Niin lähellä ja silti niin kaukana
Kauan ennen kuin tiesin juuri mitään seksistä, tein sitä, mitä monet nuoret miehet tekevät, eli laitoin tyhjän paperipyyherullan penikseni päälle ja imin toiveikkaana pahvin päätä. Okei, ehkä kaikki eivät tee näin; olin hieman hämmentynyt imemisperiaatteesta. Ja nyt minua hieman nolottaa tämä tarina, vaikka tapahtumasta on kulunut kokonainen vuosi ja olen nykyään paljon paremmin perillä fellatio-asiasta. Rauhoitu, minä vain vitsailin.
No, tavallaan. Yritin tosiaan tätä temppua, mutta olin silloin 12 tai 13-vuotias, mikä, jotta saisitte selkeämmän käsityksen tuon ikäisestä vähäpätöisestä lihallisesta tietämyksestäni, on myös samoihin aikoihin, kun esitin vanhemmalle siskolleni suurella itsevarmuudella, että ”suihinottoon” kuuluu huulten käyttäminen viileän tuulen puhaltamiseen toisen peräaukon päälle.
Välttääksemme siis vastaavanlaiset sekaannukset, määritelkäämme termit selkeästi. Autofellatio, joka on käsillä oleva aihe – tai pikemminkin ei ole käsillä ollenkaan – on teko, jossa joku ottaa oman sukupuolielimen suuhunsa saadakseen seksuaalista nautintoa. Terminologia on tässä tärkeää, koska ainakin yksi aiheesta kirjoittava psykiatrien ryhmä erottaa toisistaan autofellaation ja ”self-irrumation”. Nonsoloseksissä fellatio näkee suurimman osan toiminnasta imevässä osapuolessa, kun taas irrumatiossa on enemmän työntävä elementti, jossa toisen suu toimii passiivisena peniksen säiliönä. (Tästä johtuu värikäs ja melko aggressiiviselta kuulostava slangi irrumatiolle – ”face-f*cking”, ”skull-f*cking” ja niin edelleen.)
Joka tapauksessa paperipyyhe-rullan tekoni oli tuossa lapsellisessa iässä pelkkä ”B-suunnitelma”, turha tapa kiertää suun kautta tapahtuvan itsetyydytyksen ilmeiset anatomiset rajoitukset. Ja kaikesta päätellen en ollut yksin hautomassa suunnitelmaa B. Alfred Kinsey ja hänen kollegansa raportoivat Sexual Behavior in the Human Male -teoksessa itse asiassa, että ” huomattava osa väestöstä kirjaa itsetyydytysyrityksiä ainakin varhaisnuoruudessa”. Valitettavasti lajimme ärsyttävän rintakehän ja epäröivän selkärangan vuoksi Kinsey arvioi, että vain kaksi tai kolme miestä tuhannesta kykenee tähän suoritukseen. On olemassa tarina italialaisesta dekadentista runoilijasta Gabriele d’Annunziosta, jolta sanotaan poistaneen luun helpottaakseen tekoa, tai se vanha Saturday Night Live -sketsi, jossa Will Ferrell ilmoittautuu joogakurssille vain tullakseen tarpeeksi notkeaksi tyydyttääkseen oman elimensä. Mutta totuus on usein fiktiota oudompaa. Vuonna 1975 psykiatri Frances Millican ja hänen kollegansa kuvasivat todellisen tapauksen ”hyvin häiriintyneestä” potilaasta, joka opetteli joogaa juuri tästä syystä.
Saatat nyt ajatella, että se, että kuulut ultrannäköiseen 0,25 prosenttiin väestöstä, on pelkkää hupia ja leikkiä. (Olemme kaikki kuulleet ne vitsit siitä, ettei koskaan tarvitse poistua kotoa.) Mutta ajattele uudelleen. Tämän käyttäytymisen patologisoinnilla on pitkä ja valitettava historia; psykiatrit ovat kuvailleet sen harjoittajia seksuaalisesti sopeutumattomiksi, juuttuneiksi imettävän riippuvuuden lapselliseen tilaan tai jopa tukahdutettujen homoseksuaalisten halujen motivoimiksi. Otetaan esimerkiksi psykiatrien Jesse Cavenarin, Jean Spaldingin ja Nancy Buttsin kuvaama tapaus, jossa he kirjoittivat vuonna 1977 yksinäisestä 22-vuotiaasta sotilaasta, joka oli tyydyttänyt itseään 12-vuotiaasta lähtien. Hänet ajoi hulluksi ”se, että hän pystyi fyysisesti tyydyttämään vain terskan, ja hän halusi pystyä tyydyttämään enemmän”. Rehellisesti sanottuna, sen on täytynyt olla niin – oi, mitä sanaa etsin … se on aivan kieleni kärjessä – turhauttavaa, tälle sotilasparalle. Tämä on perimmäinen kyrvän kiusaaminen, sen ollessa niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.
Freudin ajoista lähtien psykoanalyytikot ovat käsitelleet autofellaatiota. Psykiatri Frank Orlandin artikkelissa vuodelta 1971 näemme tyypillistä jargonilla täytettyä kieltä, jota käytetään purettaessa autofellaation ”symbolisia” perusteita, jotka käsitteellistetään virtuaalisena ”narsismin kehänä”:
… autofellaatio edustaa varhaislapsuuden tilan uudelleenluomista, jossa ulkoisten objektien sisäiset psyykkiset edustajat on erotettu minäkohteesta ja jossa vallitsee rinnakkainen loissymbioosi ulkoisen objektin kanssa. Autofellaatio-ilmiön kautta ego palauttaa tarvittavan herruuden ulkoisen objektin edustajiin puolustautuakseen objektin menettämistä vastaan ja palauttaakseen parasiittisen fuusion nänni-rinnan kanssa.
Tuo, hyvät naiset ja herrat, on puhdasta psykologista hölynpölyä – ja sanon tämän teille psykologina. Joskus ihmiset ovat motivoituneita nuolemaan omia sukupuolielimiään, koska se vain tuntuu hyvältä. Toki aina löytyy niitä, kuten epäilyttävä joogamestari, jotka vievät asian hieman liian pitkälle ja joille autofellatio edistää mielisairautta. Edellinen sotilas, joka ei pystynyt viemään sitä tarpeeksi pitkälle, turhautui puoliksi täyttyneeseen fantasiaansa niin paljon, että masturboidessaan vanhanaikaisella tavalla hän pystyi saavuttamaan huipennuksen vain kuvittelemalla panevansa itseään.
Aivan ensimmäinen julkaistu psykiatrinen tapaus autofellaatiosta, joka ilmestyi American Journal of Psychiatry -lehdessä jo vuonna 1938, oli myös yksi törkeimmistä ja patologisimmista. Potilas oli 33-vuotias kaupan myyjä, joka ennen kuin hänet ohjattiin Yalen psykiatrien Eugen Kahnin ja Ernest Lionin vastaanotolle, oli juuri suorittanut 60 päivän vankilatuomion seksuaalisesta pahoinpitelystä. ”Hänen perverssien käytäntöjensä joukossa”, selittävät kirjoittajat, ”oli pedofiliaa, cunnilinguismia, homoseksuaalisia tekoja (fellatio, sodomia ja keskinäinen itsetyydytys), ekshibitionismia, transvestismia, fetisismiä, algolagniaa, voyeurismia ja tirkistelyä.” Mutta älkää välittäkö noista vanilja-parafilioista. Miehen psykiatreja kiehtoi erityisesti hänen epätavallisempi tapansa. Heidän potilaansa vaikuttaa ovelalta hahmolta. Kirjoittajat kuvaavat häntä hieman feminiiniseksi asennoltaan, kävelyltään ja maneereiltaan; hän oli vain 1,5 metriä 2 tuumaa pitkä – ”hieman hoikka ja lantioltaan leveä”, he kirjoittivat, ”häpykarvojensa jakautuminen on naismaista” ja ”hänen nielemisrefleksinsä on hyvin hidas”.
Potilas oli kolmanneksi vanhin kahdeksasta lapsesta ja varttui tiukassa, uskonnollisessa perheessä, jota vastaan hän lääkärien mielestä kapinoi rikkomalla törkeästi heidän korkeita moraalinormejaan. Kertoessaan psykiatreille autofellaatiota kohtaan tuntemansa kiinnostuksen alkulähteistä ongelmallinen virkailija muisteli, että ”rampa poika” oli 14-vuotiaana pyytänyt häntä harrastamaan suuseksiä hänen kanssaan. Ujo potilas oli kieltäytynyt tarjouksesta, mutta ajatus siitä kyti, ja koska hänellä ei ollut rohkeutta lähestyä ketään muuta, hän otti asian omiin käsiinsä: ”Hän jatkoi yrittämistä yö toisensa jälkeen ja onnistui taivuttamaan selkäänsä yhä enemmän ja enemmän, kunnes lopulta onnistui elokuussa 1923.” (Tämän tapahtuman 89. vuosipäivä on tulossa, jos haluatte merkitä sen kalenteriinne). Kävi ilmi, että hän piti siitä – itse asiassa niin paljon, että jopa pitkän litanian perversioiden joukossa, joista hän nautti, itseirrumatiosta tuli välittömästi hänen suosikkiautoeroottinen tekonsa.
Outoon Pavlovin koira -tyyppiseen tapaan kirjoittajat jopa kuvaavat, kuinka miehen seksuaaliseen kiihottumiseen oli sittemmin liittynyt ”kurkussa oleva ahistava tunne”. Tuon täytyy olla hirveän ärsyttävä tunne, voisin kuvitella, ja ilmeisesti myös sellainen, josta ei ole helppo päästä eroon. ”Hän on yrittänyt hankkia korvaavaa tyydytystä”, kirjoittajat sanovat, ”tupakoimalla tai stimuloimalla nieluaan banaanilla, emättimen suihkulla tai luudanvarrella”. Nämä ovat tuottaneet eriasteista tyydytystä.” Ilmeisesti hän pääsi myös eroon teini-ikäisestä ujoudestaan ja itseluottamuksen puutteesta – hän nautti erityisesti itsetyydytyksestä järkyttyneen yleisön edessä.
Tämän Kahnin ja Lionin ensimmäisen tapausraportin jälkeen on vuosien mittaan tihkunut kourallinen muitakin tapauksia, ja myöhemmät tutkijat ovat pyrkineet löytämään joukon yhteisiä persoonallisuuden nimittäjiä niissä, jotka suosivat autofellaatiota muiden seksimuotojen sijaan. Esimerkiksi vuonna 1954 Psychoanalytic Review -lehdessä julkaistussa artikkelissa William Guy ja Michael Finn näkivät erään teeman alkavan hahmottua. ”Kaikissa kliinisissä kuvauksissa”, nämä kirjoittajat toteavat, ”esiintyy toistuvasti sellaisia ilmaisuja kuin herkkä, ujo, arka, naisellinen ja passiivinen.” Uskon, että tämä on koodia ”queerille”, ja itse asiassa muut kirjoittajat ovat vielä selvemmin todenneet, että näissä autofellaattoreissa on usein tukahdutettuja homoseksuaalisia haluja.
Itse asiassa vähäisen kirjallisuuden perusteella yksi suurista psykoanalyyttisistä kysymyksistä, joita ei ole vielä tyydyttävästi ratkaistu, näyttää olevan se, missä määrin autofellaatioon ryhtyminen – tai kenties yksinkertaisesti vain halu siihen – viestittää piilevästä eroottisesta vetovoimasta samaa sukupuolta kohtaan. Epäilen kuitenkin, että homomiesten yliedustus vanhentuneissa tapauskertomuksissa on yksinkertaisesti heijastus tuon ajan kulttuurisesta etiikasta. Viimeisimmät psykiatriset tutkimukset autofellaatiosta ovat peräisin 1970-luvun lopulta (suunnilleen siitä ajasta, jolloin Freudin erityinen ote psykiatriaan menetti heikon otteensa) ja aikaisemmat 1930-luvulta, joten niissä kuvatut miehet kohtasivat pääsääntöisesti perusteettomia moralistisia kieltoja homoseksuaalisuutta vastaan. Tämä tarkoitti sitä, että muiden miesten peniksiä oli hyvin vaikea löytää. Ei siis ole kauhean yllättävää, että ne, jotka olivat liian peloissaan suorittaakseen fellatioita toiselle miehelle, kehittivät vakavia neurooseja hemmoteltuaan omaa penistään.
American Journal of Psychiatry -lehden artikkeli vuodelta 1946 havainnollistaa tätä ilmiötä. Tapauksessa on kyse 36-vuotiaasta, erittäin älykkäästä, persoonallisesta, mutta neitseellisestä ylikersantista (ei pidä sekoittaa aiemmin tapaamaamme sotilasmieheen), jolla oli salatut homoseksuaaliset halut. Virallisten tietojen mukaan hän oli suorittanut ensimmäisen kerran autofellaatiota 13-vuotiaana, mutta tämä ”impulssi” pelotti häntä niin paljon, että hän vastusti sitä enää koskaan – siis kunnes kuukausi ennen saapumistaan sairaalan psykiatriselle osastolle. Kun kersantti oli ottanut itselleen päähän yksityisesti, hänestä tuli erittäin vainoharhainen siitä, että muut sotilaat tiesivät jotenkin hänen autofellaatiostaan ja että jokainen pieni naurahdus, kuiskaus tai käänteinen katse liittyi tähän rikkomukseen. Hän sai hermoromahduksen kuultuaan sanan ”kyrvänimijä” liikkuvan niin rennosti ja leikkisästi sotilaskasarmilla, ja hän oli vakuuttunut siitä, että se oli tarkoitettu vain hänelle.
Hänellekin melko surullinen loppu, sillä huolimatta siitä, että hän reagoi hyvin lääkäreiden vakuutteluihin siitä, että hän oli liian vainoharhainen, kersantti kotiutettiin, koska hän ei ollut ”enää sopeutumiskykyinen sotilaspalveluksessa”. Tapaukseen määrätyt terapeutit, majuri Morris Kessler ja kapteeni George Poucher, päätyivät varsin omituiseen johtopäätökseen, josta sinä saatat olla eri mieltä: ”Seksuaalinen itseriittoisuus”, he kirjoittavat, ”joko masturboimalla tai autofellaatiolla, on yhtä kuin kiintymys omaan sukupuoleen”.” Toisin sanoen, heteroseksuaaliset miespuoliset ystäväni, jos olisitte fanittaneet manuaalista masturbaatiota vuonna 1946, teidät olisi leimattu salaiseksi homoseksuaaliseksi perverssiksi, joka pitää peniksistä niin paljon, että antaa itselleen käsihommia. Tämä olisi tehnyt autofellaatiosta pirunmoisen tapauksen Clintonin aikaisen ”Älä kysy, älä kerro” -kiellon nojalla, joka koski homoja armeijassa, jos se olisi syntynyt silloin. Ja oikeasti, hyvä että päästiin eroon noista tietämättömistä päivistä. Jokaiselle omansa – varsin kirjaimellisesti autofellaation tapauksessa.
Tiedän, tiedän, en edes ehtinyt puhua naisten autokunningulaatiosta. Ottaen huomioon vielä vakavammat anatomiset esteet ulkonevan lisääntymisvälineen puuttuessa, tällainen käytös naisilla ei välttämättä ole edes mahdollista. Tunnustan, etten tiedä; eikä siitä ole mainintaa tieteellisessä kirjallisuudessa. Lähin naispuolinen vertailu autofellaatioon, johon olen törmännyt, on naisten tapaus, jotka imevät omista rinnoistaan seksuaalisiin tai muihin tarkoituksiin. Eräs terapeutti kirjoittaa eräästä erityisen omatoimisesta naispotilaasta, jolla oli tapana tehdä näin. Kun mies kysyi häneltä syytä, nainen vastasi vain: ”Minulla on nälkä”. Mutta se on toinen artikkeli toiselle päivälle.