Tutustuminen Appalakkien alueeseen
Vuoristoketjulle on ominaista sen vuoristoinen maantiede, jossa on runsaasti biologista monimuotoisuutta ja ainutlaatuinen kulttuuri, ja vuoristoketju voidaan jakaa maantieteellisesti ja ekologisesti kolmeen osaan – pohjoiseen, keskiseen ja eteläiseen. Keski- ja eteläiset Appalaksit ja niihin liittyvät pinnanmuodot toimivat New Yorkista Alabamaan ulottuvan Appalakkien maisemansuojeluosuuskunnan keskipisteenä.
Alueen monipuolinen pinnanmuodostus pitkine leveine selänteineen, jyrkine rinteineen, syvine rotkoineen ja leveine vuortenvälisine laaksoineen sekä geologinen vakaus evoluutiohistorian pitkien kausien aikana on johtanut laajaan valikoimaan mikrohabitaatteja ja lukuisten reliktiolintujen lajeihin ja yhteisöihin. Monet kasvit, selkärangattomat, salamanterit, ravut, makean veden simpukat ja kalat ovat rajoittuneet yksittäisiin valuma-alueisiin tai huippuihin miljoonia vuosia kestäneen eristyneisyyden ja suotuisten olosuhteiden vuoksi. Alueelta tunnetaan yli 6 300 kasvilajia.
Appalakkien vuoristoalueet kuuluvat lauhkeiden alueiden rikkaimpiin, sillä ne tarjoavat elinympäristön yli 250 linnulle, 78 nisäkkäälle, 58 matelijalle ja 76 sammakkoeläimelle (Pickering ym. 2002). Kolmasosa tunnetuista salamanterilajeista esiintyy Pohjois-Amerikassa; eniten niitä on Appalakkien alueella. Eteläiset Appalaksit ovat vesilajien maailmanlaajuinen hotspot. Simpukoiden, kalojen ja rapujen runsaus on vertaansa vailla, osittain siksi, että purot ja joet laskevat kohti etelää, mikä on mahdollistanut vesilajien säilymisen peräkkäisten jäätiköitymisten aikana. Tennesseestä tunnetaan 290 kalalajia, mikä on enemmän kuin koko Euroopasta (Stein ym. 2000).
Alueen vuoristo on ratkaisevassa asemassa suojellessaan ja puskuroidessaan tärkeimpien valuma-alueiden latvavesiä, jotka palvelevat Pohjois-Atlantin, Etelä-Atlantin ja Suurten järvien tiheästi asuttuja alueita.
Keskeiset lehtipuut Keskeisellä lehtipuumetsällä (Central Hardwood Forest, CHF) tarkoitetaan aluetta, jolla lehtipuulajit hallitsevat valtaosin, mutta eivät yksinomaan, metsiköitä ja peittotyyppejä, jotka esiintyvät toistuvina yksikköinä eri puolilla maisemaa. Siirtymävyöhykkeet, joilla keskikovapuustoiset lajit sekoittuvat viereisten alueiden lajeihin, määrittelevät alueen rajat. Tällaisia alueita ovat pohjoinen lehtipuu- ja havumetsä pohjoisrajalla, kaakkoinen mäntymetsä itä- ja etelärajalla ja pitkä nurmipreeria-alue lännessä. CHF-alue on omaleimainen ja yhtenäinen, sillä sen rajat kulkevat usein maantieteellisten piirteiden yli. Missourista Länsi-Virginiaan ja Wisconsinista Alabamaan ulottuvia metsiköitä hallitsevat 18 tammi- ja 10 hikkorilajia, jotka yhdistävät aluetta. Merkittävimmät lajit, kuten valko-, musta- ja kastanjatammi, voivat muodostaa kuivilla kasvupaikoilla kliimaksiyhteisöjä tai kosteilla kasvupaikoilla sukkessioyhteisöjä. Näitä lajeja voidaan pitää pakollisina kserofyytteinä ja fakultatiivisina pioneereina. Tällaista sukkessio-/kestävyysmallia/prosessia ei ole tai sitä on vaikea tunnistaa muilla metsäalueilla. Alue on myös maantieteellisesti monimuotoinen. Fysiografisiin maakuntiin kuuluvat jäätymättömät Blue Ridge Mountains, Appalachian Plateaus, Interior Low Plateaus ja Ozark Plateaus sekä jäätynyt Central Lowlands. Mississippin tulvatasanko ja Persianlahden rannikkotasanko ulottuvat alueelle. Kallioperä, pintakerrostumat, pinnanmuodostus ja maaperän mosaiikki vaihtelevat maakunnittain ja maakuntien sisällä olevilla osa-alueilla.
Maanpeite
Maankäyttömuodot vaihtelevat suuresti Appalakkien LCC:n sisällä ilmaston, pinnanmuodostuksen, maaperän ja asutuksen jakautumisen mukaan. National Land Cover Dataset -tietokantaan perustuvat yleiset maanpeitearviot osoittavat, että noin 62 % Appalakkien LCC-alueesta on metsämaata, kun taas maatalousmaan osuus maankäytöstä on 26 % (laitumet/heinät/nurmet 18 % ja peltoala 8 %).
Suojelualueet ja liittovaltion maa-alueet
Suojelualueet ja liittovaltion maa-alueet
Valtiovaltion omistusosuus on noin 12 % Appalakkien alueella. Puolustusministeriö omistaa noin 1 500 neliökilometriä, Tennessee Valley Authority 1 190 neliökilometriä ja Fish and Wildlife Service noin 327 neliökilometriä.
Historialliset ja kulttuuriset voimavarat
Yhteisöt eri puolilla aluetta ovat voimakkaasti riippuvaisia luontoon perustuvista elinkeinoista. Puutavara, maatalous, kaivostoiminta ja teollisuus olivat Appalakkien talouden perinteisiä tukipilareita 1900-luvun puoliväliin saakka. Viime aikoina muut teollisuudenalat, kuten uusien energiamuotojen kehittäminen, ovat korvanneet maatalouden ja kaivostoiminnan tärkeämpinä talousvoimina. Alue tukee kuitenkin edelleen myös monia historiallisia perinteitä, kuten urheilumetsästystä, kalastusta ja ulkoilua, jotka ovat osa alueen kulttuuriperintöä.
Biologinen ”kuuma piste” – elinympäristö ja ensisijaiset lajit
Appalakkien alueellinen yhteistyöneuvosto (Appalachian LCC) käsittää merkittävimmän biologisen monimuotoisuuden ”kuuman pisteen” Kalliovuorten itäpuolella, ja se on maan laajin vierekkäinen kuuma piste -alue. Appalakkien keski- ja eteläosien vesilajien monimuotoisuus on Yhdysvalloissa vertaansa vailla ja metsien monimuotoisuuden osalta verrattavissa vain Kiinaan.
Tässä ehdotetussa LCC:ssä noin 198 lajia on lueteltu uhanalaisiksi tai vaarantuneiksi; näistä 108 lajia eli 54 prosenttia on vesilajeja (pääasiassa simpukoita ja kaloja). Lukuisat selkärangattomat eläimet, salamanterit, ravut, makeanveden simpukat ja kalat ovat rajoittuneet yksittäisiin valuma-alueisiin tai vuorenhuippuihin miljoonia vuosia kestäneen eristyneisyyden ja suotuisten olosuhteiden vuoksi. Eteläiset Appalaksit ovat maailmanlaajuinen vesieliölajiston monimuotoisuuden keskipiste osittain siksi, että purot ja joet laskevat kohti etelää, mikä mahdollisti vesieliölajien säilymisen peräkkäisten jäätiköitymisten aikana.
Cumberlandin ylätasangon vuoristoalue ja valuma-alue edustaa Pohjois-Amerikan lauhkeista alueista rikkainta biologista monimuotoisuutta, joka on kehittynyt Appalakkien alueen monipuolisen topografian, pitkien leveiden harjanteiden, jyrkkien rinteiden, syvien rotkojen ja leveiden vuortenvälisten laaksojen, sekä pitkien evolutiivisten aikajaksojen aikana vallinneen geologisen vakauden ansiosta. Fyysisten ominaisuuksien ja historian ainutlaatuinen yhdistelmä on johtanut monenlaisiin mikroelinympäristöihin ja lukuisiin lajeihin ja yhteisöihin, joita on aikoinaan esiintynyt runsaasti, mutta jotka nyt elävät vain tietyissä paikoissa alueella. Merkittäviä jatkuvia uhkia endeemiselle biologiselle monimuotoisuudelle sekä näiden tarjoamille ympäristöpalveluille ja yhteiskunnalle koituville hyödyille ovat muun muassa maa- ja vesijärjestelmien täydellinen häviäminen, pirstoutuminen tai häiriintyminen, joka johtuu laajenevasta energiakehityksestä, kaupunkien ja esikaupunkialueiden laajenemisesta ja siihen liittyvästä saasteesta ja teiden rakentamisesta sekä hydrologisten kiertokulkujen muutoksista, jotka johtuvat äärimmäisestä vedenkulutuksesta, vedenpoistosta ja lisääntyneestä ilmasto-olosuhteiden vaihtelusta.