The Fatal Calculations of the Economists Steering Our Public Health
Eräänä maaliskuun lopun iltana presidentti Trump, jota valtasi yksi hänen ajoittaisista julkisen terveydenhuollon virkamiehiinsä kohdistuneista tyrmistyskohtauksistaan, pyysi toista mielipidettä siitä, miten hoitaa koronaviruspandemiaa. Hän soitti Arthur Lafferille. Jätettyään vastaamatta presidentin kolmeen ensimmäiseen puheluun 79-vuotias Laffer vastasi vihdoin, ja miehet ottivat yhteyttä, mitä Laffer kuvaili ”hyvin vakavaksi keskusteluksi”, ja pian sen jälkeen Trump twiittasi: ”WE CANNOT LOT THE CURE BE WORSE THANSE THORSE THAN THE PROBLEM ITSELF.”
Trump palasi takaisin julkisen terveydenhuollon neuvonantajiensa luokse, mutta hän on jälleen syöksymässä kohti vastakkaista napaa – sellaista napaa, jonka ankkuroituna on ollut Laffer itse ja hänen läheiset liittolaisensa: Kansallisen talousneuvoston johtaja Lawrence Kudlow ja talousneuvonantaja Stephen Moore. He ovat tarttuneet historialliseen rooliinsa hallinnon kansanterveyssiiven vastustajina, koska heillä on vuosikymmenien aikana hiottu oma erityisosaamisensa: republikaanivirkamiesten taivutteleminen sivuuttamaan asiantuntijat.
Jopa ennen nykyistä asemaansa Laffer oli kenties Yhdysvaltain modernin historian menestynein poliittinen yrittäjä, ainakin poliittisella vaikutusvallalla mitattuna. 1970-luvulla taloustieteen professorina, joka oli toiminut Nixonin hallinto- ja budjettivirastossa, Laffer ystävystyi Wall Street Journalin pääkirjoittajan Jude Wanniskin kanssa, jonka työhön oli aiemmin kuulunut Richard Nixonin toiminnan puolustaminen Watergate-skandaalissa. Molemmat alkoivat uskoa, että Laffer oli kehittänyt sokaisevan oivalluksen, jolla oli maailmanhistoriallisia vaikutuksia. Joko nollan tai 100 prosentin veroaste ei tuottaisi lainkaan verotuloja, Laffer esitti. Hän piirsi näiden pisteiden välille kaltevan, sivusuunnassa kulkevan käyrän ja esitti lisäksi hypoteesin, että verokantojen alentaminen saattaisi lisätä verotuloja.
”Lafferin käyrä”, jonka Laffer kerran piirsi cocktail-servietille vaikuttuneelle Dick Cheneylle (Smithsonianin museo väittää nykyään esittelevänsä alkuperäisen käyrän), muodosti perustan sille, mitä alettiin kutsua ”tarjontapuolen taloustieteeksi”. Tämän opin mukaan veronalennukset voivat lisätä verotuloja, mutta myös verokantojen muutokset ovat kaikkien taloudellisten tapahtumien ensisijainen taustatekijä. Republikaaninen taloustieteilijä Herb Stein keksi nimen pilkkanimenä, jolla haluttiin korostaa sitä, miten järjetöntä on rakentaa malli, joka perustuu täysin talouden yhdelle puolelle sen sijaan, että otettaisiin huomioon sekä tarjonta että kysyntä. Talousasiantuntijat pilkkasivat Lafferin ajatusta siitä, että verokantojen alentaminen nykyisellä tasolla voisi tuottaa lähellekään niin paljon uutta talouskasvua, että se maksaisi itsensä takaisin.
Ja asiantuntijat … olivat täysin oikeassa. Sen jälkeen kun tarjonta-asiantuntijat käännyttivät Ronald Reaganin ja lupasivat, että hänen veronalennuksensa maksaisivat itsensä takaisin, tulot vähenivät. Reaganin neuvonantajat, jotka eivät olleet tarjontapuolella, taivuttelivat hänet allekirjoittamaan joukon veronkorotuksia, joiden tarkoituksena oli ”pienentää kansakunnan finanssipoliittisen katastrofin kokoa”, kuten hänen budjettipäällikkönsä myöhemmin myönsi. Kun Bill Clinton nosti ylimmän veroasteen 31 prosentista 39,6 prosenttiin, tarjontapuolen edustajat vaativat, että hän tappaisi elpymisen ja vähentäisi verotuloja. Sen sijaan verotulot nousivat paljon suuremmiksi kuin kukaan oli ennustanut.
Kudlow ja Moore alkoivat nousta 1980-luvulla, ja he sukkuloivat oikeistolaisten ajatushautomoiden ja tiedotusvälineiden välillä – erityisesti Journalin pääkirjoitussivulla, joka oli edelleen tarjontapuolen kultin korkea temppeli. Törmäsin Mooreen ensimmäisen kerran, kun hän kirjoitti Journalin kolumneissa väittäen, että tarjontapuolen edustajat olivat olleet oikeassa ennustaessaan, että Bill Clintonin veronkorotus vähentäisi tuloja. (Tarjontapuolen ajattelulle on ollut tunnusomaista kieltäytyä myöntämästä mitään virhettä tai monimutkaisuutta analyysissään.) Tarjonnan kannattajat väittivät edelleen, että George W. Bushin veronalennukset tuottaisivat mittaamatonta vaurautta. Moore kirjoitti kirjan Bullish on Bush, ja Kudlow kirjoitti esipuheen teokseen The Bush Boom ja sarjan kolumneja, joissa hän torjui ”pessimistit”, jotka havaitsivat talouden turbulenssin. ”Lamaa ei ole tulossa. Pessimistit olivat väärässä”, hän kirjoitti joulukuussa 2007.
Keväällä 2016, juuri kun Trump oli varmistanut ehdokkuutensa, Laffer, Kudlow ja Moore lähtivät tapaamaan ehdokasta Trump Toweriin. Kuten monet konservatiivisen eliitin jäsenet, he suhtautuivat aluksi varauksellisesti. Mutta toisin kuin ulkopoliittiset haukat tai sosiaaliset traditionalistit, heidän huolenaiheistaan puuttui moraalinen komponentti, kuten diktaattoreihin tai naistenmiehiin kohdistuva epäluulo. Heidän ainoa epäilyksensä koski Trumpin populistista retoriikkaa ja satunnaisia kampanjalupauksia nostaa omia verojaan. Troikka halusi selvittää, tarkoittiko hän sitä todella. Heidän helpotuksekseen hän ei tarkoittanut. ”Hän halusi veronalennuksia. Hän halusi purkaa sääntelyä, hän halusi saada hallituksen pois tieltä”, Kudlow kertoi Lafferin ja Mooren ylistävän kirjan Trumponomics esipuheessa. ”Me kolme näimme Trumpin aivan uudessa valossa.”
Kudlow liittyi hallintoon Trumpin talousneuvonantajana. Trump ilmoitti nimittävänsä Mooren Federal Reserve Boardiin, mutta senaatti kaatoi Mooren ehdokkuuden yhdistelmällä kiusallista tietämättömyyttä aiheesta – vain kaksi vuotta aiemmin hän oli myöntänyt eräässä paneelissa: ”En ole rahapolitiikan asiantuntija” – ja vuosia kestäneillä seksistisillä kommenteilla, joihin kuului muun muassa pakkomielteinen viha koripallo-otteluiden selostajina toimivia naisia kohtaan. Sen sijaan hän ja Laffer toimivat Trumpin ulkopuolisina neuvonantajina ja liittolaisina, ja viime kesänä hän lahjoitti Lafferille presidentin vapaudenmitalin.
Trump palkitsi heidän luottamuksensa toteuttamalla suuren yritysveronalennuksen, jonka tarkoituksena oli kannustaa yrityksiä lisäämään investointeja ja joka näin ollen ”tuottaisi suunnilleen saman verran tuloja – ja mahdollisesti enemmänkin – kuin nykyinen järjestelmä”, Laffer ja Moore kirjoittivat kirjassaan Trumponomics. Luonnollisesti se epäonnistui. Yritysten omistajat saivat tuuria, mutta yritysinvestointien buumia ei syntynyt, ja yritysverotulot laskivat yli kolmanneksen. Yhtä luonnollisesti he toimivat ikään kuin tapahtumat olisivat osoittaneet heidän olleen oikeassa.
Ja niinpä kun koronavirus iski, Trumpilla oli käytössään joukko uskollisia, jotka eivät epäröineet kyseenalaistaa laillisia asiantuntijoita. Kudlow tuki voimakkaasti Trumpin optimismia, jonka mukaan virus ei koskaan leviäisi. Helmikuun 25. päivänä Kudlow sanoi, että se oli ”saatu hallintaan … lähes ilmatiiviisti”. Vielä kaksi viikkoa myöhemmin hän vakuutti: ”Väittäisin teille edelleen, että tämä asia on hallinnassa.”
Kun julkisen terveydenhuollon virkamiehet saivat Trumpin luopumaan denialismistaan, tarjontapuolustajat muodostivat vastarinnan. Soveltaen Lafferin vanhaa sanontaa: ”Kaikissa taloudellisissa ongelmissa on kyse tarjonnan esteiden poistamisesta, ei kysynnästä”, he päättelivät, että talouteen kohdistuva ongelma ei ollut tappava pandemia vaan, kuten aina, hallituksen asettamat huonot kannustimet – tässä tapauksessa yritystoiminnan rajoitukset ja liian avokätiset työttömyyskorvaukset, jotka ”lannistavat työnteon”. Jos hallitus vain lopettaisi kannustimien tukahduttamisen, talous heräisi henkiin.
Journalin pääkirjoitussivulla julkaistiin ensimmäisiä vastalauseita, joissa vastustettiin työsulkujen viisautta. Jo maaliskuun puolivälissä Moore tuomitsi Fox Newsissa ensimmäiset sulkemiset Kaliforniassa ”hyvin vaaralliseksi, lähes orwellilaiseksi tilanteeksi”. Trump alkoi toistaa tarjonta-asiantuntijoiden varoituksia siitä, että hän oli luovuttanut liikaa valtaa tiedemiehille (”Jos se olisi lääkäreiden päätettävissä”, hän pohti, ”he saattaisivat sanoa, että suljetaan koko maailma”). Trump antoi periksi kansanterveysasiantuntijoilleen, mutta huhtikuun alussa hän kuunteli jälleen tarjonta-asiantuntijoita. Moore alkoi ehdottaa toukokuun 1. päivää määräajaksi talouden avaamiselle uudelleen, ja Trump kannatti tätä aikataulua pian sen jälkeen.
Tarjonta-asiantuntijoiden kamppailulla vetää Trump pois lääketieteen asiantuntijoistaan on sekä julkisia että yksityisiä puolia. Laffer ja Moore edistivät hallinnon uutta työryhmää, joka keskittyy talouden uudelleen avaamiseen, vastapainona lääkäreiden Anthony Faucin ja Deborah Birxin johtamalle koronavirustyöryhmälle. Moore rohkaisi useissa osavaltioissa järjestettyjä sulkemisen vastaisia mielenosoituksia painostaakseen kuvernöörejä nopeuttamaan aikataulujaan yritysten uudelleen avaamiseksi. ”Kutsun näitä ihmisiä nykyajan Rosa Parksiksi”, hän selitti: ”He protestoivat epäoikeudenmukaisuutta ja vapauksien menettämistä vastaan.”
Kirjassaan Laffer ja Moore muistelevat hellästi Kudlow’n ohjeistaneen Trumpia jättämään huomiotta budjettiennusteet, joiden mukaan veronalennukset vähentäisivät tuloja. ”Älkää stressaantuko Washingtonin pavunlaskijoiden valeluvuista”, hän sanoi. ”Ne ovat aina väärässä.” Tämän päivän viesti on pitkälti ennallaan. Suurin ero on se, että asiantuntijat, joita he kehottavat presidenttiä hylkäämään, laskevat ihmishenkiä. Me olemme papuja.
*Tämä artikkeli ilmestyy New York Magazinen 27. huhtikuuta 2020 ilmestyvässä numerossa. Tilaa nyt!