UVA Today

Truman Lobs an Ulcerous Insult

Washington Postin musiikkikriitikko Paul Hume julkaisi 6. joulukuuta 1950 huonon arvostelun ensimmäisen tyttären Margaret Trumanin lauluesityksestä. Tästä suuttuneena presidentti Harry Truman kirjoitti Valkoisen talon kirjepaperille polttavan nuhteen Humelle.

Truman avaa kirjeen tällä epätavallisella solvauksella: ”Olen tullut siihen johtopäätökseen, että olette ’kahdeksan haavan mies neljän haavan palkalla’.” Presidentti jatkoi epäilemällä Humen kirjailijanuraa ja uhkaamalla häntä fyysisesti.

”Jonain päivänä toivon tapaavani sinut”, hän kirjoitti. ”Kun se tapahtuu, tarvitset uuden nenän, paljon naudanlihapihviä mustiin silmiin ja ehkä kannattajan alapuolelle!”

Vaikka kirjeen likaisin käytetty sana on ”poppycock”, Riley totesi, että tämä kirje erottuu edukseen sen vuoksi, että presidentit olivat halukkaita kirjoittamaan näin ilkeän kirjeen henkilölle, jolla oli varmasti valta julkaista se.

Hume ei koskaan painattanut kirjettä, mutta hän saattoi nauraa viimeisen kerran. Hän myi alkuperäisen kirjeen yksityiselle keräilijälle 3500 dollarilla vuonna 1951.

Bushin palovamma syttyy kuumaan mikrofoniin

Kandidaatintyöskentelyn aikana vuonna 2000 George W. Bush ei tiennyt, että hänen ja hänen kilpakumppaninsa Dick Cheneyn läheisyydessä oleva mikrofoni oli päällä. Puhuessaan Cheneylle hän osoitti Illinois’n kampanjatilaisuudessa väkijoukossa olevaa toimittajaa ja sanoi: ”Tuolla on Adam Clymer, suuren luokan a–reikä New York Timesista.”

Mediat nostivat tuolloin huomautuksen suureen ääneen, mutta se ei aiheuttanut suurta vahinkoa tulevan presidentin kampanjalle. Jollain tavalla se saattoi jopa auttaa häntä.

”Viime kädessä tällaisissa tapauksissa luulen, että julkisen paljastuksen päävaikutus oli välittää tunne karkeasta autenttisuudesta – lähellä kovuutta – joka toimii presidentin (tai presidenttiehdokkaan) eduksi”, Riley sanoi.

Andrew Jackson’s Foul Fowl

Amerikan seitsemäs presidentti ei ollut koskaan tunnettu henkilökohtaisesta pidättyvyydestään, ja näyttää siltä, että Andrew Jacksonin taipumus kirosanoihin tarttui hänen lemmikkipapukaijaansa.

Taikaiskertomukset viittaavat siihen, että papukaija, joka oli kiihtynyt väkijoukoista, jotka osallistuivat Jacksonin hautajaisiin hänen kotonaan vuonna 1845, aloitti rienaavan tiradion, kun surijat olivat hänen ympärillään.

Myöhemmin hautajaisiin osallistunut Rev. William Menefee Norment kirjoitti: ”Ennen saarnaa ja väkijoukon kerääntyessä taloon kotieläimenä ollut paha papukaija kiihtyi ja alkoi kiroilla niin kovaa ja pitkään, että se häiritsi ihmisiä, ja hänet jouduttiin kantamaan talosta.”

Obama kutsuu ’BS’

Vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan aikana pidemmän haastattelun lopussa toimittaja Eric Bates ja presidentti Obama vitsailivat, että Obama voittaisi varmasti 6-12-vuotiaiden ikäryhmän, jos nuoret saisivat äänestää. Obama sanoi, että lapset äänestäisivät häntä, koska heillä on hyvä vaisto.

”He katsovat toista kaveria ja sanovat: ’No, se on härkä—–r, sen näen'”, hän sanoi.

Kun ongelma tulee, Carter ruoskii sitä

Presidentti Jimmy Carter ja edesmennyt senaattori Jimmy Carter ja senaattori Jimmy Carter sanoivat, että se on hyvä vaisto. Edward Kennedyllä oli kuuluisa kilpailu, joka nousi kansalliseen julkisuuteen Kennedyn haastaessa demokraattien esivaaleissa Carterin vuoden 1980 presidentinvaaleissa.

Carter oli raivoissaan ajatuksesta, että Kennedy todennäköisesti haastaisi hänet vuonna 1980, ja ennen kuin senaattori oli edes ilmoittanut esivaaliehdokkuudestaan, Carter kertoi ryhmälle kongressiedustajia vuonna 1979: ”Jos Kennedy asettuu ehdokkaaksi, pieksän hänen…”

Loppujen lopuksi Carter tekikin juuri niin. Vaikka hän myöhemmin hävisi parlamenttivaalit Ronald Reaganille, Carter lähti vuoden 1980 demokraattien kansalliskokoukseen selvällä enemmistöllä valtuutettuja. Carter ja Kennedy säilyttivät julkisen vastenmielisyytensä toisiaan kohtaan vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Andrew Johnson viskissä

Abraham Lincolnin toisessa virkaanastujaisjuhlassa vuonna 1865 Andrew Johnson piti uudessa roolissaan varapresidenttinä karmaisevan puheen. Profaani ei niinkään sisällöltään kuin esitystavaltaan, ja useat aikalaiskertomukset kuvaavat Johnsonin kaatuvan humalassa koko puheensa ajan.

Johnsonin rönsyilevät sanat olivat niin tuskallisen huonoja, että väistyvän varapresidentin Hannibal Hamlinin kerrotaan turhaan yrittäneen saada häntä lopettamaan nykäisemällä häntä takista.

Kirjeessä vaimolleen, jossa hän kuvaili tapahtumaa, Michiganin republikaanisenaattori Zachariah Chandler kirjoitti: ”En ole koskaan elämässäni ollut niin nöyryytetty, jos olisin löytänyt reiän, olisin pudonnut sen läpi pois näkyvistä.”

Nixonin tiradit nauhalla

Kun Nixon julkaisi vuonna 1974 Oval Office -nauhojensa puhtaaksi kirjoitetut nauhat, yksi monista yleisöä järkyttäneistä paljastuksista oli se, kuinka monta kertaa tekstissä esiintyi merkintä ””.

Kaikkien Nixonin nauhojen läpikäynnistä kävi ilmi, että törkeät nelikirjaimiset sanat esiintyivät useimmiten hänen keskusteluissaan avustajien kanssa. Hughes viittasi erityisesti yhteen vuoden 1971 keskusteluun, jossa Nixon puhui kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Henry Kissingerille ja muille neuvonantajille siitä, miten välttää ei-toivottuja uutisia. Keskustelun aikana Nixon kutsuu lehdistöä ”son of a b—-” ja käyttää muita rivoja nimityksiä toimittajista.

Toisin kuin muut presidentin kiroilutapaukset, joiden Riley ehdotti paljastavan aitouden, Nixonin rivo suu vain lisäsi hänen maineensa romahtamista.

”On eroa sen välillä, onko kyseessä kertaluonteinen paljastus – lyhyt vilkaisu kulissien taakse, johon puhuja yleensä suhtautuu hieman nolostuneesti – vai pitkä rivoilun sarja, jossa käytetään kielen alhaisimpia sanoja, mitä Anthony Scaramuccilla on nyt yhteistä Richard Nixonin kanssa”, Riley sanoi. ”Tavanomaista rivoimman kielenkäytön paljastamista pidetään merkkinä luonteen puutteesta.”

Johtuuko se työn aiheuttamasta stressistä vai niiden luonteesta, joilla on taipumus tulla valituksi, nämä seitsemän näkyvää esimerkkiä ovat todennäköisesti vain muutama niistä hetkistä, jolloin amerikkalaiset presidentit ovat päästäneet rivoimmat suupielet valloilleen.

Kaikkien aiempia presidenttejä koskevien tutkimustensa perusteella McKee huomautti: ”Presidentit ja varapresidentit, jotka eivät kiroile, ovat poikkeus.”