Tili oli aiemmin keskeytetty.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kun sanot nämä kaksi sanaa, ensimmäiset ajatukset, jotka tulevat mieleen, ovat syyllisyys, häpeä, yksinäisyys ja viha. Siitä asti kun muistan, olen kamppaillut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa, ja myös ympärilläni olevat ovat kamppailleet. Sanon ympärilläni olevat, koska kaksisuuntainen mielialahäiriö ei ole vain yksisuuntainen diagnoosi. Se vaikuttaa kaikkiin ympärilläsi oleviin, erityisesti läheisiisi.

Olen etsinyt sanaa kuvaamaan, miltä tuntuu elää kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa, ja törmäsin altschmerziin. Se ei ole ihan oikea sana, vaan joku John Koenig niminen henkilö keksi sen muuttamalla oikeaa saksankielistä sanaa, joka oikea sana on weltschmerz. Sillä ei ole suoraa englanninkielistä vastinetta. Saksan kielessä welt tarkoittaa kuitenkin maailmaa ja schmerz kipua, joten yhdyssanana yhdistelmä tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä ”maailmankipua.”

Kuvitelkaa siis kantavanne maailman kipua joka toinen viikko, sillä sellaista on elää kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Yhtenä hetkenä kaikki näyttää sujuvan hienosti, ja seuraavana hetkenä sinut pudotetaan jalustaltasi niin kovaa, että tunnet maan särkyvän. Etsit kaikesta (mistä tahansa) tarkoitusta, merkitystä ja rauhaa, mutta jotenkin se karkaa sinulta jatkuvasti. Etsit asioita tai mahdollisuuksia, joiden luulet tekevän sinut onnelliseksi, mutta totuus on, ettei mikään tunnu tekevän sinua onnelliseksi. Ja silloin syyllisyys ilmenee. Löydätte kaikki nämä uudet ja jännittävät pyrkimykset täyttääksenne tämän jatkuvan tyhjiön, jota kannatte sisällänne. Ajattelet, että tätä minä tarvitsen, tätä olen etsinyt, mutta sitten tapahtuu jotain. Joko suunnitelmasi kariutuvat tai se muuttuu, tai tyytyväisyys siitä, että asiat toimivat, on lyhytaikaista ja korvautuu uusilla muuttujilla, joita et suunnitellut. Sitten tunnet pettymystä, ahdistusta ja syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että sait kaikki mukaan ja innostumaan, sait heidät uskomaan siihen, mitä yrität saavuttaa, koska kun saavutat pohjakosketuksen, he eivät ymmärrä sitä. Miten he voisivat ymmärtää? Miten joku voi olla masentunut ja pettynyt, jos hän sai juuri sitä, mitä halusi?

Tämä on tämän sairauden aiheuttamaa vuoristorataa, ja tämä on synkkä totuus, synkkä paikka, jossa mieleni asuu; tuntuu, että mikään ei tee minua onnelliseksi tai auta minua tuntemaan oloani rauhalliseksi. Tunnen tätä jatkuvaa häpeää siitä, etten pysty karistamaan tätä tyhjää tunnetta, vaikka minua on siunattu enemmän kuin useimpia. Häpeä ja syyllisyys siitä, etten ole onnellinen yksin, en ihmisten kanssa – en missään – se on yksinäisin paikka olla. Ihmiset suuttuvat ja turhautuvat minulle ja luulevat, että yritän vain keksiä tekosyitä (eihän se ole niin vaikeaa?). He luulevat, että olen laiska tai viivyttelen ja etten yritä tarpeeksi kovasti, mutta totuus on, että tunnen olevani jumissa. Kun löydän mahdollisen keinon viettää aikaani myönteisellä ja tuottavalla tavalla, joko menetän kiinnostukseni nopeasti tai jotenkin käy ilmi, että tämä ei taaskaan ole se merkki, joka antaa minulle rauhan. Surullista on se (ja tämä on se hetki, jolloin suutun), että näyttää siltä, että mikään ei voi tuoda minulle rauhaa. Haluan vain nukkua, sillä se on ainoa aika, jolloin en ole rajoittunut näihin pimeisiin paikkoihin.

Tuntuu kuin kokisin kaiken elämästä täysillä. Joskus minusta tuntuu, että imen sisääni kaiken tämän maailman tuskan ja häiriön, enkä saa henkeä. Sydämeni ja ajatukseni alkavat sykkiä ja minusta tuntuu, etten kirjaimellisesti kestä olla elossa. Pimeys kuluttaa minua. Olen opettanut itseni ”ajattelemaan” tieni ulos tästä pimeydestä, mutta se on lyhytaikaista, ja pian synkkä kangas kietoutuu taas ympärilleni. Löydän itseni takaisin lähtöruutuun. Nämä ylä- ja alamäet ovat uuvuttavia, eivät vain minulle, vaan myös läheisilleni ja rakkailleni, koska joka toinen viikko olen eri mielentilassa.

Rehellisesti sanottuna, näin ei voi elää. Uskokaa minua, en minäkään halua, mutta minulla ei vain ole aavistustakaan, miten löytäisin rauhan tämän jatkuvan, jatkuvan sodan sisällä.