Bell Trade Act

Bell Trade Act vuodelta 1946, joka tunnetaan myös nimellä Filippiinien kauppaa koskeva laki, oli Yhdysvaltain kongressin hyväksymä laki, jolla määritettiin Filippiinien ja Yhdysvaltojen välistä kauppaa koskeva politiikka Filippiinien itsenäistyttyä Yhdysvalloista. Yhdysvaltain kongressi tarjosi 800 miljoonaa dollaria toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jos Filippiinien kongressi ratifioi Bell Trade Actin. Lain yksityiskohdat edellyttivät vuoden 1935 Filippiinien perustuslain muuttamista. Filippiinien kongressi hyväksyi toimenpiteen 2. heinäkuuta, kaksi päivää ennen itsenäistymistä Yhdysvalloista, ja hyväksyi 18. syyskuuta 1946 kansanäänestyksen Filippiinien perustuslain muuttamiseksi.

Authored by Missouri Congressman C. Jasper Bell, Bell Trade Act edellytti:

• Erityistariffeja Filippiineille tuotaville yhdysvaltalaisille tuotteille;
• Kiinteä valuuttakurssi 2:1 Filippiinien peson ja Yhdysvaltain dollarin välillä;
• ei rajoituksia valuutansiirroille Filippiineiltä Yhdysvaltoihin;
• ”Pariteettioikeudet”, joilla myönnettäisiin U.S.A:n.Yhdysvaltain kansalaisille ja yrityksille oikeuksia Filippiinien luonnonvaroihin, jotka ovat yhtäläiset (tasavertaiset) Filippiinien kansalaisten oikeuksien kanssa, mikä on vastoin Filippiinien vuoden 1935 perustuslain XIII artiklaa, mikä edellyttää perustuslain muuttamista.

Kriitikot pitivät Bell Act -lakia, erityisesti pariteettilauseketta, anteeksiantamattomana kansallisen suvereniteetin luovuttamisena. Sokeriparonien, erityisesti presidentti Roxasin kotiseudun Länsi-Visayasin, ja muiden maanomistajien etujen painostus oli kuitenkin vastustamatonta.

Vuonna 1955 Laurel-Langleyn sopimuksella tarkistettiin Bellin kauppalakia. Tämä sopimus poisti Yhdysvaltojen valtuudet valvoa peson valuuttakurssia, teki pariteettioikeuksista vastavuoroisia, laajensi sokerikiintiötä ja pidensi aikaa muiden kiintiöiden alentamiselle ja tullien asteittaiselle soveltamiselle Filippiineiltä Yhdysvaltoihin vietäviin tavaroihin.