Tony-palkinnon nimiäitiä Antoinette Perryä muistelemassa

ERITYISESTI TONY-PALKINNASTA

Neiti Perryn elossa oleva tytär Margaret muistelee Tony-palkinnon nimiäitiä:

Tony-palkinto on teatterin arvostetuin palkinto. Se jaetaan kauden tonaalisimmassa tapahtumassa. Mutta se ei ole syy, miksi ne on nimetty niin. Mikä oli tämän Tonyn panos teatterin hyväksi, joka teki hänestä näiden Broadwaylla tehdystä merkittävästä työstä vuosittain myönnettävien kunnianosoitusten nimihenkilön?

Antoinette Perry oli 20-luvun loppupuolelta alkaen teatterin naisten edelläkävijä tuottajana ja ohjaajana. Hänen elossa oleva tyttärensä Margaret Perry, 84, asuu maatilalla Coloradossa, jossa hänen isovanhempansa kuuluivat osavaltion ensimmäisiin uudisasukkaisiin. Hänellä on eläviä muistoja äidistään.

”Äidin elämässä oli muitakin rakkauksia”, hän selittää, ”mutta teatteri oli hänen ensimmäinen rakkautensa”. Hän eli ja hengitti teatteria. Jos olit näyttelijä, olit sillä jalustalla jalustoista.” Antoinette Perry sai ensimmäisen esiintymishalunsa ala-asteella sedältään, joka oli näyttelijä. ”Kun olin kuusivuotias”, hän kirjoitti myöhemmin, ”en sanonut, että minusta tulisi näyttelijä. Tunsin olevani sellainen. Kukaan ei olisi voinut vakuuttaa minua siitä, etten olisi.”

Valmistuttuaan koulun jälkeen 16-vuotiaana, huolimatta osavaltion senaattorina toimineen isoisänsä hylkäämisuhasta, Antoinette liittyi setänsä pörssiyhtiön palvelukseen, jota mainostettiin ”Amerikan nuorimpana naistähtenä”. Kun seurue esiintyi New Yorkissa vuonna 1906, häntä kutsuttiin ”suloisimmaksi ja piikikkäimmäksi neitokaiseksi, jonka Broadway on nähnyt moneen kuukauteen”. Hänen näyttämöllinen persoonallisuutensa oli ”selväpiirteinen”, hänen näyttelemisensä ”nokkelaa ja viehättävää” ja hänen kauneutensa ”sellaista, jota runoilijat apostrofisoivat.”

”Äiti nousi nopeasti neitokaisesta johtavaksi naiseksi”, sanoi Margaret, ”yhtä lailla kotonaan komediassa kuin klassikoissakin.”
Kiertueella Denverissä vuonna 1908 yleishyödyllisyysalan suurpäällikkö Frank Frueauff rakastui Antoinetteen. Hän lähetti kukkia ja lahjoja, oli joka ilta katsomossa ja lopulta suostutteli Antoinetten illalliselle kanssaan.

Frueauff oli 14 vuotta Antoinettea vanhempi, mutta Frueauff valloitti tämän. Ennen lähtöään hän suostui menemään naimisiin.

Frueauff fuusioi yhtiönsä New Yorkissa sijaitsevan Cities Servicen (nyk. CITGO) kanssa. Pariskunta muutti New Yorkiin, kesäili Newportissa, matkusti Eurooppaan ja viihdytti rosvoparonin tyyliin.

”Äidin kirjallisuus- ja boheemiasetelma törmäsi isän konservatiiviseen elämäntyyliin”, Margaret sanoi. ”Kun hän tuli raskaaksi kanssani, isä suostutteli hänet lopettamaan teatterin ja perustamaan perheen.”

Margaret syntyi vuonna 1913. Frueauffsilla oli kaksi muuta lasta: Virginia, joka kuoli kaksi viikkoa syntymänsä jälkeen vuonna 1918, ja Elaine, joka syntyi vuonna 1921. ”Virginian synnytyksen aikana”, kertoi Margaret, ”äiti sai aivohalvauksen, joka halvaannutti hänen kasvojensa oikean puolen. Valokuvissa hän tuki aina kädellään kasvojensa toista puolta.”

Vuonna 1920 neiti Perrystä tuli ”enkeli” Brock Pembertonille, tuottajaksi muuttuneelle lehdistöagentille, Zona Galen komediassa Miss Lulu Bett, joka voitti Pulitzer-palkinnon.

Frueauff kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1922 jättäen jälkeensä 13 miljoonaa dollaria, mutta ei testamenttia. Pitkällisen oikeudenkäynnin jälkeen Cities Service myönsi kuolinpesälle 9 miljoonaa dollaria.

Neiti Perry nautti ylellisestä elämästä, mutta kuuli pian teatterin seireenin kutsun.

”Taistelen olemassaolostani”, hän kertoi eräälle haastattelijalle. ”Vapaa-ajan elämässä ei ole mitään viehätystä. Kaipaan paluuta toisen rakkauteni pariin. Pitäisikö minun jatkaa bridgen pelaamista ja ruokailua, kulkea samaa vanhaa yksitoikkoista ympyrää? Se on helppoa niin, mutta myös eräänlaista itsemurhaa.”

”Innostuneena”, muisteli Margaret, ”äiti palasi teatterin pariin. Hän sijoitti Brockin näytelmiin ja maksoi näyttelijöille ja näytelmäkirjailijoille takuut erääntyneistä hotellilaskuista. Hän myi talon ja osti seitsemän huoneen kerrostaloasunnon.”

Neiti Perry jatkoi uraansa laajalla skaalalla neiti Galen, George S. Kaufmanin, Edna Ferberin, William S. Gilbertin (Gilbertin ja Sullivanin maineesta) näytelmissä. Vuonna 1927 hän päätti jättää näyttelemisen. Aivohalvauksen vaikutukset olivat vaikuttaneet, ja hänen kiinnostuksen kohteensa muuttuivat.

Neiti Perry halusi ohjata. Vuonna 1928 hän yhdisti voimansa Pembertonin kanssa, joka tuotti Sidney Howardin, Maxwell Andersonin ja Paul Osbornin varhaisia teoksia sekä Pirandellon teoksen Kuusi hahmoa etsii kirjailijaa amerikkalaisessa ensi-illassa.

Perryn ja Pembertonin kumppanuus kukoisti romanssiksi, josta tuli teatterin puheenaihe. ”Mutta viideltä”, Margaret sanoi, ”hän meni kotiin vaimonsa ja äitinsä luo kotiin Elainen ja minun luokseni. Pian yhdeksältä Brock soitti ja he viettivät tunnin puhelimessa.”

Neiti Perry rahoitti Pembertonin tuotannon ja ohjasi yhdessä hänen kanssaan Preston Sturgesin Strictly Dishonorable -näytelmän, kyynisen näytelmän hyveestä ja kieltolain rikkomisesta vuodelta 1929, jossa Margaret debytoi. Kriitikko kehui neiti Perryä ”miehen työn tekemisestä”. Huijarit saivat 30 dollarin lipun. Elokuvaoikeudet myytiin.

”Kuukautta myöhemmin”, Margaret totesi, ”äiti heräsi kaksi miljoonaa velkaa. Pörssiromahdus tuhosi hänet. Jotenkin, luultavasti Strictly Dishonorable -elokuvan menestyksen ansiosta, hän sai miljoonan dollarin lainan.”

Aikansa miesvaltaisessa teatterissa, jossa naiset oli sysätty näyttelemiseen, pukusuunnitteluun tai koreografiaan, hänestä tuli ensimmäinen menestynyt itsenäinen naistuottaja/ohjaaja. Vielä pitkälle 1970-luvulle saakka Antoinette Perry oli ainoa naisohjaaja, jolla oli takanaan menestysnäytelmiä (vähintään 500 esitystä).

Hänen 17 näytelmästään 13 vuoden aikana oli vaikuttavia hittejä, muun muassa: Personal Appearance (1934), Claire Boothen Kiss the Boys Goodbye (1938), joka oli parodia Scarlett O’Haran etsimisestä Tuulen viemää -elokuvaan, ja Mary Chasen klassikkokomedia Harvey vuodelta 1944, joka voitti Pulitzer-palkinnon The Glass Menagerie -näytelmästä.

Vuonna 1939 neiti Perry perusti näyttelijättärien Josephine Hullin, Gertrude Lawrencen ja Helen Menkenin kanssa amerikkalaisen teatterin (American Theatre Wing). Hän oli sen ensimmäinen hallituksen puheenjohtaja ja sihteeri. Wing sponsoroi Stage Door Canteen -ravintolaa, jossa tähdet työskentelivät tiskaajina, tarjoilijoina ja viihdyttäjinä toisen maailmansodan varusmiehille. Ruokalasta kertovasta elokuvasta saaduilla rahoilla rahoitettiin hittinäytösten kiertueita merentakaisille joukoille. Sodan päätyttyä neiti Perry oli johtavana voimana perustamassa veteraaneille suunnattua näyttelijäkoulua GI Bill of Rights -lain nojalla.

Kesäkuussa 1946, kun he suunnittelivat hänen syntymäpäiväjuhliaan, neiti Perry sai kohtalokkaan sydänkohtauksen. Kun hänen testamenttiaan tutkittiin, selvisi, että hänellä oli 300 000 dollarin velat ja hän oli elänyt 800 dollarilla viikossa Harveyn rojalteista.

New York Timesin draamakriitikko Brooks Atkinson kirjoitti: ”Antoinette Perry oli mielikuvituksellinen, kyvykäs ja epäitsekäs ihminen. Ei ollut mitään, mitä hän ei halunnut tai pystynyt tekemään. Mutta maine ei ollut se, mitä hän tavoitteli. Hän vain rakasti teatteria.”

Showbisneksen merkkihenkilöt ehdottivat, että neiti Perryn kunniaksi nimettäisiin vuosittainen palkinto erinomaisesta näyttelemisestä ja teknisistä saavutuksista teatterissa. Ensimmäinen tapahtuma järjestettiin 6. huhtikuuta 1947 Waldorf-Astoriassa, ja se esitettiin 15 minuutin radiolähetyksenä. Juontaja Pemberton selitti: ”American Theatre Wingin tavoitteena näiden palkintojen myöntämisessä on rohkaista uusia suuntauksia, joilla katsotaan olevan arvoa teatteritaiteen, -käsityön tai -liiketoiminnan kannalta.”

Neiti Perrylle asetettiin muistoksi individualisti, joka kohtasi elämän suoraan, dramatisoi elämää, antoi suurenmoisesta ja anteliaasta luonteestaan, jotta muut voisivat pitää hauskaa, ja samalla hänellä itselläänkin oli hauskaa.”
Palkinto sai nimekseen Tony, nimellä, jolla tuhannet olivat oppineet tuntemaan ja rakastamaan Antoinette Perryä.”

— Kirjoittanut Ellis Nassour