Sosiaalinen anarkismi

Sosiaalinen anarkismi korostaa keskinäistä apua, yhteiskunnallista omistajuutta ja työläisten itsehallintoa. Sosiaalinen anarkismi on ollut klassisen anarkismin hallitseva muoto, ja siihen kuuluvat tärkeimmät kollektivistiset, kommunistiset ja syndikalistiset anarkistisen ajattelun koulukunnat. Mutualismi luetaan joskus myös tähän sosiaalisen anarkismin perinteeseen, vaikka sitä kannattavat pääasiassa individualistiset anarkistit.

Sosiaalisten anarkistien kannattama yhteiskunnallinen omistajuus voi toteutua kollektiivisen omistajuuden kautta, kuten bakuninistit ja kollektivistiset anarkistit, yhteisomistajuuden kautta, kuten kommunistiset anarkistit, ja osuustoiminnallisena omistajuutena, kuten mutualistiset ja syndikalistiset anarkistit.

Se on esiintynyt sekä rauhanomaisina ja kapinallisina että antiorganisaationaalisina ja alustavina suuntauksina. Se toimii vahvasti työväensyndikaateissa, ammattiliitoissa ja työväenliikkeissä korostaen työläisten vapautumista luokkataistelun kautta.

MutualismiEdit

Mutualismi syntyi 1800-luvun alun sosialismista, ja sitä pidetään yleisesti markkinasuuntautuneena suuntauksena libertäärisen sosialistisen perinteen sisällä. Alun perin Pierre-Joseph Proudhonin kehittämä mutualismi hyväksyy tyypillisesti omistusoikeudet, mutta lyhyillä luopumisajoilla. Yhteisössä, jossa noudatetaan vastavuoroisen omistuksen sääntöjä, maanomistajan olisi käytettävä maata jatkuvasti. Jos näin ei tehtäisi, omistusoikeudet raukeaisivat, ja joku muu voisi ottaa maan haltuunsa. Mutualistista omistusjärjestelmää kuvataan usein järjestelmäksi, jonka juuret ovat hallussapidossa, valtauksessa ja käytössä tai käyttöoikeudessa.

Jo vuonna 1840, jolloin julkaistiin teos Mitä on omaisuus?, Proudhon kannatti teollista demokratiaa saarnaten ”proletaareille emansipaatiota, työläisille yhdistymistä” ja sitä, että teollisuuden johtajat ”on valittava työläisten joukosta työläisten itsensä valitsemina”. Vuoden 1848 Ranskan perustuslakia säätävän kokouksen vaaleja varten laatimassaan manifestissa Proudhon vaati ”demokraattisesti järjestäytyneitä työläisyhdistyksiä” johtamaan suurteollisuutta.

Mutualismi yhdistetään myös 1800-luvun amerikkalaisten individualististen anarkistien, kuten Benjamin Tuckerin ja William Batchelder Greenen, taloudellisiin näkemyksiin. Amerikkalaisen anarkistihistorioitsijan Eunice Minette Schusterin mukaan ”on ilmeistä, että Proudhonian anarkismia esiintyi Yhdysvalloissa ainakin jo vuonna 1848 ja että se ei ollut tietoinen sukulaisuudestaan Josiah Warrenin ja Stephen Pearl Andrewsin individualistiseen anarkismiin. William B. Greene esitti tämän proudhonilaisen mutualismin puhtaimmassa ja järjestelmällisimmässä muodossaan”. Nykyään Kevin Carson on nykyaikainen mutualisti ja Studies in Mutualist Political Economy -teoksen kirjoittaja, joka kuvailee tätä teosta ”yritykseksi elvyttää individualistinen anarkistinen poliittinen taloustiede, sisällyttää siihen viimeisen sadan vuoden hyödyllinen kehitys ja tehdä siitä relevantti 2000-luvun ongelmien kannalta.”

Murray Bookchin, näkyvä sosiaalinen anarkisti, on esittänyt erilaisia näkemyksiä koskien Proudhonia ja mutualismia: hän on kuvaillut Proudhonia ”artisaanisosialistiksi” ja sulkenut hänet pois sosialistien leiristä. Bookchinin mukaan ”Proudhon näkee vapaan yhteiskunnan sellaisena, jossa pienet käsityöläiset, talonpojat ja kollektiivisesti omistetut teollisuusyritykset neuvottelevat ja tekevät sopimuksia keskenään tyydyttääkseen aineelliset tarpeensa. Riisto lopetetaan. Vaikka nämä näkemykset merkitsevät irtautumista kapitalismista, niitä ei missään nimessä voida pitää kommunistisina aatteina”. An Anarchist FAQ:n kirjoittajien mukaan ”on merkittävää, että ensimmäinen anarkistiksi itseään kutsuva teos vastusti omistusta ja valtiota, riistoa ja sortoa ja tuki itsehallintoa tuotannon hierarkkisia suhteita vastaan”. Iain McKay kertoo, että Proudhonin sosialismi oli eräänlaista ”käsityöläissosialismia” (kuten Marx ja Engels sanoivat). Todellakin toteaa, että Proudhon oli sen ’tunnetuin puolestapuhuja’ ja että ’lähes kaikki niin sanotut ’utopistiset’ sosialistit, jopa Owen – työväenpainotteisin – samoin kuin Proudhon, pyrkivät pohjimmiltaan omaisuuden oikeudenmukaiseen jakoon’.”

Kolmannen vallankumouksen toisessa niteessä Bookchin väitti, että ”’Proudhon ei ollut mikään sosialisti’ yksinkertaisesti siksi, että hän kannatti ’yksityisomaisuutta’. Hän kuitenkin huomauttaa, että ’yksi moraalinen määräys erotti proudhonilaisen sopimuksen kapitalistisesta sopimuksesta’, nimittäin ’se hylkäsi voiton ja riiston'””. An An Anarchist FAQ:n kirjoittajat väittävät, että Bookchin oli väärässä sulkemalla Proudhonin ja mutualismin pois sosialistien ja sosiaalisten anarkistien leiristä, ja päättelevät, että ”kun otetaan huomioon Proudhonin vastustus palkkatyötä ja kapitalistista omistusta vastaan ja hänen tukensa teollisen demokratian vaihtoehdolle, Bookchinin kanta on kestämätön – hän sekoittaa sosialismin kommunismiin ja hylkää sosialistisina kaikki näkökannat, jotka eivät ole kommunismia (kanta, jonka hän jakaa oikeistoliberalistien kanssa)”.

Kollektivistinen anarkismiMuokkaa

Kollektivistinen anarkismi on vallankumouksellinen anarkismin muoto, joka liitetään yleisesti Mihail Bakuniniin ja James Guillaumeen. Se on erityinen suuntaus, jota ei pidä sekoittaa laajaan kategoriaan, jota joskus kutsutaan kollektivistiseksi tai kommunitaristiseksi anarkismiksi.

Suuntaus syntyi mutualismin radikaalimmasta siivestä 1860-luvun lopulla. Toisin kuin mutualistit, kollektivistiset anarkistit vastustavat kaikkea tuotantovälineiden yksityisomistusta ja kannattavat sen sijaan sitä, että omistus kollektivisoidaan, eli siitä tehdään kommuunin (kunnan) yhteistä omaisuutta. Tämä oli tarkoitus saavuttaa väkivaltaisella vallankumouksella, joka aloitettaisiin ensin pienestä yhtenäisestä ryhmästä aseellisen kapinan teoilla tai tekojen propagandalla, mikä innostaisi työläisiä ja talonpoikia kokonaisuutena kapinaan ja tuotantovälineiden pakkokollektivisointiin.

Kollektivisointia ei pitänyt ulottaa tulonjakoon, sillä työläisille maksettaisiin palkkaa työajan mukaan eikä tavaroita vastaanotettaessa jaettaisi tavaroita ”tarpeen mukaan”, kuten anarkokommunismissa. Myöhemmät anarkokommunistit kritisoivat tätä kantaa tosiasiallisesti ”palkkajärjestelmän ylläpitämiseksi”. Siinä missä individualistiset anarkistit kannattavat vapaita markkinoita ja mutualistisia omistusoikeuksia ja näkevät valtion väliintulon vääristävän vapaata kilpailua, kollektivistiset anarkistit näkevät tällaiset väliintulot ”vain pönkittäjinä” ”luokkien riistojärjestelmälle”, jotka antavat kapitalismille ”inhimilliset kasvot”.

Anarkokommunistiset ja kollektivistiset aatteet eivät poissulkevat toisiaan. Vaikka kollektivistiset anarkistit kannattivat työstä maksettavaa korvausta, jotkut pitivät mahdollisena vallankumouksen jälkeistä siirtymistä kommunistiseen järjestelmään, jossa jako tapahtuisi tarpeen mukaan, ja väittivät, että tämä olisi helpommin toteutettavissa, kunhan teknologia ja tuottavuus olisivat kehittyneet pisteeseen, jossa ”tuotanto ylittää kulutuksen” suhteellisessa mielessä. Kollektivistinen anarkismi syntyi samanaikaisesti marxismin kanssa, mutta se vastusti marxilaista proletariaatin diktatuuria huolimatta marxilaisten julkilausutusta tavoitteesta kollektivistisesta valtiottomasta yhteiskunnasta.

AnarkokommunismiEdit

Anarkokommunismi on anarkismin teoria, joka kannattaa valtion, markkinoiden, rahan, kapitalismin ja yksityisomistuksen lakkauttamista. Poliittisesti anarkokommunistit kannattavat kansallisvaltion ja edustuksellisen hallinnon korvaamista vapaiden kommuunien (itsehallinnollisten kuntien) vapaaehtoisella liitolla, jossa kommuuni korvaa kansakunnan yhteiskunnallis-poliittisen hallinnon ydinyksikkönä. Taloudellisesti anarkokommunistit uskovat yksityisomaisuuden muuttamiseen yhteiseksi omaisuudeksi tai julkishyödykkeiksi säilyttäen samalla henkilökohtaisen omaisuuden kunnioittamisen. Käytännössä tämä tarkoittaa tuotantovälineiden yhteisomistusta, suoraa demokratiaa, jossa tuotanto on organisoitu vapaaehtoisten yhdistysten horisontaalisen verkoston kautta, ja kulutusta, joka perustuu johtavaan periaatteeseen: ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Joihinkin anarkokommunismin muotoihin, kuten kapinalliseen anarkismiin, vaikuttavat vahvasti egoismi ja radikaali individualismi, ja ne uskovat, että anarkokommunismi on paras yhteiskuntajärjestelmä yksilönvapauden toteuttamiseksi. Useimmat anarkokommunistit näkevät anarkokommunismin keinona sovittaa yhteen yksilön ja yhteiskunnan välinen vastakkainasettelu.

Anarkokommunismiin liittyvät ajatukset kehittyivät Ranskan vallankumouksen jälkeisistä radikaaleista sosialistisista virtauksista, mutta ensimmäisen kerran anarkokommunismi muotoiltiin ensimmäisenä ensimmäisen Internationaalin italialaisessa osastossa. Peter Kropotkinin teoreettinen työ, joka uskoi, että anarkiassa työläiset järjestäytyisivät spontaanisti itse tuottamaan hyödykkeitä koko yhteiskunnalle, sai merkityksensä myöhemmin, kun se laajeni ja kehitti järjestäytymistä kannattavia ja kapinallisia järjestäytymistä vastustavia osastoja. Kapitalismin jälkeistä taloutta koskevan näkemyksensä osalta se eroaa anarkosyndikalismista siinä, että poliittis-taloudellisen järjestäytymisen keskuksena pidetään pikemminkin kommuunia kuin työpaikkaa, ja taloudellisia kysymyksiä hallinnoidaan ensisijaisesti yhteisölliseltä (alueelliselta) eikä ammattiyhdistysvaltaiselta (teolliselta) pohjalta. Vaikka useimmat anarkosyndikalistit ovat samaa mieltä kommunistisesta jakomenetelmästä – ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” – he ovat eri mieltä kommuuniin perustuvasta tavasta organisoida tuotanto ja jäsentää yhteiskuntaa, mikä tekee heistä kommunisteja yhdessä mielessä, mutta ei toisessa. Tähän mennessä tunnetuimmat esimerkit anarkokommunistisesta yhteiskunnasta (ts. jotka on perustettu nykyisten aatteiden ympärille ja jotka ovat saavuttaneet maailmanlaajuisen huomion ja tietämyksen historiallisessa kaanonissa) ovat Venäjän vallankumouksen aikainen Vapaa alue, Korean kansanliitto Mantšuriassa ja Espanjan vallankumouksen aikaiset anarkistialueet

Venäjän vallankumouksen aikaiset anarkistialueet, anarkistit, kuten Nestor Makhno, työskentelivät Ukrainan vallankumouksellisen kapina-armeijan kautta luodakseen ja puolustaakseen anarkokommunismia Ukrainan Vapaalla alueella vuodesta 1919 alkaen ennen kuin bolsevikit valloittivat sen vuonna 1921 Venäjän ja Ukrainan sisällissodan aikana. Vuonna 1929 Korean anarkokommunismi saavutettiin Koreassa Korean anarkistisen federaation (Korean Anarchist Federation in Manchuria, KAFM) ja Korean anarkokommunistisen federaation (Korean Anarcho-Communist Federation, KACF) toimesta anarkistikenraali ja itsenäisyysaktivisti Kim Chwa-chinin avustuksella, ja se kesti vuoteen 1931 asti, jolloin keisarillinen Japani salamurhasi Kimin ja tunkeutui etelästä, kun taas kiinalaiset kansallissosialistit tunkeutuivat pohjoisesta, ja tuloksena oli Japanin keisarikunnan sätkynukkejavaltio Mantšukuno. Espanjan anarkistien ponnistelujen ja vaikutusvallan ansiosta Espanjan vallankumouksen aikana vuonna 1936 alkaneen Espanjan sisällissodan aikana anarkokommunismia esiintyi suurimmassa osassa Aragoniaa, osissa Andalusiaa, Levantea ja Andalusiaa sekä anarkistisen Katalonian linnakkeessa ennen kuin sodan voittaneen hallinnon, Adolf Hitlerin ja Benito Mussolinin yhdistetyt voimat sekä Espanjan kommunistisen puolueen tukahduttamat sortotoimet Neuvostoliiton tukemana sekä kapitalististen maiden ja Espanjan tasavallan talous- ja asesaartotoimet murskasivat sen.

AnarkosyndikalismiEdit

1900-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vallankumouksellinen syndikalismi syntyi radikaalin ammattiyhdistysaktivismin muotona, jolla oli läheinen suhde sekä kollektivistisen että kommunistisen suuntauksen sosiaalianarkisteihin. Anarkosyndikalismi syntyi 1920-luvun alussa erilliseksi koulukunnaksi anarkismin sisällä.

Syndikalismi keskittyy aiempia anarkismin muotoja enemmän työväenliikkeeseen ja asettaa radikaalit ammattiyhdistykset potentiaaliseksi vallankumouksellisen yhteiskunnallisen muutoksen voimaksi, joka korvaa kapitalismin ja valtion uudella yhteiskunnalla, jota työläiset hallinnoivat demokraattisesti itse. Anarkokommunistien tavoin anarkosyndikalistit pyrkivät poistamaan palkkajärjestelmän ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen, joiden he uskovat johtavan luokkajakoon. Tärkeitä periaatteita ovat muun muassa työläisten solidaarisuus, suora toiminta (kuten yleislakot ja työpaikkakokoukset) ja työläisten itsehallinto yrityksissä ja koko taloudessa.

Jälkikapitalistisen näkemyksen osalta anarkosyndikalistit yhtyvät useimmiten kommunistisiin tai kollektivistisiin anarkistisiin talousjärjestelmiin tavaroiden jakamista koskevissa kysymyksissä. Tavoitteena on radikaalin ammattiyhdistysliikkeen avulla saavuttaa joko kollektivistinen tai kommunistinen (rahaton) jakelutapa; tai ensin edellinen ja sitten jälkimmäinen, kunhan tietynasteinen teknis-tuotannollinen kapasiteetti on mahdollistanut sen, että tuotanto on ylittänyt kulutuksen, jolloin rahaton talous on kannattavampaa. Anarkosyndikalistit eroavat anarkokommunisteista kuitenkin siinä, että he haluavat (ammattipohjaisten) työläissyndikaattien liittoja talouden organisoinnin paikaksi pikemminkin kuin (aluepohjaisten) vapaiden kommuunien liittoja. Sen kannattajat ehdottavat työntekijöiden järjestäytymistä keinona luoda ammattiyhdistyskeskeisen anarkistisen yhteiskunnan perusta nykyisessä järjestelmässä ja saada aikaan yhteiskunnallinen vallankumous. Varhainen johtava anarkosyndikalistinen ajattelija oli Rudolf Rocker, jonka vuonna 1938 ilmestyneessä pamfletissa Anarkosyndikalismi hahmoteltiin näkemys liikkeen alkuperästä, tavoitteista ja merkityksestä työväen tulevaisuuden kannalta.

Vaikka se liitetään useammin 1900-luvun alun työtaisteluihin (erityisesti Ranskassa ja Espanjassa), monet syndikalistiset järjestöt ovat nykyäänkin aktiivisia, ja niitä yhdistää yli kansallisten rajojen jäsenyys kansainvälisessä työväenliitossa (International Workers’ Association), mukaan lukien Ruotsin Työväen Keskusjärjestö (Central Organisation of the Workers of Sweden) Ruotsissa, Italian Syndicalistinen liitto (Italian Syndicalist Union) Italiassa, Työväen Kansallinen keskusliitto (National Confederation of Labour) ja Työväen Yleinen Keskusliitto (Generale Confederation of Labour) Espanjassa, Työntekijöiden solidaarisuusliike (Workers Solidarity Movement) Irlannissa (Workers Solidarity Movement) ja maailman teollisuustyöntekijät (Industrial Workers’ of the World, Industrial Workers of the World) Yhdysvalloissa.

Platformismi ja spesifismiEdit

Platformismi on anarkokommunistisen liikkeen sisällä oleva suuntaus tai järjestäytynyt koulukunta, joka korostaa tarvetta tiukasti järjestäytyneille anarkistijärjestöille, jotka pystyvät vaikuttamaan työväenluokan ja talonpoikien liikkeisiin anarkokommunismin saavuttamiseksi. Se on monin tavoin identtinen spesifismin (especifismo) kanssa, ja sillä on edeltäjänsä Mihail Bakuninin työssä, joka kannatti ”organisatorisen dualismin” strategiaa, johon kuuluu: (2) anarkistit työskentelevät laajemmissa kansanjärjestöissä ja liikkeissä, jotka eivät ole nimenomaan anarkistisia, toivoen säilyttävänsä teoreettisen johdonmukaisuuden sekä työntävänsä kansanliikkeitä sisältäpäin anarkistisempaan suuntaan.

Platformistiset/spesifistiset ryhmät hylkäävät leniniläisen etujoukon mallin. Sen sijaan he pyrkivät ”tekemään anarkistisista ajatuksista luokkataistelun johtavia ajatuksia” ja vastustavat samalla anarkosyndikalistista suuntausta, jonka mukaan luokkataistelu ja anarkistinen taistelu ovat synonyymejä; he katsovat, että ammattiyhdistysten ulkopuoliset poliittiset järjestöt ovat välttämätön osa anarkististen päämäärien saavuttamista. Organisational Platform for a General Union of Anarchists -järjestön mukaan neljä pääperiaatetta, joiden mukaan anarkistis-kommunistisen järjestön tulisi toimia, ovat seuraavat:

• Ideologinen ykseys: yleinen yhteisymmärrys anarkistisista teoreettisista kysymyksistä.
• Taktinen ykseys: yleinen yhteisymmärrys anarkististen päämäärien saavuttamiseen tähtäävästä strategiasta ja taktiikasta.
• Kollektiivinen vastuu: johdonmukaisuus jäsenten toimien ja järjestön toimien välillä.
• Federalismi: yksittäisten jaostojen autonomia järjestön sisällä.

Yleisesti nämä ryhmät pyrkivät saamaan anarkokommunistisille aatteille ja metodeille mahdollisimman laajan vaikutusvallan työväenluokassa ja talonpoikaisväestössä (kansankansanluokissa) suuntautuneina ”tavallisiin” ihmisiin eikä äärivasemmistolaiseen miljööseen. Tämä merkitsee yleensä halukkuutta työskennellä yksittäisissä kampanjoissa, ammattiyhdistysliikkeissä ja yhteisöryhmissä sekä taistella välittömien uudistusten puolesta ja yhdistää tämä samalla kansan tietoisuuden ja järjestäytymisen kehittämiseen tähtäävään hankkeeseen. Siksi he hylkäävät lähestymistavat, joiden he uskovat estävän tämän, kuten kapinallisen anarkismin, sekä ”näkemykset, jotka hylkäävät toiminnan ammattiliitoissa” tai jotka hylkäävät anti-imperialistiset liikkeet.

Nimitys platformisti juontaa juurensa vuonna 1926 laaditusta Anarkistien Yleisen Liiton organisatorisesta alustasta (luonnos). Sen julkaisi venäläisten ulkomaalaisten anarkistien ryhmä Dielo Truda (Työväen asia) -lehdessään. Tämä ryhmä, joka koostui vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen maanpaossa eläneistä venäläisistä anarkistiveteraaneista (erityisesti Nestor Makhno, joka oli johtavassa asemassa Ukrainan anarkistisessa vallankumouksessa vuosina 1918-1921), perusti alustan kokemuksiinsa vallankumouksesta ja bolshevikkien lopulta saavuttamasta voitosta anarkisteista ja muista ryhmistä. Alustuksessa pyrittiin käsittelemään ja selittämään anarkistiliikkeen epäonnistumisia Venäjän vallankumouksen aikana Ukrainan ulkopuolella.

Asiakirja sai sekä kiitosta että kritiikkiä anarkisteilta ympäri maailmaa, ja se herätti suurta keskustelua anarkistiliikkeen sisällä. Nykyään platformismi on tärkeä virta kansainvälisessä anarkismissa. Noin kolmekymmentä platformistista ja spesifististä järjestöä on yhdistetty Anarkismo.net-projektiin, mukaan lukien ryhmiä Afrikasta, Latinalaisesta Amerikasta, Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Platformismin/spesifismin teoreettisia jatkokehityksiä ovat Georges Fontenisin Manifesto of Libertarian Communism (1953) ja FARJ:n (Rio de Janeiron anarkistinen liitto) Social Anarchism and Organisation (2008).