Tili oli aiemmin keskeytetty.

Jos katsoisit minua ulkopuolelta, muukalaisena tai sivustakatsojana, et todennäköisesti koskaan tietäisi. Jos olet luotettava, läheinen ystäväni, ainoa syy, miksi saattaisit tietää, on pelkästään se, että olen tuntenut oloni tarpeeksi mukavaksi avautuakseni sinulle. Mieleni hurjista käänteistä. Jatkuvasta taistelusta. Rauhoittaakseni ja rauhoittaakseni loputtoman huolen. Juoksentelusta pääni suljetulla radalla, yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Mutta useimmilla, elleivät he ole läheisiä, ei ole aavistustakaan siitä, kuinka. kiihkeää. tämä päivittäinen taistelu voi olla.

Koska minusta on tullut ehdoton ”ammattilainen” naamion pukemisessa. Minun ”onnelliset kasvoni”. Teen ylitöitä pitääkseni tämän seitsenkirjaimisen pedon loitolla. Ja pitääkseni hymyt yllä. Jopa silloin, kun sisuskaluni ovat silmukassa. Kietoutuvat toisiinsa. Kietoutuneena käsittämättömään solmukasaan.

Olen näet taistellut tätä hirviötä vastaan jo yli 30 vuoden ajan. Kuin pelattaisiin ”Tappaa-molea”. Kun yksi pelko vetäytyy, toinen ponnahtaa esiin varoittamatta tai huomaamatta. Minulta kesti hieman yli 28 vuotta, neljä kuukautta vanhimman tyttäremme synnytyksen jälkeen tajuta, millainen armoton varas tämä paholainen todella oli. Täysin armoton. Ryösti minulta lukemattomia, kauniita muistoja ja virstanpylväitä kallisarvoisen 4 kuukauden ikäisen tyttäremme kanssa. Tämä raakalainen voitti enemmän kuin haluaisin koskaan myöntää. Mutta kun täydellinen uupumus ja masennus valtasivat mieleni ja kehoni, tiesin, että olin saavuttanut yhden alhaisimmista pisteistä, joita kamppailullani oli mahdollista kuvitella.

Ja sitten se tapahtui.

Eräänä jäisenä, lumisena ja synkkänä joulukuun iltapäivänä olin ajanut itseni maanrakoon yrittäessäni huolehtia rakkaasta vastasyntyneestä elämästäni ihan omin päin pelokkaana ja suojelevana itseni ensikertalaisena äitinä. Kun tajusin jokaisella sydämeni ja ruumiini osalla, että olin nopeasti häviämässä ristiretkeni tätä elämää vievää hirviötä vastaan.

Ja kyyneleet valuivat pitkin kasvojani, hyvin avoimessa keskustelussa hämmästyttävän äitini kanssa, tein elämäni tunnustuksen. Sanat, joita en tule koskaan, koskaan unohtamaan:

”Minusta tuntuu, etten voi koskaan olla vain onnellinen. Koska kun alan tuntea itseni onnelliseksi, jos päästän suojaukseni alas ja todella hengitän elämän kauneutta, pelkään kauhuissani, että jotain pahaa tapahtuu. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, etten saa henkeä. Siirryn huolesta huoleen ja huolesta huoleen, ilman hengähdystaukoa välissä. Ei taukoja. Ei iloa.”

Ja se pelko? Tuo pelko olla onnellinen? Vaikka nämä kaksi sanaa yhdessä tuntuvat muodostavan jonkinlaisen oksymoronin, ne synnyttävät niin aitoja tunteita, jotka ovat aivan liian tuttuja niin. hyvin. monille. jotka kamppailevat sekä ahdistuksen että masennuksen kanssa.

Tämän periksiantamattoman rosvon torjuminen? Siitä voi tulla suorastaan täysin uuvuttava tehtävä. Kokopäivätyö. Yksinkertaisesti hengittää. Hengitä sisään. Ja olla olemassa.

Viime aikoina olen huomannut olevani elämänvaiheessa, jossa hengittäminen on ollut hieman helpompaa. Ja nuo venymät? Ne ovat kaikkein vaikeimpia ja pelottavimpia, kauniit sielut, koska silloin haavoittuvuus hiipii takaisin. Yhdessä mielen leikkimisen kanssa: ”Asiat sujuvat todella ihanasti juuri nyt, vai mitä? Nautitko sinä itsestäsi? Sinun ei todellakaan pitäisi viihtyä liian hyvin siellä, missä olet juuri nyt. Se ei kestä kauan. Tiedät, että jotain pelottavaa ja arvaamatonta tapahtuu hyvin pian.”

Ja sitten ”käänne.”

Vaihde.

Iloisuudesta pelkoon.

Silmänräpäyksessä.

Niitä nalkuttavia, lakkaamattomia ajatuksia tulvii takaisin. Koska on jälleen kerran tullut aika, jolloin jokin menee pieleen.

Mutta viestini teille, kauniit ystävät? Älkää luopuko toivosta. Työntäkää takaisin. E.v.e.r.y.t.h.i.n.g.:llä, joka teillä on syvällä sisällänne. Haudattuna väsyneeseen sydämeenne ja sieluunne. Huuda ääneen, jos on pakko… ”Et ’omista’ minua! Et ’omista’ ajatuksiani. Et ’omista’ tunteitani! Minulla on lupa olla onnellinen! Ja sinä et vie tätä hetkeä minulta!”

Tietäkää, että se vaatii harjoittelua. En ikinä sanoisi, että olisi helppoa vastustaa tätä kiusaajaa. Koska se ei tule olemaan. Mutta sen jälkeen, kun olen 30 vuotta käynyt kierroksesta toiseen tämän armottoman hirviön kanssa, se on alkanut tajuta, etten ole enää nynny. Lyhyessä ajassamme täällä maan päällä on liikaa iloa ja kauneutta vaakalaudalla. Ja olen tahdonvoimaisesti päättänyt voittaa.

Haluamme kuulla tarinasi. Ryhdy Mightyn kirjoittajaksi täällä.

Thinkstock photo by Serghei Starus