Riippuvaiseksi tuleminen tuo mukanaan ahdistuksen hyökyaallon – Näin opin

Narkomaanin tarina ahdistuksesta ja toipumisesta

Minun ensimmäiset raittiuskuukauteni sujuivat melko hyvin. Itse asiassa niin sujuvasti, että aloin jo ihmetellä, miksen ollut sitoutunut tähän uuteen elämään jo paljon aikaisemmin. Tarkoitan, että toki kaipasin sitä paljon – varsinkin kun kestin noitatunteja kahdeksantoista kuukauden ikäisten kaksosteni kanssa – joista toinen lopetti nukkumisen juuri silloin, kun lopetin juomisen. Hän huusi joka ilta nukkumaan mennessä ”Ei! Ei! Ei! Ei!”, kunnes mieheni ja minä joko veimme hänet ulos katsomaan Daily Show’ta tai nukahdin hänen makuuhuoneensa pehmolammastuoliin ja heräsin jäykkänä ja väsyneenä.

Joo, raittius ei siis ollut vailla haasteita, mutta uuden raittiusporukan ja säännöllisten tapaamisteni avulla se oli tehtävissä. Mutta noin neljän kuukauden aikana törmäsin suureen ongelmaan: ahdistukseen. Kun lopetin juomisen, lopetin myös Xanaxin käytön. Ja kuinka rakastinkaan Xanaxia. Ensimmäisellä kerralla, kun otin sitä, tunsin niin suurta helpotusta, että se tuntui melkein huijaamiselta. Muiden ihmisten piti tehdä tunti sydänliikuntaa tai opetella transsendentaalista meditaatiota tai, mikä vielä pahempaa, harjoitella mindfulnessia – mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan – voidakseen paremmin; minun piti vain popsia Xanax. Se oli kuin maailmanrauha pillerin muodossa. En halunnut luopua siitä, mutta olin yhdistänyt sen viinin kanssa enkä ottanut sitä täsmälleen ohjeiden mukaan, ja tiesin, että sen käytön jatkaminen ei olisi eri asia kuin juominen. Mutta kun ahdistus iski kuin hyökyaalto, harkitsin asiaa.

Tunne oli kamala, kuin ajaisi sellaisella pyörivällä tivoliajelulla, jossa lattia putoaa alta eikä pääse pois. Ajattelin, ettei ollut mitään mahdollisuutta, että jos ihmiset tunsivat niin kuin minä tunsin, he olisivat voineet pysyä selvin päin. Kuka voisi vain istua, kun hulluja ajatuksia tulee kilometrikaupalla, sydän hakkaa kuin hamsteri, eikä ottaa jotain asian korjaamiseksi?

”Tunne oli kauhea, kuin ratsastaisi jollakin niistä pyörivistä karnevaalikyydeistä, joissa lattia putoaa alta pois etkä pääse pois.”

Kokeilin kaikkea, mitä keksin ottaakseni pois päältä: Menin kokoukseen, kirjoitin asiasta, söin roskaruokaa, mutta mikään ei toiminut. Päivän päätteeksi oloni oli selvästi huonompi, ja tajusin, että jos aioin selvitä hengissä, minun oli otettava Xanaxia.

Päätin soittaa ohjelman sponsorilleni ja esittää asiani. Hän ymmärtäisi kyllä. Hänen olisi pakko. Ja jos hän ei vastaisi, ottaisin yhden. Luonnollisesti hän vastasi heti puhelimeen – niin ärsyttävää. Menin suoraan asiaan. Kerroin hänelle, miten kauhea olo minulla oli ja kuinka minulla oli ”diagnosoitu” ahdistuneisuus, joten tarvitsin todella reseptin johonkin, jotta oloni paranisi. Hän sanoi: ”Ymmärrän. Mutta se on sinun ja lääkärisi välinen asia. Sinun pitäisi varata aika, kertoa hänelle, että olet raitis, ja katsoa, mitä hän päättää tehdä.” Hän ei ymmärtänyt lainkaan. Varata tapaaminen? En tarvinnut Xanaxia ensi tiistaina, vaan eilen! Ehkä tarvitsin sponsorin, jolla oli enemmän kokemusta. Hän oli ollut raitis vasta yksitoista vuotta.

Ja sitten aloin nyyhkyttää.

”En todellakaan usko, että pystyn tähän”, sanoin hänelle. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Tiedän, että haluat Xanaxia. Haluat sellaisen, koska se toimii. Se on varma keino saada olosi paremmaksi. Mutta jos otat yhden nyt, niin huomenna, kun tunnet olosi ahdistuneeksi, otat toisen, koska ajattelet, ettet voi voida paremmin ilman sitä. Sitten olet taas riippuvuuskierteessä.” Ugh, hän oli oikeassa.

”Mutta miten selviän tästä juuri nyt?” Kysyin.

”Juuri näin”, hän sanoi. ”Tässä on sisuskalut. Selviytyä näistä hetkistä, niistä hetkistä, kun se on vaikeaa, kun jokainen lihas kehossasi on jännittynyt, ja sinun on pakko luottaa siihen, kun sanon, että se helpottuu.”

Luojan kiitos hän oli oikeassa. Kahdeksan vuotta myöhemmin nuo ensimmäiset päivät ovat tavallaan hämärtyneet, ja nyt raittius on normaali olotilani, ja vaikka olen edelleen tekemisissä ahdistuksen kanssa, se menee ohi ilman Xanaxia.

Jos siis olet samassa tilanteessa kuin minä ja mietit, tuleeko olosi koskaan paremmaksi, tulet. Sinun täytyy vain luottaa minuun.