10 parasta runoa rannoista

Tohtori Oliver Tearlen valitsemat upeimmat rannikkorunot

Vietimme itsemme meren rannalle tämän viikon runovalikoimaa varten. Mitkä ovat parhaat rannoista ja rannikosta kertovat runot? Tarjoamme seuraavat kymmenen ehdotusta.

Edmund Spenser, teoksesta Amoretti LXXV.

Kirjoitin eräänä päivänä hänen nimensä rantaan,
Mutta aallot tulivat ja huuhtoivat sen pois:
Kerralla kirjoitin sen toisella kädellä,
Mutta vuorovesi tuli ja teki tuskani saaliiksi.
”Turha mies”, sanoi hän, ”joka turhaan koetat,
kuolevaista näin ikuistaa;
Sillä itsekin olen tämän rappeutumisen kaltainen,
Ja samoin nimeni pyyhkiytyy pois.’

Yksi varhaisimmista englanninkielisistä sonettisarjoista, Amoretti, on peräisin 1580-luvun puolivälistä, ja siinä on tämä hieno sonetti runoilijan näennäisen turhasta yrityksestä ikuistaa rakastettunsa nimi kirjoittamalla se rannan hiekkaan – vuorovesi nousee, ja nimi huuhtoutuu pois. Spenser on tunnetumpi laajan (ja keskeneräisen) eeppisen runon The Faerie Queene kirjoittamisesta, mutta kuten tämä runo osoittaa, hän auttoi myös englantilaisen sonetin uranuurtajana Elisabetin aikana.

Charlotte Smith, ”Sonnet on being Cautioned against Walking on a Headland”. Tässä runossa emme ole rannalla sinänsä vaan pikemminkin kalliolla, josta on näkymät merelle, mutta koska olemme silti pisteessä, jossa maa kohtaa meren, Smith ansaitsee mielestämme paikkansa tällä suurten rantarunojen listalla. Tämä runo on se kaikkein harvinaisin: goottilainen sonetti – mikä ei liene yllätys, kun muistamme, että sonetin kirjoittaja Charlotte Turner Smith (1749-1806) liittyi englantilaiseen romantiikkaan ja oli myös englantilaisen sonetin elvyttämisen avainhenkilö:

William Wordsworth, ’Ilta Calais’n rannalla’.

On kaunis ilta, tyyni ja vapaa,
Pyhä aika on hiljainen kuin nunna,
Hengettömänä palvonnasta; leveä aurinko
Nielaantuu rauhassaan,
Taivaan lempeys hautoo meren yllä:
Kuuntele! mahtava Olento on hereillä,
Ja tekee ikuisella liikkeellään
ääntä kuin ukkonen – ikuisesti.
Rakas lapsi! rakas tyttö! joka täällä kanssani kuljeskelet,
Vaikka näytätkin juhlallisten ajatusten koskemattomalta,
ei sinun luontosi siksi ole vähemmän jumalallinen:
Sinä makaat Aabrahamin helmassa koko vuoden,
ja palvot temppelin sisimmässä pyhäkössä,
Jumala on kanssasi silloin, kun me emme sitä tiedä.

Tämä sonetti tunnetaan ehkä paremmin sen ensimmäisestä rivistä ”On kaunis ilta, tyyni ja vapaa”, ja sitä voidaan pitää uskonnollisena esiasteena Matthew Arnoldin uskonnollista epätoivoa kuvaavalle rantarunolle (ks. ”Dover Beach” jäljempänä). Wordsworth tuntee luonnon jumalallisuuden seisoessaan rannalla ja katsellessaan aaltoja naisseuralaisensa kanssa. Siirrymme nyt Calais’sta Doveriin, jossa on hyvin erilainen runollinen näkemys rannasta…

Walt Whitman, ’Out of the Cradle Endlessly Rocking’.

Poika katselee kahta pilkkulintua pesimässä rannalla; mutta eräänä päivänä hän huomaa, ettei emolintu ole palannut pesään. Uroslinnun huuto, jolla se kutsuu pariaan, herättää jotain syvällä nuoressa pojassa, ja tämä on yksi Whitmanin koskettavimmista runoista (vaikka eräs arvostelija leimasi sen ”sekoittamattomaksi ja toivottomaksi hölynpölyksi”; huhutaan, että samassa sanomalehdessä pian sen jälkeen julkaistun, Whitmanin runoa ylistävän vastauksen ei ollutkaan kirjoittanut kukaan muu kuin Whitman itse).

Matthew Arnold, ”Dover Beach”.

Meri on tyyni tänä yönä.
Täysi vuorovesi, kuu makaa kauniisti
Salmen päällä; – Ranskan rannikolla valo
Häikähtää ja katoaa; Englannin jyrkänteet seisovat,
Himmenevinä ja valtavina,
rauhallisessa lahdessa.
Tulkaa ikkunan ääreen, suloinen on yöilma!
Vain, pitkästä suihkuviivasta,
Jossa meri kohtaa kuunvalkoisen maan,
kuunnelkaa! kuulet raastavan pauhun
Kivien, jotka aallot vetävät takaisin ja heittelevät,
Palautuessaan ylös korkeaa rantaa,
Alkaavat ja lakkaavat ja sitten taas alkavat,
Värisevällä tahdilla hitaasti ja tuovat
Ikuisen surun nuotin
sisälle.

Vaikkakin tämä runo julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1867, on se itse asiassa kirjoitettu jo huomattavasti aikaisemmin, luultavasti vuonna 1851. ’Dover Beach’ on Arnoldin tunnetuin runo. Runossa kuvattu tapahtuma on Arnoldin häämatka – joka tosiaan vietettiin Doverissa Kentissä. Arnoldin keskeinen metafora ”Uskon merestä” kiteytti hyvin monien viktoriaanien asenteen uskonnollisen uskon vähenemiseen 1800-luvun puolivälin Britanniassa, ja runoa pidetäänkin nykyään tärkeänä viktoriaanisen ajan hengen heijastuksena. Klikkaa yllä olevaa linkkiä lukeaksesi runon kokonaisuudessaan ja saadaksesi lisätietoja siitä.

Emily Dickinson, ’I started early – took my Dog’.

Niin alkaa tämä ihanan omintakeisen runoilijan Emily Dickinsonin runo, matkasta meren rannalle. Mutta onko tässä runossa kyse muustakin kuin vain kävelystä rannalla – onko meri tässä symbolinen kuvaus jostain muusta, kuten puhujan orastavasta seksuaalisuudesta?

Lewis Carroll, ’The Walrus and the Carpenter’.

Hieman hölynpölyä silloin tällöin,
niinkuin eräs viisas mies kerran sanoi,
viisaimmatkin nauttivat. Niinpä tämä hieno rantaruno ja Lewis Carrollin ensiluokkainen esimerkki hölynpölysäkeistöstä ansaitsee paikkansa täällä. Mursu ja puuseppä -teoksen kaksi nimihenkilöä löytävät rannalla kävellessään osteripedin ja syövät ne. Tässä ollaan kuitenkin selvästi hölynpölymaailmassa, fantasiamaailmassa: aurinko ja kuu ovat molemmat poissa tänä yönä. Osterit pystyvät kävelemään ja jopa käyttämään kenkiä, vaikka niillä ei ole jalkoja. Ei, niillä ei ole jalkoja, mutta niillä on ”päät”, ja niiden kuvataan olevan sängyissään – ”sänky” ylittää tässä yhteydessä ”merenpohjan” merkityksen ja herättää sen sijaan järjettömän koomisen ajatuksen siitä, että osterit ovat nukkumassa sängyssä.

Robert Graves, ”The Beach”. Tämä lyhyt runo koostuu kahdesta säkeistöstä, joista ensimmäisessä pohditaan rannalla leikkiviä lapsia ja toisessa siirrytään suolaisiin merikoiriin, jotka kertovat lapsille laajoista kokemuksistaan merestä.

Philip Larkin, ’To the Sea’. Larkinin ylistysruno Englannin merenrannalle ilmestyi hänen vuonna 1974 ilmestyneessä teoksessaan High Windows. Kuten ’The Whitsun Weddings’ ja ’Show Saturday’, se on yllättävän pirteä runo, joka juhlistaa englantilaista perinnettä lähteä perheen kanssa rannalle nauttimaan ’vuotuisesta nautinnosta, puoliksi riitistä’, joka on retki merenrantaan.

Anthony Hecht, ’The Dover Bitch’. Tämä yhdysvaltalaisen runoilijan Anthony Hechtin (1923-2004) runo on eräänlainen jatko-osa Arnoldin ”Dover Beachille”, ja siinä keskitytään naiseen, jolle Arnold runossaan osoittaa ajatuksensa (vastanaineistettu vaimo). Yksi Hechtin tunnetuimmista runoista, ’The Dover Bitch’ tarjoaa vaihtoehtoisen näkemyksen Arnoldin rannikkonäkymälle – ehkäpä amerikkalaisen Hechtin tarkoituksena oli vastapainona englantilaisen Arnoldin uskonnollisen epäilyn pessimistiselle (ja itsetarkoitukselliselle) itkuvirressä…

Jos haluatte lisää klassista runoutta, suosittelemme teosta The Oxford Book of English Verse, joka on kenties markkinoiden paras runoantologia (tarjoamme valintamme parhaista runoantologioista täällä). Saatat myös pitää näistä klassisista runoista meristä ja valtameristä, näistä lyhyistä naisten runoista ja näistä runoista kaloista.

Tämän artikkelin kirjoittaja, tohtori Oliver Tearle, on kirjallisuuskriitikko ja englannin kielen lehtori Loughboroughin yliopistossa. Hän on kirjoittanut muun muassa teoksen The Secret Library: A Book-Lovers’ Journey Through Curiosities of History ja The Great War, The Waste Land and the Modernist Long Poem.