THE WICKED AGE MIDDLE ENGLISH COMPLAINT LITERATURE IN TRANSLATION

Antiklerikalismi

Introduction

Kritiikkiä kaikentyyppistä ja kaikentasoista papistoa kohtaan esittivät sekä maallikko- että pappiskirjoittajat ja ilmaisivat kritiikkinsä kirjallisuudessakin ja saarnoissansa, usein jopa raa’asti. Kaikkia pappeja vastaan esitetyt yleissyytökset olivat epäilemättä epäoikeudenmukaisia, sillä oli monia, jotka hoitivat velvollisuutensa ja noudattivat sääntökuntansa oppeja, mutta heitä on vaikea löytää kirjallisuudesta; Chaucerin pappi on harvinaisuus, jopa Canterburyn tarinoiden sisällä. Papistoa syytettiin puutteista ja synneistä, kuten muun muassa ylpeydestä, ahneudesta, simoniasta, irstailusta ja ahmimisesta.

Valituksia esitettiin pääasiassa kahdella alalla, joista toinen oli hengellinen ja toinen taloudellinen, vaikka ne usein sekoittuvat toisiinsa. Hengellisellä puolella moralistit pelkäsivät sielujen puolesta, jotka joutuivat alttiiksi kouluttamattoman papiston virheelliselle evankeliumien tulkinnalle, moraalittomien pappien harjoittamalle harhaanjohtamiselle ja poissaolevien tai ahneiden pappien tai heidän avustajiensa laiminlyönneille. Päällekkäisyys talouden kanssa tulee esiin kieltäytymällä suorittamasta palveluja, kuten hautauksia, ilman maksua1 ja kilpailulla näistä maksuista.

Kirkon tulot tulivat lahjoituksista, hyvityksistä, maksuista ja joissakin tapauksissa kerjäämisestä. Kaikilta papistoilta odotettiin apostolista köyhyyttä, vaikka vaatimuksessa olikin eroja eri sääntökuntien välillä. Kirkko kuitenkin kartutti varallisuutta ja nautti (ainakin) mukavasta elämäntyylistä. Vaikka tämä ei pitänyt paikkaansa monissa uskonnollisissa taloissa tai seurakunnissa, joista osa oli köyhiä, yleinen vaikutelma oli, että kirkko keräsi varallisuutta, jonka olisi pitänyt mennä köyhille.

Lyhyt pohjustus erityyppisistä uskonnollisista yhdyskunnista tutkittavana olevana ajanjaksona on avuksi kirjallisuuden ymmärtämisessä.2 Maallinen kirkko oli laaja verkosto, jota johti paavi ja johon kuului arkkipiispoja, piispoja, arkkidiakoneja, kirkkoherroja, pappeja ynnä muita, jotka työskentelivät katedraaleissa, hiippakunnissa ja seurakunnissa. Vauraus oli valtava, mutta resurssit olivat myös niukat, erityisesti seurakuntatasolla. Kirkkoherra eli rehtori vastasi seurakuntien asukkaiden palvelemisesta ja sai tuloja. Nämä virat, jotka tunnetaan nimellä benefice, olivat korruption kohteena monin tavoin: ne annettiin joskus papeille pikemminkin varakkaan suojelijan vaikutuksesta kuin ansioiden perusteella; kirkkoherralla saattoi olla useampi kuin yksi benefice (pluralismi), mikä haittasi hänen kykyään palvella kaikkia seurakuntia asianmukaisesti; hän saattoi jättää beneficen (poissaolo) saadakseen tuottoisampia tuloja hallinnossa tai varakkaan suojelijan palveluksessa; ja häikäilemätön kirkkoherra saattoi tuhlata köyhille tarkoitetut tulot itseensä.

Paavin ja monarkian välillä oli jännitteitä beneficejen myöntämisestä prelaateille, korkeassa asemassa oleville, kuten piispoille, sillä kummallakin oli omat ehdokkaansa tulojen saajiksi. Ristiriitaa oli myös verotuksesta: paavin taholta valtion ja papiston verotuksesta ja monarkian taholta papiston verotuksesta. Kirkon ja valtion väliset valtataistelut näistä ja muista asioista olivat siirtymässä jälkimmäisen eduksi 1300-luvun loppuun mennessä.

Maailmallisen kirkon lisäksi oli luostari- ja kerjäläisritarikuntia ja niiden väliin jääviä asteita; lähes kaikki olivat peräisin mantereelta ja levinneet Englantiin. Kaksi tärkeintä luostarillista (säännöllistä) sääntökuntaa olivat benediktiinit (mustat munkit) ja sistertsialaiset (valkoiset munkit). Edellinen sääntökunta oli tiukasti järjestäytynyt ja sen sääntö perustui kuuliaisuuteen ja nöyryyteen, ja se palveli palvelu- ja koulutustarpeita. Ne olivat hyvin rahoitettuja lahjoitusten ja hyväntekeväisyyksien kautta, ja niillä oli suuria kartanoita, jotka majoittivat kuninkaallisia ja aristokraatteja.

Sisteriläisten tarkoituksena oli palauttaa luostarielämän yksinkertaisuus. Hyvin järjestäytyneinä, itsenäisinä yhteisöinä maaseudulla he kerryttivät maata ja osallistuivat markkinatalouteen mutta karttoivat muiden luostarikuntien ylellisyyttä. Augustinuksen (Austinin) kanonit (sääntökanonit, mustat kanonit) kulkivat vaatimatonta tietä ja seurasivat Augustinuksen sääntöä, joka sisälsi köyhyyden ja selibaatin. Jotkut valitsivat luostarielämän, ja toiset työskentelivät yhteisöissä, usein syrjäseuduilla, tarjoten sairaaloita, kouluja, köyhäinhoitoa ja uskonnollisia palveluja. He saivat tukea vähävaraisemmilta hyväntekijöiltä ja välttivät äärimmäistä varallisuutta.

Kerjäläisritarikunnat nousivat 1200-luvulla, ja niitä oli pian paljon, ja ne palvelivat kaupunkialueilla. Neljä tärkeintä sääntökuntaa olivat fransiskaanit (pikkuveljet, harmaat veljet), dominikaanit (saarnaajaveljet, mustat veljet), karmeliitit (valkoiset veljet) ja austinilaiset (augustinolaiset) veljet; kaksi ensimmäistä olivat suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat. Kullakin ritarikunnalla oli omat sääntönsä ja tavoitteensa, mutta ne edistivät suuresti koulutusta.

Mendikaattiin liittyy köyhyys ja aineellisen omaisuuden hylkääminen, ja tuki tuli maksuista, hyvityksistä ja kerjäämisestä. Ajan myötä kerjäläiset kuitenkin kiersivät varallisuuskiellon, ja monet heistä elivät yltäkylläisiä elämäntapoja. He kuuluivat eniten kritiikkiä saaneisiin uskonnollisiin ryhmiin, sillä heidän katsottiin hylänneen uskonkappaleensa, pakoilevan velvollisuuksiaan ja elävän moraalitonta elämää. Toinen paheksunnan lähde oli kilpailu maallisen papiston kanssa pappispalveluista perittävistä palkkioista. Yksi heidän äänekkäimmistä vastustajistaan, Irlannin Armaghin arkkipiispa Richard FitzRalph, nosti vuonna 1357 paavin tuomioistuimessa kanteen heitä vastaan väittäen, että seurakuntapappi oli pätevämpi ja luotettavampi hoitamaan seurakuntalaisia. Hän kyseenalaisti myös veljeskuntien, erityisesti fransiskaanien, etuoikeuksien pätevyyden, mukaan lukien rippien kuuleminen, sekä heidän kantansa omaisuuden omistukseen ja kerjäämiseen. Asiaa ei koskaan saatu päätökseen, sillä FitzRalph kuoli vuonna 1360 ja hänestä tuli kultin keskus. Kanonisointia harkittiin, mutta siitä luovuttiin, osittain siksi, että hänellä oli maine tärkeänä ideoiden lähteenä Wyclifille ja lollardeille.

Lollardiliike kehittyi Oxfordin teologin John Wyclifin opetuksista. Vaikka Wyclifin ajatukset eivät olleetkaan kaikki omaperäisiä, ne olivat radikaaleja, sillä ne kyseenalaistivat kirkollisen auktoriteetin ja vallan papistosta paaviin sekä opilliset opit, erityisesti transsubstantiation. Hänen kritiikkinsä ja ehdotustensa taustalla oli usko siihen, että ihmisen ja uskonnon välillä tulisi olla läheinen suhde, johon kuului myös Raamatun saatavuus. Hänellä oli aluksi vaikutusvaltaa yliopistoissa ja niiden ulkopuolella, ja kuninkaalliset, kuten John of Gaunt, tukivat häntä, ja hän levitti näkemyksiään saarnojen ja kirjoitusten kautta. Hänen ajatuksensa joutuivat lopulta hyökkäyksen kohteeksi erityisesti kerjäläisten taholta, ja häntä pidettiin harhaoppisena, mitä vauhditti John Ballin lollardian kannattaminen kansannousun aikana. Oxfordin kollegojen tuki lopetettiin pian, ja kuninkaallinen tuki wycliffiläisille ajatuksille menetettiin. Vuonna 1382, kansannousun jälkimainingeissa ja siten taantumuksellisena aikana, Blackfriarsissa, dominikaaniluostarissa Lontoossa3 , pidettiin konsiili, jossa kymmenen Wycliffin kirjoituksista poimittua johtopäätöstä julistettiin harhaopiksi ja neljätoista erehdykseksi. Wyclifiä ei koskaan virallisesti tuomittu, mutta hän menetti oikeutensa saarnata tai opettaa Oxfordissa ja vetäytyi Lutterworthin beneficeen, mutta jatkoi mielipiteidensä esittämistä kuolemaansa saakka vuonna 1384.

Hänen oppejaan pitivät hengissä seuraajat, joita kutsuttiin lollardeiksi. Ensimmäisen kerran tiedetään, että termiä käytettiin Wyclifin seuraajiin sovellettuna vuonna 1387. Se on luultavasti alun perin peräisin hollantilaisesta lollenista, ”mutista”, ja sitä käytettiin kulkureista tai uskonnollisista eksentrikoista. Yliopisto-oppineiden jättämän tyhjiön täyttivät aluksi lukutaitoiset ei-akateemikot, joita tukivat aateliset ja jotkut parlamentaariset ritarit. Kun wycliffiläisen opin kannattajien vastaiset toimet jatkuivat, seuraavat jatkajat olivat puoliksi lukutaidottomia, etuoikeudettomia virkailijoita ja lisenssittömiä saarnamiehiä, jotka levittivät lollardiaa, vaikka se oli harhaoppinen. Wyclifin näkemykset levisivät myös mantereelle, erityisesti Prahaan, ja John Husin kaltaisten seuraajiensa kautta, jotka tuomittiin ja poltettiin roviolla vuonna 1415, ne ruokkivat uskonpuhdistusta, samoin kuin lollardia Englannissa.

Lollardit olivat antiklerikaalisia kritisoidessaan papistoa ja kirkkoa ja päinvastoin antiklerikalismin kohteita uskomustensa vuoksi. Heitä pelättiin ja vihattiin sekä opillisista että käytännöllisistä syistä, sillä heidän uskomuksensa siitä, että maallikoilla voisi ja pitäisi olla mahdollisuus tutustua Raamattuun ja että heitä pitäisi suojella vääristyneiltä opetuksilta, aiheutti eron papistosta ja heidän palveluksistaan (ja niihin liittyvistä maksuista). He uskoivat, että hyveelliset maallikot voisivat opettaa Raamattua yhtä hyvin tai paremmin kuin papisto, mikä syrjäyttäisi papiston entisestään.

Lollardien uskomuksiin kuuluivat uskonnolliset ja poliittiset kysymykset sekä opilliset ja käytännölliset asiat, kuten eukaristian transsubstantiaation kieltäminen; kirkon tuomitseminen sen korruption vuoksi, halu poistaa kirkon valta luopumalla sen omaisuudesta ja alistamalla kirkon hallinto kuninkaalle; paluu Kristuksen yksinkertaisuuteen ja köyhyyteen; ja Wyclifin mukaan Raamattu ensisijaisena auktoriteettina. Vaikka lollardit halusivat hajottaa kirkon ja puhdistaa papiston ja sakramentit, he eivät ehdottaneet vaihtoehtoisen kirkon perustamista. He painottivat pikemminkin yksilön oikeaa toimintaa.

Lollardien ehkä suurin panos on latinankielisen Vulgatan kääntäminen kansankieliselle englannille, mikä toi pyhät kirjoitukset maallikoiden ulottuville. Käännös valmistui noin vuonna 1396, ja se osui samaan aikaan englannin kielen yleistymisen kanssa ja heijasteli sitä. Vuonna 1402 Henrik V kielsi englanninkielisen Raamatun kääntämisen tai omistamisen ja antoi luvan polttaa harhaoppisia roviolla.