Koskaan ei ole liian myöhäistä hoitaa ahdistusneuroosia tai paniikkihäiriötä serotoniinin takaisinoton estäjällä | RegTech

Sairaushistoria

Potilas oli 30-vuotias, kun hän joutui sairaalaan vuonna 1954 ahdistusneuroosin vuoksi. Hänestä tuli 20-vuotiaasta lähtien vähitellen hermostunut ja hänellä esiintyi liiallista huolestuneisuutta ja ahdistuneisuutta, ärtyneisyyttä, väsymystä ja unettomuutta. Sairaalahoitoon johtivat kuitenkin hänen ahdistus- tai paniikkikohtauksensa. Ensimmäisten sairaalassa vietettyjen viikkojen aikana hän sai noin kolme kohtausta päivässä. Vallitsevimmat oireet näiden kohtausten aikana olivat sydämentykytys, hengitysvaikeudet, joihin liittyi tukehtumisen tunne, kurkun ahtautuminen, pyörtyminen tai huimaus, johon liittyi tunne, että hän menettää tajuntansa. Sairaalassa ollessaan hän sai insuliiniannosteluhoitoa ja narkoanalyysiä, joilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

Sairaalasta kotiuduttuaan potilas huomasi pian, että alkoholi oli erittäin tehokas hoitokeino. Seuraavien vuosien aikana hän käytti alkoholia ahdistuslääkkeenä ja pystyi tänä aikana suorittamaan loppuun mekaanikon koulutuksen ja menemään naimisiin. Vähitellen jouduttuaan lisäämään päivittäistä alkoholin käyttöä hän pystyi kuitenkin lopettamaan sen kokonaan ∼35-vuotiaana, eikä ole sen jälkeen koskaan käyttänyt alkoholia missään muodossa. Kun ahdistuskohtaukset palasivat tämän jälkeen, hän otti yhteyttä perhelääkäriin lääkärintarkastusta varten, koska hän oli varma, että hän kärsi sydänsairaudesta, mutta mitään vakavaa sairautta ei löytynyt. Hän työskenteli mekaanikkona pienen rautatielinjan huoltokorjaamossa ja koki nyt, että hänen päivittäinen työnsä oli jo itsessään eräänlaista hoitoa, koska työn vaatimukset olivat vaatimattomat, eikä hänellä ollut juurikaan kontaktia muihin ihmisiin. Hän itse asiassa pelkäsi rautatieliikennettä, mutta ei autolla matkustamista edellyttäen, että hän itse istui ratin takana ja että ajettava matka ei ollut liian pitkä; hänen rajansa oli 50 kilometriä päivässä.

Hänen hyvin rajoitettu elämäntapansa aiheutti monia perheongelmia. Niinpä hänen vaimonsa, jonka kanssa hänellä oli neljä lasta, jätti hänet lopulta 20 avioliittovuoden jälkeen. Tämän jälkeen hän eli yksin ja piti hyvin vähän yhteyttä lapsiinsa eikä lainkaan entiseen vaimoonsa.

Heti eläkkeelle jäätyään 70-vuotiaana hänen paniikkikohtauksensa palasivat hyvin tihein väliajoin. Tästä syystä hänet otettiin useaan otteeseen sairaalamme kardiologiselle osastolle, mutta mitään vakavaa lääketieteellistä syytä ei löytynyt. Itsemurha-ajatusten vuoksi hänet otettiin sitten psykiatriselle osastollemme vuoden 1995 lopussa. Ensimmäisellä viikolla sairaalassa kävi ilmi, että hän oli viime kuukausien aikana kärsinyt masennuksesta, johon liittyi huomattava anoreksia ja 10 kilon painonlasku. Hän oli menettänyt mielihyvän lähes kaikista toiminnoista, ja hänen masentuneen mielialansa koettiin eroavan selvästi tavanomaisesta stressitilasta. Hänellä oli toivottomuutta ja itsemurha-ajatuksia. Hänellä oli uniongelmia, erityisesti aikaisin aamulla herääminen, ja hänen masennustilansa oli useimmiten huonompi aamulla. Hänellä todettiin olevan vakava masennus, ja hän täytti kaikki DSM-III:n kriteerit melankolialle (endogeeninen masennus) sekä DSM-III:n kriteerit paniikkihäiriölle (PD). Ensimmäistä kertaa elämässään hänelle annettiin masennuslääkettä sertraliinia, jonka annos oli 50 mg päivässä ensimmäiset kaksi viikkoa ja sen jälkeen 100 mg päivässä. Kuuden viikon hoidon jälkeen sekä masennus että paniikkikohtaukset lievittyivät. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen potilasta hoidettiin poliklinikallamme ylläpitoannoksella 50 mg sertraliinia päivittäin monoterapiana ilman sivuvaikutuksia. Sen jälkeen hänen sosiaalinen elämänsä parani, hän osoitti enemmän aloitteellisuutta ottaessaan yhteyttä muihin ihmisiin, ja monta vuotta hän piti vanhainkodissa pientä myymälää, jossa hän myi virvoitusjuomia, aikakauslehtiä, makeisia jne. Vuoden 2014 alussa hän kuoli paksusuolen syöpään juuri ennen 90-vuotissyntymäpäiväänsä.