Pankkitoimintaa Intiassa säätelevät säädökset

Intian pankkijärjestelmää säätelee Intian keskuspankki (Reserve Bank of India, RBI) vuoden 1949 pankkivalvontalain (Banking Regulation Act, 1949) säännöksillä. Seuraavassa tarkastellaan eräitä tärkeitä näkökohtia maan pankkitoimintaa säätelevistä säännöksistä sekä Intian pankkitoimintaa koskevia RBI:n kiertokirjeitä.

Vastuurajat

Luotonanto yhdelle lainanottajalle on rajoitettu 15 prosenttiin pankin pääomarahastoista (ydinpääoma (tier 1) ja ydinpääoma (tier 2)), jota voidaan laajentaa 20 prosenttiin infrastruktuurihankkeiden tapauksessa. Ryhmäluotonottajien osalta luotonanto on rajoitettu 30 %:iin pankin pääomavaroista, ja sitä voidaan laajentaa 40 %:iin infrastruktuurihankkeiden osalta. Luotonantorajoja voidaan pidentää vielä 5 prosentilla pankin hallituksen suostumuksella. Luotonanto sisältää sekä rahastopohjaiset että muut kuin rahastopohjaiset vastuut.

Käteisvarantosuhde (CRR) ja lakisääteinen likviditeettisuhde (SLR)

Intian pankkien on pidettävä vähintään 4 % nettomääräisistä vaadittaessa maksettavista veloistaan (NDTL) käteisvaroina Intian keskuspankille. Näille ei tällä hetkellä kerry korkoa. CRR on säilytettävä kahden viikon välein, kun taas päivittäisen säilytyksen on oltava vähintään 95 % vaadituista varannoista. Jos päivittäinen ylläpito laiminlyödään, rangaistus on 3 % korkeampi kuin pankkikorko, jota sovelletaan laiminlyöntipäivien lukumäärään kerrottuna määrällä, jolla määrä alittaa säädetyn tason.

Vakavaraisuusvaatimuksen (CRR) lisäksi vähintään 22 % ja enintään 40 % NDTL:stä eli SLR:n (SLR) on säilytettävä kullan, käteisen rahan tai tiettyjen hyväksyttyjen arvopaperien muodossa. SLR:n ylijäämää voidaan käyttää RBI:n marginaalisen maksuvalmiusluoton (Marginal Standing Facility, MSF) mukaiseen lainanottoon yön yli -periaatteella. MSF:stä perittävä korko on 100 peruspistettä korkeampi kuin repokorko, ja lainattava määrä on rajoitettu 2 %:iin NDTL:stä. (Jos haluat lisätietoja siitä, miten korot määräytyvät erityisesti Yhdysvalloissa, kannattaa lukea lisää aiheesta ”Kuka määrittelee korot”.)

Varausten tekeminen

Epäonnistuvat saamiset (Non-performing saamiset, jäljempänä ’Epäonnistuvat saamiset’) luokitellaan kolmeen eri luokkaan, jotka ovat: luottokelpoisuuden alittavuus (substandard), epäilys (epävarmuus) ja tappiot. Omaisuuserästä tulee järjestämätön, jos korkoja tai pääomaa ei ole maksettu yli 90 päivään, kun kyseessä on määräaikainen laina. Huonokuntoiset saamiset ovat saamisia, jotka ovat olleet järjestämättömiä alle 12 kuukautta, minkä jälkeen ne luokitellaan epävarmoiksi saamisiksi. Tappiolliset saamiset ovat saamisia, joiden osalta pankki tai tilintarkastaja ei odota takaisinmaksua tai takaisinperintää, ja ne kirjataan yleensä pois kirjanpidosta.

Epäsuotuisille saamisille on tehtävä varaus, jonka suuruus on vakuudellisten lainojen osalta 15 % ja vakuudettomien lainojen osalta 25 % jäljellä olevasta lainamäärästä. Epäselvien saamisten osalta varauksen määrä vaihtelee 25 %:sta vakuudellisen lainan jäljellä olevasta määrästä, kun kyseessä ovat alle vuoden kestäneet luottokelvottomat saamiset, 40 %:sta, kun kyseessä ovat 1-3 vuotta kestäneet luottokelvottomat saamiset, ja 100 %:sta, kun kyseessä ovat yli kolme vuotta kestäneet luottokelvottomat saamiset, kun taas vakuudettomien saamisten osalta varauksen määrä on 100 %:n suuruinen.

Varauksen tekemistä edellytetään myös vakiomuotoisista saamisista. Maatalouden sekä pienten ja keskisuurten yritysten osalta varaus on 0,25 % ja liikekiinteistöjen osalta 1 % (asuntojen osalta 0,75 %), kun se muilla sektoreilla on 0,4 %. Vakiomääräisiä saamisia koskevia varauksia ei voida vähentää bruttomääräisistä maksukyvyttömyysvakuudellisista veloista nettomääräisten maksukyvyttömyysvakuuksien laskemiseksi. Vakiomääräisten varausten lisäksi tarvitaan lisävarauksia lainoihin, jotka on myönnetty yrityksille, joilla on suojaamaton valuuttakurssiriski.

Ensisijaisen sektorin luotonanto

Ensisijaiseen sektoriin kuuluvat laajasti mikro- ja pienyritykset sekä maatalouteen, koulutukseen, asuntotuotantoon ja pienituloisille tai heikommassa asemassa oleville ryhmille (jotka luokitellaan ”heikommiksi ryhmiksi”) myönnettävät luotot. Kotimaisille liikepankeille ja ulkomaisille pankeille, joilla on yli 20 sivukonttoria, on asetettu luotonantotavoitteeksi 40 prosenttia oikaistusta nettopankkiluotosta (pankkien luottokanta, josta on vähennetty tietyt vekselit ja joukkovelkakirjalainat, jotka eivät ole SLR-velkakirjalainoja) – tai taseen ulkopuolisten vastuiden luotonantoa vastaavasta määrästä (nykyisten luottovastuiden ja mahdollisten tulevien luottovastuiden yhteenlaskettu summa, joka on laskettu luotonmuuntokertoimen avulla) riippuen siitä, kumpi niistä on korkeampi, kun taas ulkomaalaisille pankeille, joilla on alle 20 sivukonttoria, asetetaan 32 prosentin tavoite.

Maataloussektorille lainoina myönnettävän määrän tulisi olla joko taseen ulkopuolisten riskikeskittymien luottoekvivalentti tai 18 % ANBC:stä – kumpi näistä kahdesta luvusta on suurempi. Mikroyrityksille ja pienyrityksille myönnettävästä lainamäärästä 40 prosenttia olisi myönnettävä yrityksille, joilla on laitteita, joiden arvo on enintään 200 000 rupiaa, ja koneita ja laitteita, joiden arvo on enintään puoli miljoonaa rupiaa, kun taas 20 prosenttia lainojen kokonaismäärästä olisi myönnettävä mikroyrityksille, joilla on koneita ja laitteita, joiden arvo on hieman yli 500 000 rupiasta enintään miljoonaan rupiaan, ja laitteita, joiden arvo on yli 200 000 rupiaa mutta enintään 250 000 rupiaa.

Heikommassa asemassa oleville ryhmille myönnettyjen lainojen kokonaisarvon tulisi olla joko 10 % ANBC:stä tai taseen ulkopuolisten vastuiden luottoa vastaava määrä sen mukaan, kumpi on suurempi. Heikompiin ryhmiin kuuluvat tietyt kastit ja heimot, joille on annettu tämä luokitus, mukaan lukien pienviljelijät. Ulkomaisille pankeille, joilla on alle 20 konttoria, ei ole asetettu erityisiä tavoitteita.

Intian yksityiset pankit ovat tähän asti olleet haluttomia antamaan suoraan lainaa maanviljelijöille ja muille heikommassa asemassa oleville ryhmille. Yksi tärkeimmistä syistä on se, että ensisijaisen sektorin lainoista aiheutuu suhteettoman paljon luottotappioita, joidenkin arvioiden mukaan 60 prosenttia kaikista luottotappioista. Ne saavuttavat tavoitteensa ostamalla lainoja ja arvopaperistettuja salkkuja muilta kuin pankkirahoituslaitoksilta (NBFC) ja sijoittamalla maaseudun infrastruktuurin kehittämisrahastoon (RIDF) täyttääkseen kiintiönsä.

Uudet pankkitoimilupaa koskevat normit

Uusien suuntaviivojen mukaan toimilupaa hakevilla ryhmittymillä on oltava menestyksekkäitä saavutuksia vähintään 10 vuoden ajalta, ja pankin toimintaa on harjoitettava ei-operatiivisen rahoitusalan omistusyhtiön (NOFHC) välityksellä, joka on kokonaan pankin vetäjien hallinnoima. Maksetun äänivaltaisen osakepääoman on oltava vähintään viisi miljardia rupiaa, ja NOFHC:n on omistettava siitä vähintään 40 prosenttia ja vähennettävä sitä asteittain 15 prosenttiin 12 vuoden kuluessa. Osakkeet on listattava kolmen vuoden kuluessa pankin toiminnan aloittamisesta.

Kansainvälinen omistusosuus on rajoitettu 49 prosenttiin pankin ensimmäisten viiden toimintavuoden aikana, minkä jälkeen tarvitaan RBI:n hyväksyntä osuuden nostamiseksi enintään 74 prosenttiin. Pankin hallituksessa olisi oltava enemmistö riippumattomista johtajista, ja sen olisi noudatettava aiemmin käsiteltyjä ensisijaisen sektorin luotonantotavoitteita. NOFHC ja pankki eivät saa omistaa mitään promoottoriryhmän liikkeeseen laskemia arvopapereita, ja pankki ei saa omistaa mitään NOFHC:n omistamia rahoitusarvopapereita. Uusien säännösten mukaan 25 prosenttia konttoreista olisi avattava aiemmin pankkitoimintaa vailla olleille maaseutualueille.

Tahalliset laiminlyöjät

Tahallisesta laiminlyönnistä on kyse silloin, kun lainaa ei makseta takaisin, vaikka resursseja on käytettävissä, tai jos lainattua rahaa käytetään muuhun kuin määrättyyn tarkoitukseen tai jos lainan vakuutena oleva omaisuus myydään pois pankin tietämättä tai sen suostumuksella. Jos konserniin kuuluva yritys laiminlyö lainanmaksun ja muut konsernin yritykset, jotka ovat antaneet takaukset, eivät noudata takauksiaan, koko konsernia voidaan kutsua tahalliseksi laiminlyöjäksi.

Tahallisilla laiminlyöjillä (mukaan lukien johtajat) ei ole mahdollisuutta saada rahoitusta, ja heitä vastaan voidaan käynnistää rikosoikeudellinen menettely. RBI muutti hiljattain säännöksiä siten, että myös konserniin kuulumattomat yritykset kuuluvat tahallisen laiminlyöjän piiriin, jos ne laiminlyövät toiselle konsernin ulkopuoliselle yritykselle annetun takauksen.

The Bottom Line

Tapa, jolla maa sääntelee rahoitus- ja pankkialaansa, on tietyssä mielessä tilannekuva sen prioriteeteista, tavoitteista ja siitä, minkälaisen rahoitusmaiseman ja -yhteiskunnan se haluaisi suunnitella. Intian tapauksessa sen keskuspankin antamat säännökset antavat meille välähdyksen sen lähestymistavoista rahoitusalan hallintoon ja osoittavat, missä määrin se asettaa pankkisektorinsa vakauden ja taloudellisen osallisuuden etusijalle.

Vaikka Intian pankkijärjestelmän sääntelyrakenne vaikuttaa hieman konservatiiviselta, sitä on tarkasteltava ottaen huomioon, että maassa on suhteellisen vähän pankkeja. Asetetut liialliset pääomavaatimukset ovat tarpeen luottamuksen rakentamiseksi pankkialaa kohtaan, kun taas ensisijaisen luotonannon tavoitteet ovat tarpeen, jotta voidaan tarjota taloudellista osallisuutta niille, joille pankkiala ei yleensä myöntäisi lainaa, kun otetaan huomioon maksukyvyttömien luottojen suuri määrä ja pienet transaktiokoot.

Koska yksityiset pankit eivät todellisuudessa myönnä lainaa ensisijaisille sektoreille, tämä taakka on jätetty julkisille pankeille. Ensisijaisen sektorin määrittelyä voitaisiin myös mukauttaa, kun otetaan huomioon, että maataloudelle on annettu suuri painoarvo, vaikka sen osuus BKT:stä on laskenut. (Aiheeseen liittyvää luettavaa, katso ”The Increasing Importance of the Reserve Bank of India”)