The Beginner’s Guide to Bob Dylan’s Never Ending Tour

Invisible Hits on kolumni, jossa Tyler Wilcox etsii internetistä parhaita (ja oudoimpia) bootleg-levyjä, harvinaisuuksia, outtake-levyjä ja live-clippejä.

Vain pandemia voisi pysäyttää Bob Dylanin niin sanotun Never Ending Tourin. Vuodesta 1988 lähtien Dylan on kiertänyt maailmaa väsymättä, soittaen usein yli 100 keikkaa vuodessa klubeilla, teattereissa, areenoilla – jopa ala-asteen baseball-stadioneilla. Tämä vuosi näytti yhtä kiireiseltä legendalle, joka täyttää 79 vuotta 24. toukokuuta. Hänellä oli keväällä täydet päivämäärät Japanissa ja kesällä rannikolta rannikolle suuntautuva Pohjois-Amerikan retki (puhumattakaan 19. kesäkuuta julkaistavasta Rough and Rowdy Ways -albumista, joka on hänen ensimmäinen alkuperäismateriaalia sisältävä albuminsa sitten vuoden 2013). Kaikki hänen keikkansa on tietenkin peruttu. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Dylan on poissa tien päältä.

Periaatteessa nyt on hyvä aika tutustua Never Ending Tourin livetallenteiden laajaan arkistoon. Lähimpänä virallista konserttialbumia tältä aikakaudelta on vuoden 1994 haalea MTV Unplugged -LP; Dylan on vain palstoittanut Never Ending Tourin esityksiä erilaisille kokoelmille. Niinpä, kuten niin monissa muissakin hänen elämänsä ja työnsä osissa, die-hardien on etsittävä epävirallisia lähteitä saadakseen kattavamman kuvan siitä, mitä mies on tehnyt lavalla viimeiset 32 vuotta.

Where To Start

Kun Never Ending Tourin bootleg-äänitteitä on saatavilla jo yli 30 vuoden ajalta, on hankala keksiä, mistä aloittaa. Jokaisella aikakaudella on ainakin jotain suositeltavaa; oma neuvoni on suunnata 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun makeaan pisteeseen. Tänä aikana Dylan rekrytoi taustayhtyeen, joka on hänen parhaidensa joukossa: kitaristit Larry Campbell ja Charlie Sexton, ex-Jerry Garcia Band -rumpali David Kemper ja kantava basisti Tony Garnier. Tämä muusikkoyhdistelmä pystyi käsittelemään Dylanin laajan katalogin tyylikkäästi, hienovaraisesti ja mielikuvituksellisesti. Ei ihme, että Bob kutsui koko yhtyeen mukaan vuonna 2001 ilmestyneeseen mestariteokseensa Love and Theft, jolla hän toi ensimmäistä kertaa NET-yhtyeen studioon.

Yhtyeen taitavuus on täydessä iskussa hiljattain esiin tulleella kristallinkirkkaalla nauhalla, joka on otettu talteen kesällä 2000 Saratoga Springsissä, New Yorkissa. Keikka pursuaa energiaa aina akustisen setin bluegrass-tyylistä ”Country Pie” -kappaleen sähköiseen pomppuun. Dylan selvästi nauttii bändinsä monimutkaisesta yhteispelistä ja sielukkaasta taustalaulusta, ja vastaa siihen lämpimällä, ystävällisellä esityksellä (ainakin Bobille). Katsokaa musiikillista ilotulitusta heidän niskavillityksestä ”Drifter’s Escape” tai ihastuttavan rönsyilevä ”It Ain’t Me, Babe” keikan loppupuolella, jossa Dylanin huuliharppu johdattaa yhtyeen liikuttavaan puoliaikapurkaukseen. Tämä ei kuulosta yhtään aralta taustamuusikoiden joukolta. Se on ollut hänen toimintatapansa siitä lähtien. Dylanille kappaleen studioversio on vain luonnos, jota voidaan kaunistella ja muuttaa lavalla. Never Ending -kiertueen aikana yleinen (ja kliseinen) valitus on, että et ehkä tunnista, mitä sävelmää kuulet, ennen kuin se on puolivälissä. Nämä radikaalit keksinnöt ovat kuitenkin useimmiten jännittäviä, sillä ne tarjoavat mahdollisuuden kuulla Dylanin kääntävän kappaleensa päälaelleen ja vääntävän ne uusiin muotoihin.

Kuunnelkaapa esimerkiksi vuoden 1988 intensiivistä sovitusta kappaleesta ”Gates of Eden”, joka oli aiemmin jäänyt akustisiin setteihin. Tässä Dylanin bändi kiristää äänenvoimakkuutta ja rohkaisee johtajaa suorastaan kuohuvaan esitykseen, jota vastaa G.E. Smithin (kyllä, Saturday Night Live -elokuvasta tuttu) ilkeät kitarasoolot. Tai diggaa Time Out of Mindin savuista ”Tryin’ to Get to Heaven” -kappaletta, jossa on jazz-vaikutteisia sointukulkuja, Dylanin kummitteleva laulu ja upeaa kitarointia. Edes Dylanin tunnetuimmat teokset eivät ole turvassa: Viime vuosien settilistoihin ovat kuuluneet muun muassa hieman reggae-henkinen versio ”All Along the Watchtowerista” ja veikeä, pomppiva ”Tangled Up in Blue”. Dylan löytää yhä uusia tapoja vanhaan materiaaliinsa ja pitää asiat mielenkiintoisina sekä itsensä että yleisönsä kannalta. Viime syksyn Pohjois-Amerikan retken kohokohta oli ”Not Dark Yetin” vaimea, avaruudellinen versiointi, joka olisi voinut olla kotonaan OK Computerissa.

Weird One-Offs & Rariteetit

Never Ending Tourin settilistat ovat muuttuneet jonkin verran jäykemmiksi viime vuosina. Dylanologit odottavat kuitenkin yhä henkeään pidätellen, mitä vasemmanpuoleisia biisivalintoja hän heittää keikalta toiselle. Eräänä iltana Detroitissa vuonna 1990 hän aloitti kaikkien aikojen ensimmäisellä liveversiolla Blood on the Tracksin päätösbiisistä ”Buckets of Rain” – eikä ole koskaan soittanut sitä sen jälkeen. Madison Square Gardenissa vuonna 2002 Bob päätti antaa vanhalle Basement Tapesin kastanjalle ”Yea! Heavy and a Bottle Of Bread” live-debyyttinsä. Lontoossa vuonna 2003 yleisöä hemmoteltiin hänen ensimmäisellä pyöräytyksellään ”Romance in Durango” sitten vuoden 1976. Muutamaa vuotta myöhemmin Espanjassa Dylan otti esiin yhden syvimmistä kappaleistaan, mahtavan hölmön ”Handy Dandyn”, sen ainoan lavaesityksen.

Yllättäviä covereita putkahtaa esiin myös silloin tällöin. Clarkstonissa, Michiganissa, vuonna 2013 yleisö kuuli liikuttavan version Dylanin silloisen ystävän Richard Thompsonin ”52 Vincent Black Lightning” -kappaleesta. Muutama viikko sen jälkeen, kun hänen toverinsa Tom Petty kuoli vuonna 2016, Bob osoitti kunnioitusta kaihoisalla ”Learning to Fly” -kappaleella. Ja vuonna 2018 hän lauloi ”Moon Riverin” Savannahissa, Georgiassa, kappaleen sanoittajan Johnny Mercerin synnyinpaikassa. On mahdotonta ennustaa, milloin ja missä nämä harvinaisuudet ilmestyvät – mutta paikalla oleminen silloin on Bobcatin unelmien täyttymys.

Guest Stars Galore

Pienimmilläänkin omalaatuinen laulaja Dylan ei ole helpoin duettokumppani. Mutta koko Never Ending Tourin ajan muusikoiden on ollut vaikea vastustaa kutsua. Dylan ja Van Morrison ovat useaan otteeseen ottaneet yhteen ja yrittäneet päihittää toisensa Morrisonin ”One Irish Rover” -kappaleessa tai Dylanin ja bändin ”I Shall Be Released” -kappaleessa (jälkimmäisessä mukana myös Joni Mitchell). Jack White hyppäsi Detroitissa vuonna 2004 lavalle esittämään riehakkaan version White Stripesin ”Ball and Biscuitista”. Sheryl Crow oli encore-esiintyjä jonkin aikaa: Tässä hän soittaa vuonna 1997 ”Knockin’ on Heaven’s Door” -kappaleen säestyksellä ja harmonikalla. Yksi Dylanin oudoimmista ja onnistuneimmista kumppanuuksista tapahtui vuonna 1995, kun hän ja Patti Smith duetoivat New Yorkissa hiljaisen henkeäsalpaavan ”Dark Eyesin” ja pelastivat kappaleen Bobin 80-luvun puolivälin flopilta Empire Burlesquelta. Parin harmoniat eivät ehkä ole sävelkorkeudeltaan täydellisiä, mutta heidän välinen kemiansa on niin hyvä kuin vain voi olla.

Jotkut Bobin vieraat pysyvät tietysti mieluummin instrumentaalisessa roolissa. Vielä Never Ending -kiertueen alussa vuonna 1988 Neil Young istui Dylanin bändin mukana Pohjois-Kalifornian keikoilla ja lisäsi erehtymättömän lävistävän kitaransa. Tämä lyhyt Youngin ja Dylanin huipputapaaminen oli energinen, kiireetön juttu – ja äärimmäisen hauska. Kuunnelkaa vain, kun Bob melkein sekoaa vanhan rockabilly-kastanjan ”Everybody’s Movin'” riehaantuessa encoren aikana.

Olipa Dylan tien päällä tai poissa tien päältä, hänen perinnöstään puhutaan jatkossakin kunnioittavin äänenpainoin, mutta Never Ending -kiertue on osoittanut kerta toisensa jälkeen, että hänen taiteensa ei ole vielä museoesine. ”Se elää joka ilta”, Dylan kuvaili sitä vuonna 2006. Nämä NET-nauhat todistavat hänen olevan oikeassa.