The Awl, 2009-2018

★★★★ Jopa kaihtimien läpi, silmille, joilla ei ole piilolinssejä, maailma oli vastikään kirkastunut kaikkialta – ei luonnostaan kirkas, kun aamunkoitto oli vielä lempeän myrskyn peitossa, mutta tasaisen kirkas, taivaan harmaansininen valo, joka loisti takaisin katoilta, parvekekaiteilta ja pysäköityjen autojen päältä. Lumi piirsi vielä paljaiden puiden haarautuvia, lisääntyviä oksia, kaventuen mutta pitäen kiinni aina latvoihin asti, ja se tarttui parvekekaiteiden sivuille, toistaiseksi. Mikään siitä ei kestäisi; kadut ja jalkakäytävät olivat pysyneet mustina ja puhtaina. Asiat liikkuivat tavanomaisia polkujaan. Hiutaleet olivat melkein liian pieniä, jotta niitä olisi voinut nähdä yksitellen varhaisessa hämärässä, mutta ne peittivät joen ja toivat kaupungin lähi- ja keskietäisyydelle. Pystysuora tumma viiva leijui taivaalla kuin haukka, joka istui tyhjän päällä. Sen selvittämiseen tarvittiin kiikarit: Se oli vesitornin keskipylväs, joka oli jäänyt yksin tyhjälle taustalle, kun alla oleva kartiomainen katto oli muuttunut valkoiseksi ja kadonnut. Säiliön katon on täytynyt olla näkyvissä jo vuosia, kurkistellen suorakulmaisen laipionsa takaa kerrostalon päälle, huomaamatta, kunnes se katosi. Ulkona, sen jälkeen kun hohtava sininen oli muuttunut harmaaksi, näkyi yhä kauniisti pyörteileviä pieniä hiutaleita. Neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin ne saattoi tuntea mutta tuskin nähdä. Maan lämpö oli kuljettanut puiden istutusalustoja ympäröivien matalien aitojen pystysuorat pylväät ylöspäin ja sulattanut lumen tasaisen litteän yläkaiteen päältä tietyin väliajoin, niin että jäljellä olevat valkoiset kumpareet marssivat kaupungin hyväksymän B-tyypin puunsuojan mallin mukaisesti. Hieman pilveä tarttui Empire State Buildingin torniin, mikä antoi mittaa epäselvälle taivaalle. Aamun lumen oli määrä olla ohi, mutta vielä näkyi pieniä hiutaleita tummaa taustaa vasten. Parturi juoksutti leikkuria korvien ympärillä olevan laiminlyödyn hiusryppään läpi, ja kun se oli pudonnut pois, päivänvalon ja myymälän valon sekoituksessa pieni yksiselitteinen hopeinen pilkku jäi sinne, kirkkaana ja varmana kuin kymmensenttinen kolikko. Joku tuli ovesta sisään, ja heitä seurannut ilma sai kuuman pyyhkeen lämmön laantumaan nopeasti. Lumi oli nyt todella loppunut Flatironin alapuolella, ja auringonpaisteen ja sinisyyden laikkuja välkkyi, mutta yläkaupungissa harmaus oli jälleen levinnyt, ja ilmassa oli muutama uusi pikkuruinen hiutale. Yksi saattoi jotenkin väistyä flanellipaidan nappien välistä, aavemainen pilkahdus terävää kylmyyttä. Korvat puolestaan kylmenivät tasaisesti. Osa kertyneestä lumesta oli liukastunut pois, mutta se tarttui yhä television naamaan ylellisellä kattoterassilla. Lumihiutaleet puhalsivat hetken aikaa tiheämmin, sitten ne laantuivat, kun taivas kirkastui. Kun se taas pimeni, putoaminen näytti sateelta. Vai oliko se lunta? Ikkunasta ulos työnnetty käsi nappasi pieniä palasia siitä ranteen karvoihin – jonkinlaisia rakeita, jotka muistuttivat ulkonäöltään enemmän lunta, mutta putosivat suoraan alas. Lopulta sekin hävisi. Puut olivat menettäneet piirteensä, ja ylellisen kattoterassin kalusteet, joiden valkoinen päällyste oli kulunut pois, lojuivat hajallaan kuin roskat. Vesitornin katto oli taas tumma, ja siinä oli viimeinen valkoinen raita. Metallisen tuuletusaukon reuna kiilteli, ja ikkunat heittivät kirkkaita pilkkuja viereisiin tiiliin. Jokainen valonpilkahdus saattoi olla viimeinen. Auringonsäde kimalteli naapurin parvekkeen muhkuraisella jäällä, kulki olohuoneen läpi ja osui lasten kerrossängyn sisimpään nurkkaan. Se sytytti magneettiset sanat, jotka olivat sekaisin arkistokaapin tyhjällä puolella: ”hän oli meitä haluta niin kuin on aurinko.” Tuo säde oheni, kun aurinko alkoi laskeutua pilvipeitteen taakse. Ei kaukana pilven alapuolella olivat uudet tornit alajuoksulla odottamassa vuoroaan sammuttaa se. Varsinainen auringonlasku oli väritön ja epämääräinen. Oli valoa, ja sitten pimeni. Lapset asettivat herätyskellonsa: ennen seuraavaa auringonnousua he olisivat hereillä etsimässä kuunpimennystä.