Progressiivinen puolue
Progressiivinen puolue
Yhdysvaltojen poliittinen historia 1900-luvulta alkaen on ollut kahden valtavirtaisen poliittisen puolueen, demokraattien ja republikaanien, ja niiden vanavedessä kasvaneiden ja taantuneiden kolmannen puolueen liikkeiden tarina. Vuosien 1912 ja 1948 välillä progressivismilla, laajapohjaisella uudistusliikkeellä, oli kolme kansallista inkarnaatiota Progressiivisena puolueena.
Progressivismi sai alkunsa vastauksena amerikkalaisen yhteiskunnan muutokseen maatalouteen perustuvasta taloudesta teolliseksi taloudeksi. Monia amerikkalaisia työläisiä, sekä syntyperäisiä että maahanmuuttajia, haittasivat pitkät työtunnit vaarallisissa oloissa, alhainen palkka sekä turvattomat ja epähygieeniset asunnot. Suurimpien kaupunkien uudistusmieliset alkoivat lobata turvallisempia työympäristöjä, parempia vuokra-asuntoja ja yleishyödyllisten laitosten julkista omistusta. Toiset taistelivat poliittista korruptiota ja kaveripiiriä vastaan, joka oli osa molempien puolueiden vakiintuneita poliittisia koneistoja.
Vuonna 1908 presidentti Theodore Roosevelt, joka oli pyrkinyt löytämään tasapainon kapitalistien ja työväestön välille ja joka oli saavuttanut mainetta maan suurimpana ”luottamusmiehenä”, kieltäytyi asettumasta ehdolle toiselle kaudelle. Rooseveltin tuella hänen ystävänsä ja kollegansa William Howard Taft valittiin presidentiksi, mitä monet edistysmieliset aluksi tervehtivät. Konservatiivinen Taft osoittautui suureksi pettymykseksi edistysmielisille ja Rooseveltille, joka haastoi hänet republikaanien presidenttiehdokkuudesta vuonna 1912. Hävittyään ehdokkuuden Taftille Roosevelt jätti republikaanisen puolueen ja sai ehdokkuuden progressiiviselta puolueelta, jonka Wisconsinin senaattori robert m. la follette oli perustanut vuonna 1911 National Progressive Republican League -nimisenä. Vaikka La Follette oli toivonut pääsevänsä uuden puolueen ehdokkaaksi, Roosevelt voitti hänet.
Roosevelt kampanjoi tarmokkaasti ohjelmalla, jossa vaadittiin useita sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia uudistuksia, muun muassa naisten äänioikeutta, vähimmäispalkan ja lapsityölainsäädännön käyttöönottoa, ympäristönsuojelua, Yhdysvaltain senaattoreiden suoria vaaleja sekä aloitteen, kansanäänestyksen ja muistutuksen sallivia menettelyjä. Vaikka Rooseveltin progressiivinen puolue, joka tunnettiin kansanomaisesti ”Bull Moose Party” -nimellä, keräsi 600 000 ääntä enemmän ääniä kuin Taft, Roosevelt hävisi demokraattien ehdokkaalle woodrow wilsonille. vuonna 1924 ryhmä edistysmielisiä, joihin kuului myös Bull Moose Party -puolueen entisiä jäseniä, yhdistyi rautateiden ammattiyhdistysliikkeen työläisten, järjestön nimeltä Conference for Progressive Political Action (CPPA), american federation of laborin ja amerikkalaisen sosialistisen puolueen (American Socialist Party) kanssa tukeakseen robert M. La Follettea hänen ehdokkuudellaan ehdokkuuden saamiseksi. Liberaalinen republikaani ”Fighting Bob” La Follette oli kolmen kauden ajan Wisconsinin kuvernööri, joka erosi republikaanien vallasta ja johti taistelua verouudistuksen, rautateiden hintojen valvonnan, suoran esivaalin käyttöönoton ja muiden uudistustoimenpiteiden puolesta, joita yhdessä kutsuttiin ”Wisconsinin ideaksi”. Vuonna 1906 La Follette, jonka vaimo Belle Case La Follette oli asianajaja ja naisten äänioikeuden puolestapuhuja, aloitti ensimmäisen kolmesta kaudestaan Yhdysvaltain senaatissa, jossa hän ajoi Wisconsinin idean mukaisia uudistuksia ja osoitti myös eristäytymiskielteisyyttä vastustaen Yhdysvaltain liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja myös Kansainliittoon.
Vastustajaehdokkaina olivat republikaanien Calvin Coolidge ja konservatiivinen demokraatti John w. davisia vastaan vuonna 1924, La Follette ja hänen kilpakumppaninsa, Montanan senaattori Burton K. Wheeler, ajoivat ristiretkellä monopoliyritysten purkamista, yritysten oikeudenmukaista verotusta, oikeutta työehtosopimusneuvotteluihin, julkisten yleishyödyllisten laitosten omistusta valtiolle, maan luonnonvarojen julkista valvontaa ja suojelua sekä petosten ja korruption lopettamista julkisissa viroissa. Coolidge, joka oli tullut presidentiksi elokuussa 1923 presidentti Warren G. Hardingin kuoleman jälkeen, valittiin uudelleen murskavoitolla. La Follette ja edistyspuolue keräsivät lähes 5 miljoonaa kansanääntä ja 13 valitsijamiesääntä. Ainoa osavaltio, jonka edistyspuolue voitti, oli La Folletten kotiosavaltio Wisconsin.
La Follette kuoli kesäkuussa 1925 laajojen kampanjaponnistelujensa uuvuttamana. La Folletten kuoleman myötä monet hänen kannattajistaan liittyivät uudelleen republikaaniseen puolueeseen, ja Progressiivisen puolueen liikkeen toinen toteutuma poistui kansalliselta poliittiselta areenalta.
Vuonna 1948 presidentti Harry trumanin kylmän sodan aikainen politiikka sai ryhmän tyytymättömiä demokraatteja ja muita perustamaan uudelleen Progressiivisen puolueen. Uudet edistysmieliset asettivat presidentiksi Yhdysvaltain entisen varapresidentin ja kauppaministerin Henry Wallacen ja varapresidentiksi senaattori Glen H. Taylorin Idahosta. He kampanjoivat muun muassa Marshall-suunnitelman vastustamisella, kansalaisoikeuksien ja hyvinvointilainsäädännön tukemisella sekä Taft-Hartley-lain kumoamisella, joka oli asettanut monia rajoituksia ammattiliitoille. Yhdysvaltain kommunistisen puolueen tuki aiheutti poliittisen vastareaktion, ja Progressiivisen puolueen kolmas presidenttiehdokkuus keräsi vain 2,4 prosenttia kansallisista äänistä. 2000-luvun alussa Progressiivinen puolue ei ollut enää olemassa kansallisena yksikkönä vaan kokoelmana paikallis- ja osavaltio-organisaatioita, jotka edelleen ajoivat liberaaleja asioita ja uudistuksia.
Lisälukemisto
Morris, Edmund. 2001. Theodore Rex. New York: Random House.
Progressive Party. Saatavilla verkossa osoitteessa <progressiveparty.org> (viitattu 1.8.2003).
Thelen, David. 1986. Robert M. La Follette ja kapinahenki. Madison: Univ. of Wisconsin Press.