta täyttävä – on Houston. Ja jos olet elänyt sen, tiedät, miten paljon se merkitsee aina jollekulle, joka on tehnyt saman.
Michael Arceneaux on Houstonissa syntynyt, Howardissa koulutettu ja Harlemissa asuva kirjailija. Hän ylistää Beyoncén nimeä missä ikinä kulkee.