Nelson W. Aldrich
Vuonna 1878 Rhode Islandin republikaanipomot kannattivat häntä Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen; hän voitti ja toimi yhden kauden, 1879-1881. Vuonna 1881 Rhode Islandin lainsäädäntöelin valitsi hänet Yhdysvaltain senaattiin. Hän toimi senaatissa 30 vuotta vuosina 1881-1911. Hän oli pisimpään Rhode Islandista kotoisin ollut Yhdysvaltain senaattori ennen Claiborne Pellin 36-vuotista toimikautta 1900-luvun lopulla.
Hänen pitkää toimikauttaan senaatissa edesauttoi se, että Rhode Islandin osavaltiossa virka oli rajattu koskemaan vain kiinteistönomistajia ja syntyperäisiä kansalaisia, jotka olivat valmiita maksamaan äänestysveron, ja myöhemmin lainsäätäjä, joka teki vaaliviljelyä pienten republikaanikaupunkien hyväksi. Senaattiin tultuaan Aldrich paneutui kansallisiin tariffikysymyksiin ja kannatti tariffia, joka oli elintärkeä sekä liikemiehille että tavallisille kansalaisille. Alrich etsi aktiivisesti yritysjohtajien mielipiteitä ja ystävystyi Sugar Trustin kanssa. Joskus Aldrich jopa varmisti tullimaksun nostamisen siihen määrään, jota Sugar Trustin jäsen Theodore Havemeyer pyysi.
1890-luvulle tultaessa hän oli yksi ”neljästä suuresta” keskeisestä republikaanista, jotka hallitsivat suurelta osin senaatin tärkeimpiä päätöksiä, yhdessä Connecticutin Orville H. Plattin, Iowan William B. Allisonin ja Wisconsinin John Coit Spoonerin kanssa. Aldrichin tärkein valta-asema oli hänen puheenjohtajuutensa senaatin talouskomiteassa, joka valvoi pankkien sääntelyä ja rahapolitiikkaa. Aldrich harkitsi 1890-luvun alussa senaatin jättämistä, mutta Rhode Islandista kotoisin oleva liikemies Marsden J. Perry sai hänet jäämään, kun hän teki Aldrichista kumppanin suunnitelmassa, jonka tarkoituksena oli yhdistää ja sähköistää osavaltion raitiovaunujärjestelmät. Aldrichista tuli pian miljonääri. Aldrich vastusti valuutan tukemista hopealla ja oli mukana taivuttelemassa McKinleytä asettumaan ehdolle kultapohjalla vuonna 1896.
Vuonna 1906 Aldrich myi osuutensa Rhode Islandin katurautatiejärjestelmästä New Yorkin, New Havenin ja Hartfordin rautatielaitokselle (New York, New Haven and Hartford Railroad), jonka toimitusjohtaja Charles Sanger Mellen oli Wall Streetin pankkiiri J. P. Morganin uskollinen liittolainen.
Kansallinen talousEdit
Myöhemmällä urallaan senaatissa hän oli näkyvästi mukana keskustelemassa kongressissa esiin nousseista suurista rahoituskysymyksistä.
Vuoden 1907 paniikki johti siihen, että vuonna 1908 hyväksyttiin Aldrich-Vreeland-laki, joka perusti Aldrichin sponsoroiman ja johtaman Kansallisen rahakomission. Julkaistuaan 30 raporttia tämä komissio laati Aldrichin suunnitelman, joka muodosti perustan Federal Reserve -järjestelmälle.
Vuoden 1909 Payne-Aldrich-tariffilain toisena kirjoittajana Aldrich poisti rajoittavat tuontitullit kuvataiteelta, mikä mahdollisti amerikkalaisten tuomisen maahan erittäin kalliita eurooppalaisia taideteoksia, joista tuli monien johtavien museoiden perusta.
Vuonna 1909 Aldrich esitti perustuslain muutosta, jolla pyrittiin ottamaan käyttöön ansiotulojen tulovero, vaikka hän olikin jo julistanut samanlaisen toimenpiteen kymmenkunta vuotta aikaisemmin ”kommunistiseksi”. Aldrich oli varsin suorapuheinen suunnitelmastaan estää edustajainhuoneen hyväksymä lakiehdotus julistamalla senaatille: ”
Kompromissi hyväksyttiin senaatissa yksimielisesti ja edustajainhuoneessa äänin 318-14. Yritysvero kannettaisiin ja tuloveron perustuslain muutos lähetettäisiin osavaltioiden ratifioitavaksi – mitä Taft ja Aldrich pitivät mahdottomana.
Aldrich toimi myös senaatin republikaanien konferenssin puheenjohtajana. Senaatin toimikautensa aikana hän johti valtiovarainvaliokuntaa, liikenneväyliä merenrannikolle käsitteleviä valiokuntia, sääntövaliokuntaa ja District of Columbian piirikunnassa järjestäytyneitä yhtiöitä käsittelevää valikoivaa komiteaa.
Federal Reserve ActEdit
Vuoden 1907 paniikin jälkeen Aldrich otti ohjat käsiinsä kongressin perustaman kansallisen rahakomission puheenjohtajana. Tehokkuutta ja tieteellistä asiantuntemusta koskevien progressiivisen aikakauden teemojen puolestapuhujana hän johti asiantuntijaryhmää, joka tutki eurooppalaisia kansallisia pankkeja. Matkan jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että Britannialla, Saksalla ja Ranskalla oli paljon paremmat keskuspankkijärjestelmät. Hän työskenteli useiden keskeisten pankkiirien ja taloustieteilijöiden, kuten Paul Warburgin, Abram Andrew’n, Frank A. Vanderlipin ja Henry Davisonin, kanssa suunnitelman laatimiseksi amerikkalaista keskuspankkia varten vuonna 1911. Tähän työhön kuului matka Jekyll Islandille vuonna 1910 viimeistelemään liittovaltion keskuspankkisuunnitelman yksityiskohtia. Vuonna 1913 Woodrow Wilson allekirjoitti Aldrichin näkemyksen mallin mukaisen Federal Reserve Act -lain, jolla luotiin nykyaikainen Federal Reserve System.
UlkomaanasiatEdit
Aldrich vastusti liittymistä Espanjan ja Amerikan sotaan, mutta tuki McKinleytä, kun se alkoi. Hänellä oli keskeinen rooli siinä, että senaatti sai kahden kolmasosan hyväksynnän Pariisin sopimukselle, joka päätti sodan ja sisälsi Filippiinien liittämisen. Hän oli mukana laatimassa vuoden 1901 Platt-lisäystä, joka rajoitti Yhdysvaltojen roolia Kuubassa. Hän tuki Panaman kanavaa, mutta suhtautui kriittisesti Rooseveltin yleiseen Karibian-politiikkaan.
Vuonna 1906 Aldrich ja muut amerikkalaiset rahoittajat investoivat voimakkaasti Belgian Kongon kaivoksiin ja kumiin. He tukivat Belgian kuningasta Leopold II:ta, joka oli asettanut siirtomaassa erittäin ankarat työolot.