Ranska äidinkielenä keskiajan Englannissa

Jacquie Heys

Copyright 2001

Villamanni William Valloittajan tekemä normannien valloitus vuonna 1066 merkitsi ranskalaisen vaikutusvallan aikakauden alkua Englannissa.Ranskasta ei kuitenkaan loogisesta päättelystä huolimatta tullut Englannin virallista eikä epävirallista kieltä. Vilhelm ei ollut yhdistämässä Normandian ja Englannin maita, eikä hän halunnut vaihtaa kieltä tai kulttuuria. William käytti useimmissa asiakirjoissa ja virallisissa julistuksissa latinaa ja englantia, ja englantilainen oikeusjärjestelmä uudistettiin, ei korvattu. Loppujen lopuksi Vilhelm vaati legitiimiyttä perintöoikeudelleen. Yläluokka oli kuitenkin lähes kokonaan (ranskankielisten) normannien hallussa, ja vaikka järjestelmä oli englanninkielinen, monet oikeudenkäynnit ja asiakirjat olivat ranskankielisiä.

On tärkeää tietää, että mantereella puhuttiin tuohon aikaan ja koko keskiajan ranskan eri murteita. Normanilainen ranska erosi pariisilaisesta tai mannerranskalaisesta ranskasta, ja ajan myötä myös normannilaisen maaherran Englannissa puhumasta ranskasta tuli erilaista.Tutkijat kutsuvat Englannissa asuvien ranskan äidinkielisten puhujien puhumaa ranskan erityismurretta anglo-normanilaiseksi tai anglo-ranskalaiseksi.

Yksi mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka kauan nämä aristokraatit pitivät anglo-normania äidinkielenään. Vilhelmin toive säilyttää englanti kansalliskielenä onnistui, ja epäilemättä se on suoraan (vaikkakaan ei yksin)vastuussa siitä, että Englannin asukkaat puhuvat englantia vielä tänäkin päivänä.Lisäksi huolimatta yläluokan ja oikeusjärjestelmän valtaamisesta anglo-normania puhuvien norjalaisten jälkeläisten määrä oli edelleen täysin pienempi kuin englantia puhuvien massojen määrä kaikissa muissa luokissa. Nykyaikaiset tutkijat arvioivat, että normannien alkuperäinen muuttoliike Englantiin valloituksen jälkeen oli armeija mukaan luettuna alle 20 000 ihmistä, mikä oli noin 1,3 prosenttia Englannin väestöstä (Berndt 1965, siteerattu Kibbee 1991). Kuinka kauan siis kesti, ennen kuin anglo-normanninkieliset luopuivat kielestään englannin hyväksi?

Varmoja vastauksia ei tietenkään ole, ja asiaa sekoittavat myöhemmät ranskankielisen aateliston tulot, kuten Henrik II:n avioliitto Akvitanian Eleanorin kanssa vuonna 1152 ja myöhemmin Henrik III:n avioliitto Provencen Eleanorin kanssa. Nämä myöhemmät vaikutteet eivät tietenkään lisänneet anglo-normanninkielistä väestöä, koska he toivat mukanaan eri ranskan kielen murteita. Lisäksi 1900-luvun alkupuoliskon tutkijoiden (ja näihin tutkijoihin perustuvien myöhempien töiden), kuten Leggen, Kibbeen, Visingin jne. ja viimeisten noin kahdenkymmenen vuoden tutkijoiden (esim. Rothwell, Dahood) välillä on paljon kiistaa. Varhaisempien tutkijoiden objektiivisuutta kyseenalaistetaan paljon, ja jatkuvasti löydetään uusia todisteita, jotka ovat ristiriidassa aikaisempien töiden kanssa, kuten Rothwellin laaja kielto siitä, että normannien jälkeläiset pysyivät kaksikielisinä vuosisatojen ajan normannien valloituksen jälkeen.Suurin osa tutkijoista on kuitenkin nykyään yhtä mieltä siitä, että 1200-luvun alkupuolelle tultaessa ”ranskan kielen asema äidinkielenä on selvästi vähenemässä jopa normannialkuperää olevien aatelisten keskuudessa” (Kibbee 4). Sekä Rothwell että Dahood kallistuvat enemmän 1200-luvun puolivälin puoleen ja sanovat, että ”vuoteen 1173 mennessä ja määrittelemättömän ajan ennen sitä paronien jäsenet puhuivat englantia” (Dahood 54). Rothwell muistuttaa meitä siitä, että meidän on otettava huomioon myös maantieteelliset vaihtelut ja se, että osa Englannista pysyi ranskan- ja anglo-normanninkielisenä, koska ne sijaitsivat lähempänä Normandian rannikkoa ja säilyttivät erilliset sukulaisuussuhteet Englannin kanaalin toisella puolella. Kuitenkin 1300-luvulle tultaessa näiden ihmisten anglo-normin kieli on täynnä keskieurooppalaista sanastoa, fraaseja ja muotoja, jotka osoittavat selvästi, että anglo-normin kieli on hitaasti etenemässä kohti englannin kielen täydellistä haltuunottoa.

Keskiajalla oli tavallista, että syntyperäiset englantilaiset puhuivat sujuvasti ranskaa toisena kielenä. Kibbeen ja Leggen kaltaiset tutkijat pyrkivät päättelemään kirjoitetuista teksteistä, oliko kirjoittaja äidinkieleltään englantilainen vai anglo-normanninkielinen. Tämä menetelmä ei ole täysin epäluotettava, mutta loppujen lopuksi se saattaa osoittaa vain kirjoittajan äidinkielen eikä välttämättä puhujan. Itse asiassa on kurottava umpeen suuri kuilu puhutun kielen ja ainoan jäljelle jäävän historiallisen aineiston väliltä, jonka avulla voidaan vastata tähän kysymykseen: kirjallisten tallenteiden väliltä. CecilyClark ja D. Postles ovat tehneet myös jonkin verran työtä verokirjoissa ja muissa asiakirjoissa esiintyvien sukunimien ja lempinimien analysoimiseksi. Tämä on kuitenkin pikemminkin osoitus siitä, kuinka paljon anglo-normanneja on sekoittunut englantilaiseen kulttuuriin, eikä siihen voida luottaa äidinkielen erottamiseksi. Vising ja Legge käyttävät myös anekdootti- ja hagiografisia kirjoituksia osoittaakseen tarkasti, kuinka kauan anglonormanninkieli säilyi puhuttuna kielenä, mutta Dahoodin artikkeli herättää tärkeitä kysymyksiä siitä, kuinka pitkälle voimme käyttää anekdootti- ja uskontokirjoituksia vakuuttavana todisteena puhutusta englanninkielestä normannialaisen aateliston keskuudessa.

13. vuosisadalla ja 1300-luvun alkupuoliskolla ranskankielisen kirjallisuuden ja arvovallan arvostus lisääntyi voimakkaasti. Ranskankielestä tuli mahtipontista, ja se oli selkeä kunnianhimon ja luokan tunnusmerkki. Ranskan kielen opetuksen (ranskan oppikirjat ja opetusoppaat) samanaikainen kasvu kertoo kuitenkin siitä, että suurin osa ranskan kielen puhujista ei itse asiassa ollut syntyperäisiä. Keski- ja yläluokan opiskelijat, jotka halusivat liittyä poliitikkojen, lakimiesten, tuomareiden ja diplomaattien arvostettuun joukkoon, opettelivat (mannermaista) ranskaa turvatakseen tulevaisuutensa.Vaikka kaksikielisyydestä tuli siis suosittua eliitin keskuudessa, se tapahtui vasta paljon sen jälkeen, kun anglo-normania ei enää puhuttu äidinkielenä.

Vuonna 1362 laadittu säädös, jonka mukaan kaikki valtionhallinnon ja oikeuslaitoksen asiat on hoidettava englanniksi, kertoo meille pari asiaa: ensinnäkin sen, että hallituksen kieli ei ollut kansan kieli, ja ergo sen, että ranska, jopa toisena kielenä, oli mennyt pois muodista ja jäi vain harvojen kieleksi. Toiseksi, koska tämä laki (ja sittemmin monet muutkin) oli kirjoitettu ranskaksi, oli selvää, että ranska oli edelleen lain kieli. Kuitenkin 1300-luvun Oxfordin oikeus- ja kauppatieteiden opiskelijoilta vaadittiin ranskan lisäkurssia, minkä Kibbee katsoo tarkoittavan, että edes lakimiehet eivät puhuneet äidinkielenään lain ranskaa tai tunteneet ranskaa edes toisena kielenä. Itse asiassa ranska oli (virallisesti) englantilaisten tuomioistuinten kieli vuoteen 1731 asti, mikä osoittaa, että virallisuus ei aina vastaa käytäntöä.

Vaikka keskieurooppalainen englanti (ja näin ollen myös nykyenglanti)on suuressa velassa ranskan- ja normanninkielisille lukuisille lainasanoille, anglo-normanti oli vain muutamien sukupolvien englantilaisen selitin äidinkieli. Vuoden 1066 valloituksesta 1200-luvun alkuun anglo-normanti oli yläluokan äidinkieli. Monet suuret ja pienet historialliset tapahtumat vaikuttivat ranskan kielen asemaan äidinkielenä Englannissa, kuninkaallisista avioliitoista ja satavuotisesta sodasta aina normannisiirtolaisten ja heidän jälkeläistensä maantieteellisiin ryhmittymiin. Suhteellisen lyhyen ajan kuluttua anglo-normanti kuitenkin korvautui kokonaan keski-englannilla, kielellä, joka paljastaa helposti läheisen ja pitkäaikaisen altistumisensa anglo-normanille.

Lisälukemista

Dahood, Roger. ”Hugh de Morville, William of Canterbury, and Anectodal Evidence for EnglishLanguage History.” Speculum 69 (1994): 40-56.

– Dahood käsittelee ensisijaisesti yhtä anekdoottia, jota nykyaikaiset tutkijat käyttävät usein ajoittaakseen puhutun anglo-normantiikan loppua, joka löytyy William of Canterburyn teoksesta Life of St. Thomas. Vaikka Dahood kyseenalaistaa tehokkaasti tämän lähteen perusteella tehtävien johtopäätösten arvon monilta osin, hän esittää artikkelin lopussa pätevän hypoteesin, jonka avulla voidaan ajoittaa siirtyminen anglo-normanneista englannin kieleen Englannin yläluokassa.

Kibbee, DouglasA. For to Speke Frenche Trewely: The French Language in England, 1000-1600:Its Status, Description and Instruction. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins, 1991.

– Tämä on hyvin järjestetty kirja, joka jakaa kuusisataa vuotta viiteen ajanjaksoon, mikä auttaa asettamaan muutokset historialliseen perspektiiviin. Kibbeejärjestää myös jokaisen osion lukijaystävällisesti niin, että on helppo saada kerralla konkreettista tietoa tietystä ajanjaksosta tai vertailla samoja elementtejä ajanjaksosta toiseen. Hän tekee myös hyvää työtä arvioidessaan muiden työtä ja hahmotellessaan joitakin tärkeimpiä väittelyjä vanhojen ja uusien tutkijoiden välillä.

Legge, M.D. andR. Allen Brown. ”Anglo-norman as a Spoken Language” in Proceedings of theBattle Conference on Anglo-Norman Studies II, 1979. Ed. R. Allen Brown.Woodbridge, Eng. : Boydell & Brewer, 1980. 108-17.

Rothwell, W. ”Arrivals and Departures: The Adoption of French Terminology in MiddleEnglish.” English Studies 79 (1998): 144-165.

– Tämä on tärkeä essee, joka kyseenalaistaa monia pitkään vallalla olleita olettamuksia kaikilta tärkeimmiltä tutkijoilta, jotka ovat kirjoittaneet ranskan kielestä keskiajan Englannissa. Vaikka siinä ei käsitellä erityisesti kysymystä syntyperäisistä ranskankielisistä Englannissa, siinä selitetään ja korostetaan mannerranskan ja anglo-ranskan välistä eroa ja kyseenalaistetaan oikeutetusti huterat todisteet, joita useimmat tutkijat pitävät todisteina. Hän kumoaa myös koko c-/ch-erottelun, jonka tarkoituksena on erottaa normanninkielinen ja mannerranskalainen ranska toisistaan. Rothwell on kirjoittanut myös useita muita aihetta käsitteleviä artikkeleita (joista vain osa luetellaan jäljempänä), jotka ovat tutkimisen arvoisia.

–. ”The Role ofFrench in Thirteenth-Century England”. Bulletin, John Rylands Library 58(1975): 445-66.

– Rothwell antaa tässä artikkelissa hyviä perustietoja, jotka kaikkien aihetta tutkivien on tiedettävä, mutta monia hänen johtopäätöksiään muokataan ja tarkennetaan hänen myöhemmissä artikkeleissaan.

Vising, Johan. Anglo-Norman Language and Literature.London: Oxford UP, 1923.

– Tämä on vanha kirja, joka perustuu 1800-luvun skolastisiin teksteihin ja jota painettiin uudelleen aina vuoteen 1970 asti. Hyvästä syystä se onjuuri äskettäin joutunut ankaran arvostelun kohteeksi, mikä on horjuttanut useimpia myöhempiä teoksia, jotka ovat pitäneet Visingin havaintoja luotettavina. Useimmat tietosanakirjat ja sanakirjat tukevat edelleen Visingin esittämiä teorioita.

Clark, Cecily. ”Thoughts on the French Connections of Middle English Nicknames”, Nomina2 (1978): 38-44.

– Clarkilla on sarja tämänsuuntaisia tutkimuksia, jotka kaikki ovat tutustumisen arvoisia.

Postles, D. ”Nomsde personnes en langue francaise dans l’Angleterre du Moyen Age”, Le MoyenAge 101 (1995): 7-21.

Francankielisen suosion loppu

Cottle, Basil. TheTriumph of English 1350-1400. London: Blandford Press, 1969.

– Tämä ei ole täysin luotettava teksti, mutta se tarjoaa laajemman yhteiskunnallisen ja historiallisen näkökulman englannin kielen uudelleennousuun Englannissa ja antaa paljon tekstiaineistoa.

Anglo-Norman in a Larger Context

Anglo-NormanDictionary. Ed. W. Rothwell, et. al. London : Mod. Humanities ResearchAssn., 1992.

Blacker, Jean. TheFaces of Time: Portrayal of the Past in Old French and Latin HistoricalNarrative of the Anglo-Norman Regnum. Austin : U of Texas P, 1994.

Clark, Cecily. ”The Myth of ’the Anglo-Norman Scribe'” in History of Englishes: New Methodsand Interpretations in Historical Linguistics. Eds. Matti Rissanen, OssiIhalainen, Terttu Nevalainen, Irma Taavitsainen. Berlin, Germany : Mouton deGruyter, 1992.

Crane, Susan. ”Anglo-Norman Cultures in England, 1066-1460” teoksessa The Cambridge History ofMedieval English Literature. Ed. David Wallace. Cambridge, Englanti :Cambridge UP, 1999. 35-60.

Kibbee, DouglasA. ”Historical Perspectives on the Place of Anglo-Norman in the History of theFrench Language”, French Studies: A QuarterlyReview 54:2 (Apr. 2000):137-53.

Rothwell, W. ”The’faus franceis d’Angleterre’: Later Anglo-Norman” teoksessa Anglo-NormanAnniversary Essays. Ed. Ian Short. London, England : Anglo-Norman TextSociety, 1993. 309-26