Pohjois-Venäjän interventio
Neljässä kuukaudessa liittoutuneiden voitto oli kutistunut 30-50 kilometriä pohjoisen Dvinan ja Onegajärven alueella bolshevikkien hyökkäyksien muuttuessa entistä kestävämmiksi. Bolshevikit aloittivat toistaiseksi suurimman hyökkäyksensä välirauhanpäivänä 1918 Pohjois-Dvinan rintamalla, ja välirauhanpäivänä 1918 käytiin raskaita taisteluita Tulgasin (Toulgas) taistelussa Kurgomin-Tulgas-linjalla: viimeinen puolustuslinja vuonna 1919. Trotski puna-armeijan ylipäällikkönä valvoi henkilökohtaisesti tätä tehtävää Leninin käskystä. Tuhat punaista hyökkäsi kylään, ja amerikkalaiset ja skotlantilaiset puolustajat ajettiin nopeasti takaisin. Kenttäsairaala vallattiin ja suuria puolustustykkipattereita uhattiin, mutta raskaiden lähitaistelujen jälkeen punaisten joukot työnnettiin pois tykkien luota. Bolshevikkijoukot menettivät jopa 650 miestä kaatuneina, haavoittuneina tai vankeina, kun taas amerikkalaiset menettivät kolme miestä ja seitsemäntoista skottilaista kuoli. Liittoutuneiden joukot olivat onnistuneet tukahduttamaan bolshevikkien hyökkäyksen 14. marraskuuta mennessä. Kun Saksan kanssa solmitusta välirauhasta tuli uutinen, monet Archangelissa olleista brittijoukoista odottivat innokkaasti nopeaa vetäytymistä Pohjois-Venäjältä, mutta heidän toiveensa kariutuivat pian.
Bolshevikit saivat vuonna 1919 tykistöedun, ja he uusivat hyökkäyksensä samalla, kun Vaga-jokea evakuoitiin kiireesti. Kuninkaallisten skottien 2/10:nnen komppanian A-komppania jouduttiin lähettämään vahvistamaan Vaga-joen raskaasti puristettuja joukkoja, jotka marssivat kelkkojen kanssa yli 80 kilometrin (50 mailin) matkan 40-60 asteen pakkasessa. Tammikuun 27. päivänä 1919 Arhangelissa kerrottiin, että bolsevikit olivat ampuneet myrkkykaasukranaatteja brittiläisiin asemiin Arhangelin ja Vologdan välisellä rautatien varrella. Britannian lehdistössä ilmoitettiin pian bolshevikkien käyttämästä myrkkykaasusta. Bolsevikit käyttäisivät myrkkykaasukranaatteja brittejä vastaan ainakin kahteen otteeseen Pohjois-Venäjällä, joskin niiden teho oli vähäinen.
Dvinan rintamalla punaiset hyökkäsivät Tulgasiin 26. tammikuuta. Alun perin bolsevikit ajoivat amerikkalaiset ja skotlantilaiset puolustajat takaisin, mutta seuraavana aamuna liittoutuneiden joukot valtasivat paikkakunnan takaisin päättäväisen vastahyökkäyksen jälkeen. Bolševikit jatkoivat hyökkäystä seuraavat kolme päivää, kunnes liittoutuneet päättivät vetäytyä ja sytyttivät asutuksen tuleen evakuoidessaan sitä neljä päivää myöhemmin. Liittoutuneiden joukot valtasivat kaupungin pian sen jälkeen uudelleen. Vuoden 1919 alkupuolella bolshevikkien hyökkäykset Dvinaa pitkin alkoivat olla yhä merkittävämpiä.
Jokiarmeijan tarkkailijat kävivät viimeisen onnistuneen taistelun bolshevikkien tykkiveneitä vastaan syyskuussa 1919. Kaksi monitoria, HMS M25 ja HMS M27, jotka eivät kuitenkaan kyenneet purjehtimaan alavirtaan joen vedenkorkeuden laskiessa, upotettiin 16. syyskuuta 1919, jotta bolshevikkien joukot eivät saisi niitä kaapattua.
Murmanskin alueella britit päättivät, että ainoa keino saavuttaa menestystä bolshevikkien syrjäyttämisessä vallasta oli suurten valkoisten venäläisten armeijan kokoaminen, kouluttaminen ja varustaminen. Rekrytointi- ja asevelvollisuusyritykset eivät kuitenkaan tuottaneet riittävän suurta joukkoa. Sen vuoksi päätettiin siirtyä etelään valloittamaan asutumpia alueita, joista voitaisiin värvätä alokkaita. Helmikuun 1919 aikana, kun britit puolustautuivat hyökkääviä bolshevikkijoukkoja vastaan, britit päättivät aloittaa hyökkäyksen, jonka tavoitteena oli vallata lisää alueita, joista paikallisia voitaisiin värvätä palvelukseen. Tämä olisi ensimmäinen merkittävä operaatio Murmanskin rintamalla liittoutuneiden ja bolshevikkien välillä. Hyökkäys käynnistettiin helmikuun puolivälissä vain 600 miehen voimin, joista suurin osa oli kanadalaisia. Segejan kaupunki vallattiin ja puolet puna-armeijan varuskunnasta kuoli, haavoittui tai joutui vangiksi. Vahvistuksia kuljettanut bolshevikkijuna suistettiin tahallaan raiteilta, kun linja katkaistiin, ja kaikki pakenevat miehet joutuivat konekiväärituleen. Helmikuun hyökkäyksen aikana brittijoukot työnsivät puna-armeijan Sorokon taakse ja Olimpiin asti etelään. Bolshevikkien vastahyökkäysyrityksestä huolimatta 20. helmikuuta mennessä oli vallattu 3 000 neliökilometriä aluetta.
Syyskuun 22. päivänä, kun liittoutuneiden vetäytyminen oli jo käynnissä, brittiläinen osasto Royal Scots -joukoista lähetettiin jokea pitkin neljällä kalastajaveneellä Kandalakshaan pysäyttääkseen suomalaisten bolshevikkien sikäläistä rautatietä vastaan suorittamat sabotaasioperaatiot. Brittiryhmä joutui väijytykseen jo ennen maihinnousua ja kärsi raskaita tappioita: 13 miestä kuoli ja 4 haavoittui. Tämän seurauksena vastustamattomat bolsevikit tuhosivat useita siltoja, mikä viivästytti evakuointia jonkin aikaa. Yksi kuolonuhreista, sotamies Ormesbystä, Yorkshiresta, joka menehtyi vammoihinsa 26. syyskuuta, oli viimeinen brittisotilas, joka kuoli taistelussa Pohjois-Venäjällä.
Kauimmainen eteneminen etelään pohjoisella rintamalla alkuvuodesta 1919 oli liittoutuneiden operaatio Shenkurskissa Vaga-joen varrella ja Nižnjaja Toijmassa pohjoisella Dvinajoen varrella, jossa kohdattiin vahvimmat bolshevikkien asemat. Brittiläinen komentaja Ironside kuvaili Shenkurskin strategisesti tärkeää kaupunkia ”Pohjois-Venäjän tärkeimmäksi kaupungiksi” Arkkienkelin jälkeen, ja hän oli päättänyt pitää linjan. Brittiläiset ja liittoutuneiden joukot kuitenkin karkotettiin Shenkurskista 19.-20. tammikuuta 1919 käydyn kiivaan taistelun jälkeen, jossa amerikkalaiset menettivät seitsemäntoista miestä. Yksi 450 miehen vahvuinen amerikkalais- ja valkovenäläisjoukko karkotti bolshevikkijoukot, jotka olivat kolme tai neljä kertaa suuremmat kuin se, mutta kärsivät noin 50 kuolonuhria. Taistelu Shenkurskista käytiin -45 asteen pakkasessa. Seuraavien päivien aikana RAF:n lentokoneet lensivät useita pommitus- ja tiedustelulentoja tukeakseen vetäytymistä Shenkurskista. Shenkurskin taistelu oli tärkeä käännekohta kampanjassa, ja liittoutuneet joutuivat tappionsa vuoksi pahasti takajaloilleen seuraaviksi kuukausiksi rautatie- ja Dvina-rintamilla. Maaliskuun 8. päivänä bolsevikit hyökkäsivät Kitsan kimppuun, koska he halusivat määrätietoisesti työntää britit pois asemistaan Vaga-joella. Punaiset pommittivat asutusta jopa kaasukranaateilla, mutta kaikki hyökkäykset torjuttiin. Koska suuri osa kylästä oli kuitenkin tuhoutunut ja liittoutuneiden joukot olivat vihollisen alakynnessä, päätettiin vetäytyä.
Arkangelin eteläpuolella olevalla rautatierintamalla liittoutuneiden joukot etenivät vähitellen. 23. maaliskuuta brittien ja amerikkalaisten joukot hyökkäsivät Bolshie Ozerkin kylään, mutta hyökkääjien ensimmäinen hyökkääjäaalto työnnettiin takaisin. Hyökkäystä oli määrä jatkaa seuraavana aamuna, mutta osa brittijoukoista protestoi, koska he eivät olleet saaneet lämmintä ateriaa pitkään aikaan. Toinen hyökkäys torjuttiin 2. huhtikuuta. Seuraavana päivänä 500 bolshevikkia hyökkäsi Shred Mekhrengan kimppuun, mutta heidät lopulta torjuttiin, ja yli 100 punaista sotilasta sai surmansa, vaikka britit eivät kärsineet kuolonuhreja. Toinen bolshevikkihyökkäys tehtiin Seltskoon, mutta sekin epäonnistui. Yhteensä bolsevikit menettivät 500 miestä yhden päivän aikana kahdessa hyökkäyksessä.
Monet brittiläiset ja ulkomaiset joukot kieltäytyivät usein taistelemasta, ja bolsevikkihyökkäykset aloitettiin siinä uskossa, että jotkut brittiläiset joukot saattaisivat jopa loikata heidän puolelleen, kun heidän komentajansa oli tapettu. Valkoisten lukuisat kapinat demoralisoivat liittoutuneiden sotilaita ja vaikuttivat moraaliin. Liittoutuneiden joukot kärsivät omista kapinoinneistaan, sillä Britannian Yorkshiren rykmentti ja Kuninkaallinen merijalkaväki kapinoivat paikoin samoin kuin amerikkalaiset ja kanadalaiset joukot. Huhtikuussa Urosozeroa vastaan käynnistettiin ennalta ehkäisevä isku bolshevikkeja vastaan. Ranskalainen panssarijuna pommitti kaupunkia, joka vallattiin 50 bolsevikkijoukon tappiolla. Toukokuussa käynnistettiin suurhyökkäys. Liittoutuneiden asemiin Karelskajassa hyökättiin 8. toukokuuta, ja 8 miestä sai surmansa. Medvyeja-Goraan 15. toukokuuta suuntautuneessa hyökkäyksessä bolshevikkien sitkeä puolustus päättyi vasta pistinlaukauksella. Brittiläiset ja bolshevikkien panssarijunat kävivät sen jälkeen iskuja, kun britit yrittivät saada haltuunsa suuremman osan paikallisista rautateistä. Kaupunki vallattiin lopulta 21. toukokuuta, kun italialaiset ja ranskalaiset joukot etenivät brittien mukana. Toukokuun hyökkäys ei koskaan vienyt liittoutuneita aivan alueen suurimpaan kaupunkiin, Petroskoihin asti.
Toukokuun hyökkäyksen jälkeen Onegajärven ympärillä oli huomattavan paljon lentotoimintaa. Britit rakensivat lentokentän Lumbushiin, ja sinne tuotiin vesilentokoneita lisäämään 6 R.E.8-koneen joukkoa. Vesilentokoneet pommittivat bolshevikkien aluksia upottaen neljä ja kaapaten kolme, mukaan lukien panssaroidun hävittäjän.
Huhtikuussa Britanniassa aloitettiin julkinen rekrytointi äskettäin perustettuihin ”Pohjois-Venäjän apujoukkoihin” (North Russian Relief Force), vapaaehtoisuuteen perustuviin joukkoihin, joiden ainoaksi tarkoitukseksi väitettiin Britannian nykyisten asemien puolustaminen Venäjällä. Huhtikuun loppuun mennessä 3 500 miestä oli värväytynyt, ja heidät lähetettiin Pohjois-Venäjälle. Yleinen mielipide joukkojen muodostamisesta oli vaihteleva, ja jotkin sanomalehdet kannattivat joukkoja enemmän kuin toiset. Apujoukot saapuivat lopulta Pohjois-Venäjälle touko-kesäkuun vaihteessa.
Huhtikuun 25. päivänä eräs valkovenäläinen pataljoona kapinoi, ja 300 miehen siirryttyä bolševikkien puolelle ne kääntyivät ja hyökkäsivät liittoutuneiden joukkojen kimppuun Tulgasissa. Kanadalaiset puolustajat joutuivat vetäytymään kuuden mailin päähän seuraavaan kylään, jossa hyökkäykset lopulta torjuttiin raskaiden tappioiden jälkeen. Tulgasin valtaaminen bolsevikkien toimesta merkitsi sitä, että punaiset pitivät nyt hallussaan Dvinan vasenta rantaa 10 mailia liittoutuneiden linjan takana. Huhtikuun 30. päivänä vihollisen laivasto – 29 jokilaivaa – ilmestyi paikalle ja hyökkäsi yhdessä 5 500 sotilaan kanssa liittoutuneiden yhteensä 550 sotilaan kimppuun kolmella alueella. Vain ylivoimainen tykistö pelasti liittoutuneiden joukot, ja jokilaivasto vetäytyi lopulta. Tulgas vallattiin sitten lopulta takaisin.
Touko- ja kesäkuussa Archangeliin elo-syyskuussa 1918 saapuneet alkuperäisten brittijoukkojen yksiköt saivat vihdoin käskyn lähteä kotiin. Kesäkuun alussa ranskalaiset joukot vedettiin pois, ja myös kuninkaallisten merijalkaväenjoukkojen osasto lähetettiin kotiin, minkä jälkeen kaikki kanadalaiset joukot lähetettiin kotiin sen jälkeen, kun niiden kotiuttamista oli pyydetty. Myös kaikki jäljellä olevat amerikkalaiset joukot lähtivät kotiin. Serbialaiset joukot (ehkä Maynardin parhaat jalkaväkitaistelijat) muuttuivat epäluotettaviksi, kun muut vetäytyivät heidän ympäriltään. Heinäkuun 3. päivään mennessä italialainen komppania oli kapinan partaalla, sillä sen miehet olivat vakavasti tyytymättömiä siihen, että he olivat edelleen Venäjällä niin kauan välirauhan jälkeen. Heinäkuun puolivälissä myös amerikkalaisten rautatiejoukkojen kaksi komppaniaa vedettiin pois. Kuninkaallisten merijalkaväenjoukkojen yksikkö oli ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että sen oli pakko jäädä Venäjälle välirauhan jälkeen helmikuusta lähtien, ja se oli avoimesti vaatinut komentavilta upseereiltaan, että heidät lähetettäisiin kotiin. Upseereille lähetettiin uhkaavia kirjeitä, joissa todettiin, että jos heitä ei kotiuteta, miehet valtaavat ensimmäisen Murmanskiin menevän junan. Miehet olivat yhä haluttomampia osallistumaan vakaviin sotatoimiin koko vuoden 1919 ajan. Pohjoiseen sijoitetut ranskalaiset ja amerikkalaiset joukot olivat samalla tavoin haluttomia taistelemaan, ja ranskalaiset joukot Arkangelissa kieltäytyivät osallistumasta mihinkään toimintaan, joka ei ollut pelkästään puolustuksellista.> Kesäkuun aikana Onega-järvellä käytiin pieniä meritaisteluja liittoutuneiden ja bolshevikkien alusten välillä. Bolshevikkijoukot yllätettiin täysin, kun brittiläiset vesilentokoneet ilmaantuivat ja hyökkäsivät. Kartashin taajama vallattiin kuun aikana. Vaikka vapaaehtoiseksi ilmoittautumisen yhteydessä kerrottiin, että heitä oli tarkoitus käyttää vain puolustustarkoituksiin, kesäkuussa suunniteltiin Pohjois-Venäjän apujoukkojen miesten käyttämistä uudessa hyökkäyksessä, jonka tarkoituksena oli vallata Kotlasin avainkaupunki ja liittyä Koltshakin valkoisten joukkoihin Siperiassa. Topsan ja Troitsan kylät vallattiin tätä operaatiota silmällä pitäen, ja 150 bolshevikkia kuoli ja 450 vangittiin. Koska Koltshakin joukot kuitenkin työnnettiin nopeasti takaisin, Kotlasin hyökkäys peruttiin.
Heinäkuun alussa 1919 toinen brittiläisen komennon alainen valkoisten yksikkö kapinoi ja tappoi brittiläiset upseerinsa, minkä jälkeen 100 miestä karkasi bolsevikkien puolelle. Australian joukot estivät myöhemmin kuussa toisen valkoisten kapinan. Heinäkuun 20. päivänä 3 000 valkoista sotilasta keskeisessä Onegan kaupungissa kapinoi ja luovutti kaupungin bolsevikeille. Kaupungin menettäminen oli merkittävä isku liittoutuneiden joukoille, sillä se oli ainoa maantiekuljetusreitti, jota pitkin voitiin siirtää tarvikkeita ja miehiä Murmanskin ja Arkangelin sotatoimialueiden välillä, ja se oli elintärkeä kulkuväylä erityisesti niinä kuukausina, kun Vienanmeri jäätyi ja teki Arkangelin mahdottomaksi meriliikenteelle. Tämä tapahtuma johti siihen, että britit menettivät kaiken jäljellä olevan luottamuksensa Valkoisiin ja vaikutti osaltaan siihen, että he halusivat vetäytyä. Kaupunkia yritettiin pian vallata takaisin, mutta heinäkuun lopulla tehdyssä epäonnistuneessa hyökkäyksessä britit joutuivat pakottamaan valkoisten joukko-osastot laskeutumaan kaupunkiin aseella uhaten, koska ne olivat vakaasti sitä mieltä, että ne eivät osallistuisi taisteluihin. Yhdellä liittoutuneiden laivalla viisi taistelussa vangiksi joutunutta bolshevikkivankia onnistui jopa tilapäisesti nujertamaan laivalla olleet 200 valkovenäläistä ja ottamaan laivan haltuunsa vähäisellä vastarinnalla. Liittoutuneiden takaiskuista huolimatta heinäkuun lopussa brittien avuksi lähetettiin merijalkaväen pataljoona, 6. Kuninkaallinen merijalkaväen kevyt jalkaväki.