Tuolloin CIA salakuunteli kissaa vakoillakseen neuvostoliittolaisia

Lempitarinani amerikkalaisesta vakoilusta on tarina, jota en ole koskaan pystynyt tarkistamaan CIA:lta, enkä suinkaan yrittämisen puutteesta.

Kylmän sodan huipulla, tarina kertoo, Yhdysvaltojen virkamiehet hautoivat salaisen suunnitelman pitääkseen silmällä venäläisiä Washington D.C:ssä. He päättivät käyttää valvontakissoja – kyllä, oikeita kissoja, joihin oli kirurgisesti istutettu mikrofoneja ja radiolähettimiä – livahtaakseen turvatarkastusten ohi ja salakuunnellakseen Neuvostoliiton suurlähetystön toimintaa. Hankkeella oli huonosti naamioitu koodinimi ”Acoustic Kitty”.”

”He viiltivät kissan auki, laittoivat siihen patterit ja kytkivät siihen kaapelit”, kertoi Victor Marchetti, joka oli CIA:n johtajan johtava avustaja 1960-luvulla, Jeffrey Richelsonin vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassa The Wizards of Langley (Langleyn velhot) esitetyn kertomuksen mukaan. ”Häntä käytettiin antennina. He tekivät hirviön.”

Viiksekkään, ulvovan, uskomattoman kalliin hirviön. Useiden kertomusten mukaan virasto syytti noin 10 miljoonaa dollaria ensimmäisen Acoustic Kittyn suunnitteluun, käyttämiseen ja kouluttamiseen.

Kun oli aika aloittaa ensimmäinen tehtävä, CIA:n agentit vapauttivat aloittelevan agenttinsa epämääräisen pakettiauton takapenkiltä ja katselivat innokkaina, kun tämä lähti tehtäväänsä. Acoustic Kitty syöksyi kohti suurlähetystöä ja ehti kulkea vain kolme metriä, ennen kuin ohi ajanut taksi törmäsi häneen ja tappoi hänet.

”Siinä he istuivat pakettiautossa”, Marchetti muisteli, ”ja kissa oli kuollut.” Kissa oli kuollut.”

CIA romutti projektin lopulta päättäen – George Washingtonin yliopiston arkistoissa olevien osittain redusoitujen asiakirjojen mukaan – että asianosaisten ”energiasta ja mielikuvituksesta” huolimatta ”ei olisi käytännöllistä” jatkaa kissojen kouluttamista vakoojiksi. Tarkoitan. Niin. Hyvä veto, kaverit.

Lisää tarinoita

Kansan mielikuvituksessa vakoilu herättää mieleen hienoja vempaimia, kuten huulipunapistooleja, salkkukameroita, lenkkareihin piilotettuja mikrofoneja ja satunnaisia kikkailtuja valvontakissoja. Vaikuttavimmat hallitusten valvontatoimet on kuitenkin aina rakennettu tavallisten viestintäverkkojen suhteellisen arkisen infrastruktuurin ympärille.

Ja nämä verkot sen lisäksi, että ne mahdollistavat valtavassa mittakaavassa tapahtuvan tiedustelun, ne harvoin tekevät eroa diplomaattisen ystävän ja vihollisen välillä. Yhdysvallat ei ole kiinnostunut vain vihollistensa tarkkailusta, vaan sillä on vankka historia myös liittolaistensa ja omien kansalaistensa vakoilussa. Siksi luultavasti tällä viikolla paljastunut tieto siitä, että National Security Agency vakoili salaa kolmea viimeistä Ranskan presidenttiä, herätti paljon närkästystä, mutta ei suurta yllätystä. Yhdysvallat on aina käyttänyt vallitsevia teknologisia järjestelmiä – olipa kyse sitten lennättimestä, matkapuhelimesta, satelliitista tai merenalaisesta kaapelista – hyväkseen vakoillakseen ystäviään.

Kuten silloin, kun presidentti Abraham Lincoln antoi vuonna 1862 sotaministerilleen Edwin Stantonille laajat valvontavaltuudet, jotka sisälsivät, kuten New York Times kertoi, ”lennätinlinjojen täydellisen hallinnan” ja keinon, jolla pystyttiin seuraamaan ”valtavia määriä tiedonvälitystä, journalistista, hallinnollista ja henkilökohtaista”. Stantonin valta oli niin laaja – hän päätyi vaikuttamaan toimittajien julkaisemiin uutisiin – että se sai aikaan kongressin kuulemisen ”lennätinsensuurista”.

Tai miten Yhdysvaltain sotilasviranomaiset saivat maan kolme suurinta lennätinyhtiötä vakuuttuneiksi siitä, että ne antoivat armeijalle jäljennökset kaikista Yhdysvaltoihin lähetetyistä ja sieltä lähtevistä sähkeistä toisen maailmansodan aikana. Tai silloin, kun NSA kuunteli Saksan liittokansleri Angela Merkelin kännykkää. Tai kun Yhdysvallat seurasi salaa miljoonien Yhdysvaltain kansalaisten miljardeja puheluita 1980- ja 1990-luvuilla. Toinen tapa ajatella asiaa: Jos tekniikka on olemassa viestintää varten, sitä on todennäköisesti käytetty salakuunteluun. (Muistakaa:

”Olkaamme rehellisiä, mekin salakuuntelemme”, kertoi Ranskan entinen ulkoministeri Bernard Kouchner ranskalaiselle radioasemalle vuonna 2013 Associated Pressin raportin mukaan. ”Kaikki kuuntelevat kaikkia muita. Mutta meillä ei ole samoja keinoja kuin Yhdysvalloilla, mikä tekee meidät kateellisiksi.”