The Whites and Their Rocks Nearly Killed Me
1 800 mailin jälkeen pääsin vihdoin surullisenkuuluisille White Mountains -vuorille.Ne osoittautuivat vaellukseni kohokohdaksi. Katso video:
Entering the Whites
Helvettömän laskeutumisen jälkeen Mount Moosilaukesta alas kaatosateessa saavuin vihdoin White Mountainsiin. Olin odottanut Whitesia koko vaelluksen ajan. Aiemmat vaeltajat olivat kertoneet, että Whites oli heidän suosikkipaikkansa AT:llä, joten olin innoissani ja minulla oli suuret odotukset. Sade jatkui, kun vaelsin kohti Eliza Springin suojaa. Lätäköitä oli kaikkialla, ja jalkani uivat vedessä. Minun oli oltava erityisen varovainen, etten liukastuisi liukkailla kivillä. Vaatteeni tarvitsivat luultavasti pesun, joten ainakin sateesta oli jotain hyötyä.
Suoja oli tietysti täynnä, ja kaikki sille varatut telttapaikat oli varattu. Onneksi REI Quarter Dome 1 -teltassani oli sen verran pieni jalanjälki, että löysin tilaa itselleni. Tein parhaani ripustaakseni märät vaatteeni. Vaellus ylös ja alas Moosilaukesta oli niin uuvuttanut minut, etten edes vaivautunut laittamaan ruokapussiani karhulaatikkoon viidentoista vartin päähän. Polveni olivat kipeät laskeutumisesta, joten otin Alevea. Jalkoihini oli tullut uusia rakkuloita märkien kenkieni takia. Vaeltajan elämää…
Franconia Ridge
Aamu oli pilvinen, mutta ei satanut. Lähdin polulle rehevään, vihreään maailmaan. Whites osoittautui melkoiseksi haasteeksi, jyrkkiä kallioseinämiä piti kiivetä ylös ja alas. Ensimmäinen suuri nousuni oli Kinsman Mountain. Luulin olevani kunnossa polkujaloillani etelässä, mutta Länsi-Virginian ja New Yorkin väliset tasaisemmat ja helpommat osavaltiot olivat jättäneet minut pois elementistäni. En ollut tottunut kiipeilemään 4 000-jalkaisia vuoria! Valitettavasti näkymät eivät olleet palkitsevia, koska ne olivat pilvien peitossa. Mutta päiväni piristykseksi White Mountainsin majat jättävät aamiaisen tähteitä, ja sain napattua kylmiä pannukakkuja yhdestä niistä. Hiker trash for life.
Jatkoin matkaa Little Haystack Mountainin yli. Jalkani ja polveni olivat kuolemaisillaan. Pian poljin pilvien läpi pitkin Franconia Ridgeä. Olin kuullut uskomattomia juttuja näkymistä täällä, mutta pilvipeite pilasi kaikki näkymät. Ajattelin leiriytyä salaa paremman sään toivossa aamulla, mutta vesi oli liian vähissä leiriytymiseen. Niinpä jatkoin matkaa Mount Lincolnin ja Mount Lafayetten yli. Laskeutuessani pilvet hälvenivät, ja sain nauttia taivaallisesta näkymästä valkoisille vuorille. Pystyin jopa erottamaan Mount Washingtonin kaukaisuudessa. Nämä hetket tekivät kaikesta sen arvoista.
When the Whites Get You Down
Heräsin kylmään, sumuiseen aamuun. Se muistutti minua päivistä Smokiesissa, jossa tarvitsin sadetakkia pysyäkseni lämpimänä. Rakkulani eivät parantuneet märistä polkuolosuhteista. Jyrkkä nousu Mount Garfieldille osoittautui tehokkaaksi tavaksi lämmitellä. Pilvet pilkkasivat näkymän, ja alaspäin mentäessä satoi hetken. Aamiaisen tähteet seuraavalla majalla nostivat jälleen kerran mielialaani.
Katso tämä viesti Instagramissa#whitemountains
Twin Mountain tarjosi vihdoin näkymän, kun pilvet paloivat pois. Valkoiset olivat upeat, mutta tuuli ei antanut nauttia näkymistä kovin kauaa. Laskeutuminen oli jyrkkä, kuten kaikki Whitesissa. Olin käyttänyt aikaa ja ollut yhtä varovainen kuin aina ennenkin, mutta maasto oli ajoittain niin vaikeaa. Yhdessä vaiheessa liukastuin kalliorinteessä ja kaaduin takamukselleni. Siitä kuului kova napsahdus.
Vasemmassa ranteessani näkyi kaksi punaista raitaa, ja oikeaan kämmeneeni sattui. Ponnahdin ylös maasta melko nopeasti. Kämmeneni olisi kunnossa ja viillot ranteeni poikki olivat onneksi matalia eivätkä lähellä tärkeitä valtimoita. Vasen vaellussauvani oli kuitenkin haljennut kahtia. Se oli nyt täysin hyödytön. Ainakaan en ollut loukkaantunut pahasti ja se oli vain sauva. Entä jos sauva olisi leikannut valtimon alle sentin verran kauempaa? Minun pitäisi pitää itseäni onnekkaana. Mutta jos koskaan tarvitsin sauvojani eniten tasapainoon ja tukemiseen, se oli täällä Whitesissa. Minulla ei ollut enää kännykkäyhteyttä, joten en edes saanut palloa liikkeelle korvaavan sauvan postittamiseksi minulle.
Yksi sauva kädessä ja toinen kiinnitettynä reppuuni, jatkoin matkaa. Aurinko paistoi ja oli upea päivä. Polulla oli soinen haarautuma, josta avautui näkymä yhteen suuntaan. Vilkaisin ja se oli uskomaton. Vuoret olivat upeita.
Katso tämä viesti InstagramissaValkeavuoret ovat olleet kaikkea ja enemmän. Jyrkkiä kiipeämisiä, raakoja laskeutumisia, liukastumisia ja putoamisia, rikkinäisiä vaellussauvoja, henkeäsalpaavia näkymiä, jyrkänteitä, huippuja ja kauniita metsiä.
The Presidentials
Sateisen ja pilvisen sään ollessa takanani seuraava päivä oli täynnä auringonpaistetta ja upeita näkymiä toisensa jälkeen. Ensin oli Mount Webster, sitten Jackson ja Pierce. Polveni olivat kiitollisia siitä, että polku kulki Eisenhowerin ympäri eikä sen yli. Jonkinlainen polun kunnossapito pakotti minut Monroen yli sen sijaan, että olisin kiertänyt sen ympäri.
Lake of the Clouds Hutin luona minulla oli mahdollisuus valita, jäisinkö yöksi ja tekisin töitä yöpymisen eteen vai nousisinko Mount Washingtonin huipulle ja jatkaisin matkaa vielä kuusi mailia ennen auringonlaskua Madison Hutiin. Halusin kiivetä Washingtonin huipulle kirkkaana päivänä, joten tartuin hetkeen ja jatkoin matkaa.
Kiipeäminen oli kerrankin helppoa. Pysähdyin huipulla ja tein muutamia turistijuttuja ja ostin itselleni whoopie-piiraita. Päivä ei enää pidentynyt ja minulla oli kilometrejä valloitettavana, joten lähdin vielä kerran liikkeelle.
Kivinen polku hidasti vauhtia huomattavasti ja teki tuhojaan polvilleni ja jaloilleni. Tein parhaani yhdellä vaellussauvalla. Yhdessä kohtaa törmäsin lumeen, joka ei ollut vielä sulanut; oli kesäkuu! Washingtonista vaelsin koko AT:n kauneinta polkuosuutta pitkin Mount Clayn ja Jeffersonin ohi. Kompuroin Madison Hutille juuri auringonlaskun jälkeen ja löysin teltan pystytyspaikan. Olin uupunut Presidential Range -vuoriston läpi kulkeneen 18 mailin päivän jälkeen.
#whitemountains #thewhites #appalachiantrail #mountains
A Hellish Finale
Mount Madison oli pahin. Se oli rosoisten kivien kuutamoa. Polku oli valitse-seuraa-itse-seikkailu, kun raivasin tieni alas kivisiä rinteitä kiviröykkiöltä toiselle. Jalkani olivat mustelmilla ja kipeät sen päätteeksi. Mutta se ei ollut loppu. Pidettyäni lyhyen tauon Pinkham Notchissa lounasta ja jäätelöä varten lähdin matkaan Wildcat-vuoren uuvuttavien huippujen yli.
Kello 18.30 olin Carter Notchin majalla. Siellä ei ollut enää tilaa work-for-staysille, joten minun oli löydettävä paikka leiriytyä. Olin uupunut ja sade oli tulossa. En halunnut patikoida Carter Mountainia aamun sateessa, joten jatkoin itsepäisesti eteenpäin tietäen hyvin, ettei päivänvalo riittäisi seuraavalle leiripaikalle. Onnekseni oli täysikuu.
Kun nousin Carter Mountainin huipulle, pimeys laskeutui. Ja sadepilvet tulivat sen mukana, peittäen täysikuuni. Oli äärimmäisen karmivaa ja vaarallista vaeltaa alas pimeässä. Otsalamppuni akku loppui, mutta pystyin käyttämään puhelimeni taskulamppua. Sidoin huivini tiukasti otsani ympärille ja työnsin puhelimeni sisään… life hack. Kello 23:00 saavuin Imp Shelteriin ja leirintäalueelle, kun alkoi sataa. Olin uupunut, mustelmilla ja kehoni tuntui kurjalta. Jalkakipuni oli paha ja kaaret olivat mustelmilla. Polveni jyskyttivät kipeinä. Otin Alevea, kun yritin nukkua, mutta heräsin neljältä aamuyöllä polvet niin kipeinä, että jouduin ottamaan toisen Aleven vain nukahtaakseni uudelleen. Olin raahautunut pitkin matkaa voittaakseni sateen, ja olin selvinnyt, mutta millä hinnalla? Vaelluksestani oli vielä kolme viikkoa jäljellä ja paras osa Whites-vaelluksesta oli takanani, joten olin valmis lopettamaan.
Tarkemman selostuksen jokapäiväisestä vaelluksestani löydät henkilökohtaisesta blogistani ja YouTubesta lisää videoita vaellukselta.