Salsola soda
S. soodan poltosta saatua tuhkaa voidaan jalostaa soodaksi kutsutuksi tuotteeksi, joka on yksi alkalimateriaaleista, jotka ovat välttämättömiä soodakalkkilasin, saippuan ja monien muiden tuotteiden valmistuksessa. Tärkein aktiivinen ainesosa on natriumkarbonaatti, jonka kanssa termi ”soodasooda” on nykyään lähes synonyymi. S. soodan käsitelty tuhka sisältää jopa 30 % natriumkarbonaattia.
S. soodan tuhkan suuri natriumkarbonaattipitoisuus syntyy, jos kasvia kasvatetaan erittäin suolapitoisessa maaperässä (eli maaperässä, jossa on suuri natriumkloridipitoisuus), jolloin kasvin kudoksissa on melko suuri natriumionien pitoisuus. S. soodaa voidaan kastella merivedellä, joka sisältää noin 40 g/l liuennutta natriumkloridia ja muita suoloja. Kun näitä runsaasti natriumia sisältäviä kasveja poltetaan, syntyvä hiilidioksidi reagoi oletettavasti tämän natriumin kanssa muodostaen natriumkarbonaattia.
On yllättävää, että kasvien kudoksissa on suurempi natriumin kuin kaliumin pitoisuus; edellinen alkuaine on yleensä myrkyllinen ja jälkimmäinen alkuaine on välttämätön kasvien aineenvaihdunnan kannalta. Näin ollen useimmat kasvit ja erityisesti useimmat viljelykasvit ovat ”glykofyyttejä”, ja ne kärsivät vahinkoa, kun niitä istutetaan suolapitoiselle maaperälle. S. soda ja muut kasvit, joita on viljelty soodan tuotantoon, ovat ”halofyyttejä”, jotka sietävät paljon suolaisempia maita kuin glykofyytit ja jotka voivat menestyä paljon suuremmilla natriumtiheyksillä kudoksissaan kuin glykofyytit.
Halofyyttien soluissa tapahtuvat biokemialliset prosessit ovat tyypillisesti yhtä herkkiä natriumille kuin glykofyyttien prosessit. Kasvin maaperästä tai kasteluvedestä peräisin olevat natriumionit ovat myrkyllisiä pääasiassa siksi, että ne häiritsevät kasvin solujen biokemiallisia prosesseja, jotka vaativat kaliumia, joka on kemiallisesti samankaltainen alkalimetallialkuaine. Halofyytin, kuten S. soodan, solussa on molekyylikuljetusmekanismi, joka sitoo natriumioneja kasvisolun sisällä olevaan osastoon, jota kutsutaan ”tyhjiöksi”. Kasvisolun tyhjiö voi viedä 80 % solun tilavuudesta; suurin osa halofyytin kasvisolun natriumista voidaan sitoa tyhjiöön, jolloin solun muuhun osaan jää natrium- ja kaliumionien siedettävä suhde.
S. soodan lisäksi soodasoodaa on tuotettu myös S. kalin (toinen suolavihanneskasvi), lasivihanneskasvien ja levätyypin (kelp) tuhkasta. Vesiliukoinen natriumkarbonaatti ”lixivoidaan” tuhkasta (uutetaan vedellä), ja saatu liuos keitetään kuivaksi, jolloin saadaan valmis kalsinoidun soodan tuote. Hyvin samanlaista prosessia käytetään kaliumin (pääasiassa kaliumkarbonaatin) saamiseksi lehtipuiden tuhkasta. Koska halofyyttien kudoksissa on oltava myös kaliumioneja, myös paras niistä saatava kalsinoidusta soodasta sisältää jonkin verran kaliumia (kaliumkarbonaattia), kuten 1800-luvulla tiedettiin.
Kasvit olivat hyvin tärkeä kalsinoidun soodan lähde 1800-luvun alkupuolelle saakka. Espanjassa oli 1700-luvulla valtava teollisuus, joka tuotti barillaa (eräs kasviperäisen soodan tyyppi) suolaheinäkasveista. Samoin Skotlannissa oli 1700-luvulla suuri teollisuus, joka tuotti soodaa levästä; tämä teollisuus oli niin tuottoisa, että se johti Skotlannin läntisten saarten ylikansoitukseen, ja erään arvion mukaan 100 000 ihmistä työskenteli kesäkuukausina ”kelpingin” parissa. Leblancin prosessin kaupallistaminen natriumkarbonaatin syntetisoimiseksi (suolasta, kalkkikivestä ja rikkihaposta) lopetti soodanviljelyn 1800-luvun alkupuoliskolla.
