Salamurhaajahyönteiset ovat kaksinkertainen riesa
Murhaajahyönteiset ovat pieniä otuksia, mutta, pojat, ne ovat ilkeitä. Ainakin ne ovat, jos satut olemaan hyönteinen, jota ne pitävät saaliina – tai itse asiassa rotta tai lintu, joka pyrkii muuttamaan sinut lounaaksi.
Hyökkäyshyönteisten – joita on noin 300 lajia, jotka on ryhmitelty Reduviidae-heimoon – nimi viittaa jo siihen, että niiden kanssa ei kannata leikkiä. Queenslandin yliopiston molekyylibiotieteilijä Andrew Walkerin johtama uusi tutkimus on kuitenkin paljastanut, että ne ovat paljon, paljon epämiellyttävämpiä kuin aiemmin on luultu.
Nature Communications -lehdessä julkaistussa artikkelissa Walker ja hänen kollegansa osoittavat kuvantamistietojen avulla, että salamurhaajahyönteisellä ei ole yhtä vaan kolme erillistä myrkkyrauhasta. Lisäksi se tuottaa kahta täysin erilaista myrkkyä – toista saaliin valloittamiseen ja toista saalistajien karkottamiseen.
”Havaitsimme, että salamurhaajahyönteiset tuottavat itse asiassa kahta erilaista myrkkyä, joista kumpikin sisältää ainutlaatuisen cocktailin yli 100:aa erilaista myrkkyä”
Tapa, jolla salamurhaajahyönteinen ruokailee, on B-luokan tieteisfiktiota. Käyttämällä tavaramerkiksi muodostunutta vahvaa koukistajaansa – joka tunnetaan myös nimellä rostrum – ötökkä puukottaa saaliinsa ja ruiskuttaa sitten myrkyllisen syljen. Tämä palvelee kahta kammottavaa tarkoitusta: ensin se halvaannuttaa uhrin, ja sitten se nesteyttää sen sisäelimet, jolloin salamurhaajahyönteinen voi imeä kaiken ulos.
Vuonna 1978 tehdyssä tutkimuksessa yhdysvaltalaisesta salamurhaajahyönteislajista havaittiin, että strategia onnistui niin hyvin, että ötökkä pystyi nielemään jopa 99 prosenttia uhrinsa elopainosta.
Ja jos Reduviidae-suvun jäsenet kuulostavat tuon perusteella ahneilta petoeläimiltä, kannattaa miettiä myös tätä. Vuonna 2010 New Zealand Journal of Zoology -lehdessä julkaistussa artikkelissa julkaistiin maailman ensimmäinen kuvaus äskettäin löydetystä salamurhaajahyönteislajista, Stenolemus giraffa.
Tämä kyseinen hyönteinen saa elantonsa syömällä hämähäkkejä. Se tekee sen, kertoi pääkirjoittaja FG Soley australialaisesta Macquarie-yliopistosta, tavoilla, jotka ”korostavat salamyhkäisyyttä”. Niihin kuuluu ”hitaasti asuvan hämähäkin kyttääminen, kunnes se on iskuetäisyydellä”, ja tähän prosessiin kuuluu ”silkkilankojen katkaiseminen sen tieltä samalla kun se kävelee verkon alla olevan kivialustan yli”.
Mutta ei ole kyse vain pian nesteytettävistä hyönteisistä ja hämähäkeistä, joilla on syytä olla varuillaan salamurhaajien suhteen.
Pitkän aikaa on todettu, että ötökkäätön käsitteleminen siten, että se saa sen hermostumaan, on typerä asia tehdä. Salamurhaajahyönteisen purema aiheuttaa voimakasta, paikallista kipua ja lopulta pienen läiskän kuollutta kudosta.
Kunnes Walkerin tiimi ryhtyi työhön, oletettiin, että epämukavuus johtui siitä, että ötökkä ruiskuttaa samaa myrkkyä, jota se käyttää Magimix-ruokaansa. Kävi ilmi, että oletus oli väärä.
Tutkijat havaitsivat, että ötökät tuottavat kahta aivan erilaista myrkkyä ja käyttävät jompaakumpaa tilanteesta riippuen.
Jahdinmyrkkyä tuotetaan yhdessä paikassa, etummaiseksi päärauhaseksi (anterior main gland) nimetyllä alueella. Puolustusvaihtoehto tuotetaan sen takana, posteriorisessa päärauhasessa. Molemmat rauhaset sekä kolmas ylimääräinen rauhanen yhtyvät hilukseksi kutsuttuun rakenteeseen, jota kuvataan lihasten ohjaamiksi sekoituskammioiksi.
Kun Walkerin tutkimusryhmä käytti puolustusmyrkkyä saalishyönteisiin, sillä ei ollut mitään vaikutusta – mutta, voi pojat, se satutti isompia eläimiä.
Tutkijat sanovat, että sikäli kuin tiedetään, kyky tuottaa kahta erilaista toiminnaltaan erilaista myrkkyä on evolutiivinen adaptaatio, jota ei ole havaittu yhdelläkään toisella eläimellä.
Se voi myös Walkerin mukaan johtaa hyödyllisiin innovaatioihin.
”Metsästysmyrkky vaikuttaa hyvältä paikalta etsiä johtolankoja ympäristöystävällisille hyönteismyrkkyille, sillä se sisältää monia erilaisia toksiineja, jotka ovat kehittyneet nimenomaan hyönteisten tappamista varten”, hän selittää.