The Strange History Of Roman Medical Treatments

Marcus Terentius Varro, antiikin Rooman oppinut, ei ehkä tiennyt nykyaikaisesta bakteeriteoriasta, mutta hän tiesi, että oli olemassa ”tiettyjä pieniä olentoja, joita silmät eivät voi nähdä, mutta jotka leijuvat ilmassa ja jotka tunkeutuvat elimistöön suun ja nenän kautta ja aiheuttavat vakavia tauteja”. Nuo ”pikkuruiset olennot” kuulostavat aika lailla pöpöiltä, eikö?

Terveydenhuollon alalla muinaiset roomalaiset ymmärsivät, että tautien leviämisen estäminen ylipäätään oli avain terveeseen väestöön ja välttämätön edellytys Rooman valtakunnan suurten armeijoiden ylläpitämiselle.

Rooman kuuluisat kylpylät, vesijohdot ja viemäriverkostot olivat kaikki kansanterveydellisiä aloitteita, joilla pyrittiin estämään tautien leviämistä.

Vanhat roomalaiset saattoivat olla aikaansa edellä kansanterveydellisissä toimenpiteissä, mutta kun kyse oli varsinaisesta lääketieteellisestä hoidosta, he uskoivat aika outoihin asioihin.

Meistä nämä lääketieteelliset hoitomuodot saattavat tuntua oudoilta nykypäivän mittapuulla, mutta antiikin Rooman lääkärit olivat aika edistyksellistä porukkaa, ja he raivasivat tietä nykypäivän modernille terveydenhuollolle.

Viekää hänet kreikkalaiseen…lääkäriin siis.

Kreikkalaiset lääketieteilijät vaikuttivat varhaisroomalaiseen lääketiede- ja hoitomuotoiluun vahvasti. Kreikkalaiset olivat hieman leikkaushaluisempia kuin roomalaiset, jotka uskoivat lempeämpään, kokonaisvaltaisempaan lääketieteelliseen lähestymistapaan.

Tämä johtui pitkälti siitä, että roomalaisia lääkäreitä kiellettiin leikkelemästä ihmisiä oppimisen vuoksi. Jos he pääsivät tutkimaan ihmispotilasta, se oli yleensä roomalainen sotilas, joka oli haavoittunut taistelukentällä.

Galenus Pergamonilainen, yksi vaikutusvaltaisimmista roomalaisista lääkäreistä, leikkeli apinoita uskoen niiden olevan läheisimmin sukua ihmiselle ja oivalsi, että sydän, aivot ja hermosto toimivat kaikki yhdessä elimistössä.

Kreikkalaisilla lääkäreillä ei ollut samanlaisia epäröintejä ihmisjäännösten paloittelussa. Ensimmäinen Roomaan saapunut kreikkalainen lääkäri oli spartalainen Archagathos (yritä sanoa tuo nimi viisi kertaa nopeasti).

Caesar toivotti Archagathoksen tervetulleeksi, ja hän avasi antiikin Roomassa ehkä historian ensimmäisen kirurgisen keskuksen, jossa hän suoritti ensisijaisesti roomalaissotilaiden haavahoitoa.

Vielä ehkä siksi, että roomalaiset lääkärit ahdistuivat toimeentulostaan, he suhtautuivat epäilevästi kreikkalaisiin lääkäreihin, jollaisia olivat esimerkiksi Archagathos. Erityisesti Plinius vanhempi näytti pitävän happamia rypäleitä, sillä hän kutsui kilpailijaansa pikemminkin ”teloittajaksi” kuin kirurgiksi.

Tukevat joukot.

Kreikkalaisista mallia ottaessaan roomalaiset alkoivat lopulta sisällyttää kirurgian lääketieteelliseen käytäntöön, erityisesti armeijassa. Muinaiset roomalaiset olivat äärimmäisen kehittyneitä mutta myös raakoja. He ymmärsivät, että säilyttääkseen valta-asemansa he tarvitsivat sotilaita, jotka olivat parhaassa taistelukunnossa.

Roomalaiset mullistivat sotilaslääketieteen toden teolla luomalla sairaita ja haavoittuneita sotilaita varten valetudinaria- eli väliaikaisia sairaaloita. Journal of Military and Veteran’s Health -lehteen kirjoittaneen Robb Wesselinghin mukaan ”valetudinariumin kehittäminen … edustaa armeijan suurinta panosta roomalaiseen terveydenhuoltoon.”

Nämä tilapäiset sotilassairaalat olivat niin menestyksekkäitä, että pysyviä sairaaloita rakennettiin ympäri Rooman valtakuntaa. Wesselingh jatkaa:

”Näiden sairaaloiden ensimmäinen prioriteetti oli sanitaatio. Rakennuksen sijainti, jossa oli pääsy puhtaaseen veteen ja asianmukaiseen viemäröintiin, suunniteltiin yksityiskohtaisesti. Sotilaallinen käytännöllisyys oli tehnyt lopun siviililääketieteen taikauskosta. Lääkärit ymmärsivät infektioiden syyt ja käyttivät eristyshuoneita, joissa oli juokseva vesi, joka saatiin käymälöiden yläpuolisista lähteistä.”

Aluksi nämä pysyvät sairaalat olivat yksinomaan armeijan käytössä. Menestyksensä ansiosta ne omaksuttiin nopeasti myös siviiliyhteiskunnassa, josta suurin osa oli aiemmin pitänyt sairaanhoitoa yksityisenä perheasiana, jota kunkin kotitalouden päämies hoiti.

Melankolinen olo? Tasapainota sappeasi.

Kreikkalaiset lääkärit – jotka olivat ymmärrettävästi epäsuosittuja, koska heillä oli taipumusta panna potilaita veitsen alle – ottivat myös käyttöön lempeämpiä roomalaisia lääketieteellisiä suosituksia, kuten päiväunet ja kylpyläpäivät.

Roomalaiset alkoivat lopulta omaksua myös kreikkalaisia lääketieteellisiä käytäntöjä. Viidennellä vuosisadalla kuuluisan kreikkalaislääkärin Hippokrateen teoriaa neljästä humorista sovellettiin kaikkialla Rooman valtakunnassa, ja se pysyi suosittuna kaikkialla Euroopassa seuraavat 1500 vuotta.

Humorien – mustan sapen, keltaisen sapen, veren ja henkilökohtaisen suosikkini, liman – ajateltiin hallitsevan kehoa. Kun humukset olivat epätasapainossa, yksilö saattoi sairastua. Vain tasapainottamalla humukset saatiin hyvinvointi palautettua.

Kuuluisa roomalainen lääkäri Galenus laajensi Hippokrateen teoriaa ja väitti, että sen lisäksi, että humukset tasapainottivat kehoa, ne määräsivät myös henkisen tilamme.

Galenus loi joidenkin mielestä alkuperäisen persoonallisuustestin, jossa todettiin, että kukin humus vastasi tiettyä mielialaa: Musta sappi tarkoitti melankolista, keltainen sappi ärtyisää, veri sangviinista ja lima flegmaattista tai rentoa.

Galenin laajennus Hippokrateen teorioihin neljästä humorista osoitti roomalaisten ja kreikkalaisten lääketieteellisten käytäntöjen perimmäistä yhteensulautumista ja siirtymistä pois yliluonnollisesta kohti tieteellisempää lähestymistapaa parantamiseen.

Roomalainen parannuskeino siihen, mikä sinua vaivaa

Vaikka niiden juuret olivat yhä vähemmän yliluonnollisessa, jotkin roomalaiset lääketieteelliset hoidot olivat suorastaan outoja. Roomalaiset lääkärit suosittelivat, että potilaat laittaisivat krokotiilinlihaa sitkeisiin aknepisteisiin. Epilepsian hoitoon, jos kaikki muu ei auttanut, potilaita kehotettiin syömään kuivatut kamelin aivot, jotka oli liotettu etikkaan. Yäk.

Vaeltavista kohduistaan huolimatta naisten on täytynyt olla suorastaan maagisia tuohon aikaan kuukaudesta. Parantaakseen kihdin, sairauden, jossa nivelet kipeytyvät ja tulehtuvat, roomalaiset suosittelivat yksinkertaisesti koskettamaan naista tämän kuukautiskierron aikana. Päänsärkyyn lääkärit suosittelivat kuukautisverellä kastellusta kankaasta ja ruusuöljystä valmistettua linimenttiä, jota levitettiin ohimoille.

Hippokrateen esiteltyä humoristiset aineet roomalaisille, he alkoivat harjoittaa verenvuodatusta, käytäntöä, jossa veri – usein tuoppia kerrallaan – valutettiin kehosta tasapainon palauttamiseksi. Ei ole yllättävää, että tästä oli enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisille, jotka olivat jo valmiiksi sairaita, mutta käytäntö säilyi suosittuna aina 1800-luvulle asti.

Jokaiseen humorismiin liittyi myös elementti ja vuodenaika, jotka sanelivat sairaudet silloin, kun keho oli epätasapainossa. Erityisesti Galenus käytti mielellään vastakohtia lääkkeenä. Kun potilaalla oli kuumetta, joka johtui liiallisesta keltaisen sappihuumorin (jota pidettiin luonnostaan kuumana ja kuivana) määrästä, Galen suositteli hoidoksi kylmiä kurkkuja.

Muut roomalaiset lääketieteelliset hoidot eivät kuitenkaan olleet yhtä hulluja. Useimmat tukeutuivat vahvasti tuolloin saatavilla olleisiin yrtteihin, kuten persiljaan ja hibiskukseen, ja monilla näistä yrteistä olikin todellisia lääkinnällisiä parantavia ominaisuuksia.

Vaikka hän oli väärässä sen suhteen, että kurkut alentaisivat kuumetta, Galen oli oikeassa valkosipulin suhteen, joka ei vain pidä vampyyrit loitolla. Valkosipulilla on monia lääkinnällisiä ominaisuuksia, kuten tulehduksen vähentäminen.

Muita toimivia kasviperäisiä parannuskeinoja olivat muun muassa vaahtokarkkijuuri ja sarviapila yskään, tarragon väsymystä vastaan ja siankärsämön juuri luonnollisena antiseptisenä aineena. Cato vanhempi, roomalainen oppinut, määräsi kaalin ummetukseen. Kun otetaan huomioon, että kaali sisältää lähes gramman kuitua jokaista lehteä kohti, Cato oli varmasti oikeilla jäljillä.

Muinaisen Rooman tapaan roomalaiset ottivat kreikkalaisilta oppimansa lääketieteellisen tiedon ja sovelsivat sitä sotilaallisella tarkkuudella omiin terveyskäytäntöihinsä. Vaikka he olivat joissakin asioissa täysin väärässä – jätämme roomalaisten päänsärkylääkkeen väliin ja otamme sen sijaan ibuprofeenia – he olivat todella edistyksellisiä kansanterveyttä koskevissa näkemyksissään. Kun siis seuraavan kerran käyt sairaalassa, voit kiittää antiikin roomalaisia.