Onko GOP Andrew Jacksonin puolue?

Kuva Wikipedian kautta

Matin suosituksesta olen lukenut What Hath God Wrought, erinomaista historiaa Yhdysvalloista 1800-luvun alkupuolella.

Yksi mielenkiintoisimmista asioista historiassa on mielestäni se, miten samankaltaisia ovat tuon ajan poliittiset suuntautumiset ja nykypäivän poliittiset linjaukset. Olen aiemminkin huomauttanut, että 1900-luvun alkupuolella demokraattien ohjelma muistutti hämmästyttävän paljon nykyistä republikaanisen puolueen ohjelmaa. Sama kuvio näkyy myös Andrew Jacksonin aikakaudella.

Jacksonin valinta vuonna 1828 hajotti Thomas Jeffersonin demokraattisen republikaanisen puolueen. Jacksonin ryhmä alkoi kutsua itseään demokraateiksi, kun taas Jacksonin kriitikot ottivat käyttöön termin whig. Valinta ottaa käyttöön brittiläisen poliittisen puolueen nimi, joka vastusti monarkkista synninpäästöä, oli ei kovin hienovarainen pilkka Jacksonia kohtaan, jota whigit nimittivät ”kuningas Andrew I:ksi.”

Retoriikassa demokraatit olivat vapaamielisempi puolue. He olivat laissez faire -puolue, rajoitetun hallinnon, vapaakaupan ja kovan rahan puolue. Whigit sen sijaan olivat suuren hallituksen hyväntekijöiden puolue. He kannattivat protektionismia, kansallispankkia ja aktivistista liittovaltion hallitusta.

Epäilen kuitenkin, että useimmat libertaristit, jos heidät siirrettäisiin ajassa taaksepäin, tuntisivat vetoa enemmän whigien kuin demokraattien puoleen. Vaikka useimmat whigit eivät olleetkaan abolitionisteja, whigit olivat kahdesta suuresta puolueesta enemmän orjuuden vastustajia. Whigit kehittyivät tietenkin nimenomaan orjuuden vastaiseksi republikaanipuolueeksi, kun taas demokraatit jatkoivat valkoisen ylivallan kannattajien puolueena pitkälle 1900-luvulle. Whigit kannattivat myös suhteellisesti enemmän naisten oikeuksia.

Yksi Jacksonin hallinnon merkittävimmistä lainsäädännöllisistä saavutuksista oli hänen ”intiaanien poistamispolitiikkansa”, jolla intiaanit karkotettiin alkuperäisamerikkalaisilta heidän alkuperäismailtaan nykyisessä Georgiassa, Alabamassa ja Mississippissä ja siirrettiin kyynelten polulle. Monet whig-poliitikot suhtautuivat kriittisesti tähän politiikkaan, mutta heillä ei ollut ääniä sen lopettamiseksi.

Vuoden 1844 vaaleista tuli käytännössä kansanäänestys sodasta Meksikon kanssa. Demokraattien James Polk halusi liittää Teksasin, ja whigien ehdokas Henry Clay varoitti, että tämä politiikka aiheuttaisi sodan Meksikon kanssa. Clay osoittautui olevan täsmälleen oikeassa, ja Polk todellakin käytti kiistaa Teksasista tekosyynä aloittaakseen laajemman sodan Meksikon kanssa ja kaapatakseen Meksikon alueita. Kiitokseksi todettakoon, että whigit suhtautuivat ankarasti kriittisesti sotaan vielä sen aloittamisen jälkeenkin, ja monet whigit vastustivat Amerikan lounaisosaksi tulleiden alueiden liittämistä osaksi maata.

Hallituksen kokoa koskevissa kysymyksissä jacksonilaisten ja whigien väliset poliittiset erimielisyydet olivat pienemmät kuin retoriset erimielisyydet. Vaikka Jackson ja hänen seuraajansa muotoilivat talouspolitiikan rajoitetun hallinnon periaatteeksi, Howe väittää, että käytännön ero oli siinä, että whigit pyrkivät luomaan yhtenäisen kansallisen liikennejärjestelmän, kun taas Jackson halusi mieluummin jakaa hankkeita tapauskohtaisesti yksittäisille osavaltioille. Howen mukaan ”Jacksonin hallinto tunsi olevansa vapaa jakamaan palveluksiaan sinne, missä niistä oli eniten poliittista hyötyä”. Jackson ”käytti lopulta kaksi kertaa enemmän rahaa sisäisiin parannuksiin kuin kaikki edeltäjänsä yhteensä, jopa inflaatiokorjattuna.”

Tänään olemme luultavasti samanlaisessa tilanteessa. Onneksi nykyajan republikaanipuolueella on paljon, paljon vähemmän taantumuksellisia näkemyksiä vähemmistöjen oikeuksista kuin Jacksonin demokraateilla. Silti monet republikaanijohtajat osoittavat huolestuttavaa välinpitämättömyyttä maahanmuuttajien, muslimien, rikoksesta syytettyjen ja vankien, kidutuksen uhrien, homojen ja lesbojen tai muiden vähemmistöryhmien hyvinvoinnista. Ja Ron Paulin sankarillista poikkeusta lukuun ottamatta republikaaninen puolue hurrasi George W. Bushin hyökkäykselle Irakiin, sotilasmenojen valtaville lisäyksille ja toimeenpanovallan laajentamiselle.

Nykyaikainen republikaaninen puolue, kuten Jacksonin aikaiset demokraatitkin, on ollut oudon valikoiva pitäytyessään rajoitetun hallinnon periaatteisiin. George W. Bushin aikakaudella liittovaltion anteliaisuus sotilasurakoitsijoille, maanviljelijöille, Medicare-avustuksen saajille, pankeille ja muille ryhmille, jotka ovat äänestäneet republikaaneja, oli ennätyksellisen suurta. Michelle Bachman yhdistää mielellään saarnansa rajoitetusta hallinnosta hyökkäyksiin demokraatteja vastaan Medicaren leikkaamisesta. Kyynikko voisi väittää, että republikaanipoliitikot käyttävät Jacksonin edeltäjiensä tavoin rajoitetun hallinnon retoriikkaa tekosyynä kanavoidakseen suuremman osuuden liittovaltion tuloista republikaanien eturyhmille.

Kumpikaan suurista puolueista ei ole täydellisen vapaamielinen, kuten ei 1800-luvulla. Mutta silloin, kuten nytkin, ei ole läheskään selvää, että se puolue, joka omaksuu libertaristisempaa retoriikkaa, on se, joka todennäköisemmin todella edistää yksilönvapautta.