Pitäisikö tyttöjen palvella alttarilla? A Former Altar Girl Weighs In

Työskennellessäni kesätöissä lukiossa yksi katolinen, miespuolinen työtoverini ja minä olimme poistumassa rakennuksesta. Olin hänen edellään, joten avasin oven ja astuin sivuun, jotta hän pääsi ohi.

”Voi ei!” Hän huudahti sarkastisesti: ”Sinä juuri neitseellistit minut!”

Sitten vitsailimme, että naisen oikea rooli oli ilmeisesti olla keittiössä, ja hyvän naurun jälkeen lähdimme omille teillemme.”

Muuttuvat asenteemme sukupuolirooleja kohtaan eivät pysähdy pidettyihin oviin ja esiin vedettyihin tuoleihin. On selvää, että jos feminismillä halutaan olla yhtään mitään arvoa, ja jos katolilaisuudella on yhtään itsekunnioitusta, niin tyttöjen on oltava alttarilla messussa, eikö niin? Muuten miehemme hakkaavat ja dominoivat meitä ja käskevät meidän olla huolehtimatta nätistä pienestä päästämme mistään tärkeistä miesasioista, joita saatamme kohdata. Lisäksi, jos muut pojat eivät pidä siitä, että tytöt palvelevat alttarilla heidän kanssaan, heidän naisvihamieliset vanhempansa ovat ilmeisesti indoktrinoineet heidät vihaamaan naisia.

Tuntuuko kaukaa haetulta, jopa hieman hysteeriseltä? Niin minustakin.

Olin tyttöalttaripalvelija. Palvelin noin kahdeksan vuotta seurakunnassani. Vaikka minulla ei ollut huonoja kokemuksia, minun on myös oltava rehellinen ja myönnettävä, etten saanut alttarilla mitään enempää kuin olisin voinut saada olemalla vain penkissä. Jonkin aikaa palveleminen oli vain jotain, mitä tein messussa käydessäni: Hölmöilin muiden lasten kanssa kulissien takana ja noudatin rubriikkeja, kun isä käski meidän ryhdistäytyä.

Kun tulin vanhemmaksi ja vakavammaksi uskon suhteen, tunsin syyllisyyttä hölmöilystä. Sanoin itselleni, että minun pitäisi palvella vain, jos voin tehdä sen rukoilevalla ja nöyrällä asenteella, koska palveleminen oli tapa osallistua messun pyhään uhriin. Tämän päätöksen myötä tajusin, että olin vain löytänyt oikean asenteen, joka kenellä tahansa seurakunnan maallikolla pitäisi olla. Jos olin penkissä, osallistuin.

Minun ei tarvinnut olla alttarilla, mikä siis oli tavoitteeni? Kyse ei ole siitä, etteikö tytöillä olisi kykyä toimia alttaripalvelijoina; kyse on vain siitä, että emme saa siitä paljoa irti. Emme voi käyttää kokemusta kutsumuksen löytämiseen kahdesta syystä: ensinnäkin on metafyysisesti mahdotonta, että naisesta tulisi pappi, ja toiseksi, jos nainen haluaa tosissaan tavoitella kutsumusta, hän alkaa etsiä nunnaluostareita ja viettää aikaa heidän kanssaan, eivätkä nuo nunnat ole alttarilla.

Joskus ihmiset, jotka identifioivat itsensä ”feministiksi”, pyrkivät vakuuttamaan minut siitä, että kirkko oli epäoikeudenmukainen naisia kohtaan. Minulla oli vain toinen näkökulma: En usko, että kukaan väittäisi, että hänen nuorella pojallaan ”on oikeus” viettää aikaa nunnaluostarin kanssa tai että hänen pitäisi osallistua luostarin järjestämälle retriitille, jonka tarkoituksena on edistää nuorten naisten kutsumusta uskonnolliseen elämään. Tarkoitan, että tällainen retriitti ei selvästikään ole muodollinen valan vannominen, ja poikien pitäisi saada osallistua naispuolisille uskoville tarkoitettuihin kutsumusharjoituksiin, koska hän voi tehdä laupeudentekoja aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa tyttö, eikö niin?

Tällainen poika saattaa päätellä saman kuin minä: se voi olla mukavaa, mutta siitä ei saa mitään muuta kuin tunteen kuulumattomuudesta. Hän ei tule koskaan liittymään nunnaluostariin. Kokemus ei olisi juuri muuta kuin harjoitus turhuudessa.

Uskovina katolilaisina, jotka ymmärtävät kutsumuksen, meidän pitäisi pystyä tunnustamaan Jumalan antamat erot miesten ja naisten välillä ilman, että meitä syytetään yhden sukupuolen suosimisesta toiseen nähden. Katolisten vanhempien tulisi haluta, että heidän poikansa harkitsevat vakavasti kutsumusta pappeuteen, ja heidän asettamisensa alttarille on keino tähän tarkoitukseen, koska yhteys on räikeän ilmeinen. Tämä kanta ei ole naisvastainen. Se vain tunnustaa, että kirkolla on erilaisia lahjoja tarjottavana naisille.

Edelleen on tietenkin oikein huomauttaa, että mies ei saisi dominoida tai hyväksikäyttää naista ja rajoittaa häntä tiukasti kulttuurisesti ehdollistettuun rooliin. Äitikirkko on tästä samaa mieltä pitäen samalla kiinni sukupuolten täydentävyydestä ja korostaen kutsumuksen eroja.

Kuvituksena: Mies voi kokata perheelleen illallista, vaihtaa vaippoja, laulaa ja tanssia halutessaan ja jopa neuloa villapaitoja. Nainen voi rakentaa IKEA-kaappeja, viedä roskat ulos, juoda olutta ja kieltäytyä ajamasta kainaloitaan. Kirkko ei välitä näistä toimista eikä lähde määrittelemään niitä yhdelle tai toiselle sukupuolelle. Se kuitenkin oikein väittää Kristuksen auktoriteetilla, että tietyt miehet, jos heidät valitaan, voidaan vihkiä pappeuteen. Kuten Johannes Paavali II totesi teoksessa Mulieris Dignitatem,

Kutsuessaan apostoleikseen vain miehiä Kristus toimi täysin vapaasti ja suvereenisti. Näin tehdessään hän käytti samaa vapautta, jolla hän kaikessa käyttäytymisessään korosti naisten arvokkuutta ja kutsumusta, mukautumatta vallitseviin tapoihin ja ajan lainsäädännön sanktioimiin perinteisiin.

Tietyistä miehistä, ei kaikista, voi tulla vihittyjä pappeja. Naiset eivät voi.

Miehistä ei tule pappeja – eikä pojista alttaripalvelijoita – siksi, että he syrjisivät naisia tai muodostaisivat vain pojille tarkoitetun kerhon. Pappeus on kutsu palvelukseen: palvelemaan Kristuksen välineenä ja hoitamaan hänen laumaansa. Se on rankkaa elämää, jos sitä eletään oikein. Alttaripalvelijat asetetaan asemaan, jossa he voivat palvella messussa ja todistaa tämän omakohtaisesti, ja nuorelle pojalle se on merkittävä kokemus, joka antaa hänelle eturivin paikan papin elämään.

Tiedän, etten tehnyt kuolemansyntiä olemalla tyttöalttaripalvelija. Kukaan ei myöskään kohdellut minua huonosti. Seurakuntani papit olivat hyvin vakaita, ortodoksisia miehiä, ja alttaripalvelijapojat olivat hyviä lapsia. Joitakin hyväntahtoisia kiusoitteluja lukuun ottamatta (Älä käytä korkokenkiä! Meidän on hankittava sinulle pidempi suttu!”) ketään ei voinut syyttää siitä, että minua olisi kohdeltu naisvihamielisesti. Mitään ei välttämättä rikottu, mutta mitään ei myöskään voitettu. Minusta näyttää siis siltä, että tämä tekee tyttöpalvelijoista harkitsemattoman käytännön; ei vain siksi, että se saattaa vaikuttaa poikiin kielteisesti, vaan koska on vain tosiasia, että tytöt tavoittelevat uskonnollisia kutsumuksia eri tavalla kuin pojat. Tehtävämme elämässä ovat erillisiä, tarpeellisia ja korvaamattomia. Kokemukseni opetti minulle, ettemme vahvista tyttäriämme millään erityisellä tavalla vaatimalla heitä palvelemaan alttarilla.

Tyttäremme ansaitsevat parempaa – ja se alkaa siitä, että annamme heille tilaisuuksia edistää uskonnollista kutsumusta asiaankuuluvassa ympäristössä.