Konserttiarvio: Beck tarjoaa lähes taukoamattomat juhlat Hollywood Bowlissa – Variety Konserttiarvio: Beck Comes Up a Winner in Party-Starting Hollywood Bowl Show
Show’ssa, jossa vältettiin hänen pehmeät levynsä ”Mellow Gold”-tyylisen hauskanpidon hyväksi, Beck iski kitarasankariposeerauskuvioita, muisteli vintage L.A.-levykauppoja, coveroi Princeä ja lauloi paikallisen gospelryhmän kanssa.
Ensimmäisen kerran näin Beckin konsertissa, ennen kuin ”Mellow Gold” teki hänestä tähden, pienellä, jo kauan sitten kadonneella klubilla epäilyttävällä Pico Blvd:n alueella, hänellä oli Stormtrooper-kypärä päällään suurimman osan esiintymisestään. Hän on kulkenut pitkän matkan, baby, kuten sanotaan. Tuskin kukaan, joka katseli häntä 90-luvun alun L.A.:n avant-folkkarikeikoillaan, olisi voinut kuvitella täysin populistista, ihmisiä miellyttävää viihdyttäjää, joka oli perjantaina pääesiintyjänä täydessä Hollywood Bowlissa. Ehkä hänen showbisneksen riehujapuolensa on myös hieman naamio, mutta sitä hän käyttää hyvin.
Beck on vain parin keikan päässä yli vuoden mittaisesta kiertueesta ”Colors” -albuminsa takana, jonka ensimmäinen vuosipäivä lähestyy. ”Colors” kuulostaa siltä, että Beckillä on hauskaa tavalla, jolla hän ei ole luultavasti ollut levyllä sitten 90-luvun, ja 100-minuuttisen show’n tenoria määrittivät varmasti viisi siitä soitettua kappaletta sekä terveet annokset samankaltaisesti bileystävällisiä ”Odelayta” ja ”Midnite Vulturesia”. Hän antoi huudahduksen ”uskomattoman positiivinen energia jatkuvasti tulossa yleisöstä kaikkialla, ja halusin todella tehdä levyn, joka kiteytetään, että energia ja laittaa sen levyn. Luulen, että tämä levy on hieman enemmän positiivinen tunne sitä. Jotkut muut levyni ovat hieman… sisäänpäin kääntyneempiä.” (Se on pirteämpi kuin ”Sea Change”? Luuletko?) ”Mutta yritin oikeasti kanavoida sitä, mitä olin saanut sinulta kaikki nämä vuodet.”
Tämä on toinen tapa sanoa: Tunnen itseni todella yleisöystävälliseksi juuri nyt. Ja se näkyi muun muassa esityksessä, jossa hän osoitti laajempaa kunnioitusta Princelle… vaikka hänen tapauksessaan Prince-tribuutti käsittääkin enimmäkseen akustisen soolo-osuuden keikasta. Hän antoi muun ison bändinsä mennä, kun hän otti akustisen soittimen esiin ”hitaassa jamissa”, ”Debrassa”, jonka klassinen vitsi on, että sen keskeinen lähtökohta on, että Princen falsetti menee Glendaleen. (Kappaleen teki viime vuonna uudelleen suosituksi Edgar Wrightin ”Baby Driver”, joka ohjasi tuoreen Beck-videon ja oli paikalla Bowlissa). Siitä hän siirtyi yleisön yhteislauluun ”Raspberry Beretistä” ja muisteli nähneensä paikan päällä Prince-konsertin, jossa esiintyjä hyppäsi juosten pianon päälle ja laskeutui come-hither-poseeraukseen. Eeppisen kunnianosoituksen päätteeksi bändi liittyi jälleen Beckin seuraan ”Nicotine & Gravy” -kappaleen ajaksi, joka oli funk-rokkari, joka oli käännetty kuulostamaan enemmän ”Kissiltä” kuin ”Kissiltä”.”
Popular on Variety
Esiintyminen ei muuten ollut täynnä covereita ennen kuin vasta lähellä loppua, kun Beck esitti ”Where It’s At” -kappaleen edellä pätkän ”Strawberry Fields” -kappaleesta ja teki sitten pitkän bändiesittelypätkän, joka muuttui medleyksi Chicin ”Good Times”, Stonesin ”Miss You”, New Orderin ”Blue Monday” ja Talking Headsin ”Once in a Lifetime” -kappaleista.” Jos sanoisi, että kaikki tämä meni läpi kuin jengiläiset, ei antaisi tarpeeksi tunnustusta jengeille tai bustereille, sillä se tapahtui esityksen päätteeksi, jossa Beck tanssi, huitoi, poseerasi kitarakaula ilmassa ja vaihtoi pukuja melkein yhtä monta kertaa kuin Shania – okei, ehkä vain takin vaihtoja. Hän jopa kysyi 17 000 katsojalta, haluaisivatko he valvoa koko yön (luonnollisesti ennen ”Up All Night” -kappaletta) ja uhkasi rikkoa ulkonaliikkumiskieltoa. Voi miettiä, olisiko Beck ennen vuotta 1994 halveksinut kaikkea tätä areenarock-ystävällisyyttä, mutta hänen älykkäästi hauskoja kappaleitaan sisältävä luettelonsa ja sen ympärille rakentunut hyväntahtoisuus kestää sen epäironisesti.
Tässä oli nyökkäyksiä hänen uransa muihin, vähemmän bilehenkisiin vaiheisiin, vaikka Depressing Beck – joka muodostaa noin puolet hänen tuotannostaan, melkein joka toisen albumin perusteella – oli melko tarkoituksellisesti aliedustettuna, vain ryhmä-akustinen versio ”Lost Cause”-levystä, joka edustaa monia albumeja, jotka ovat ”Mellow Gold”-levystä poiketen lempeitä.
Nostalgia NELA-juuriaan kohtaan toi esiin joitain hetkiä, joita ei löytynyt muualta kiertueelta, kuten silloin, kun hän puhui ajastaan Silverlakessa (jolle hänestä tulee ikuisesti julistepoika riippumatta siitä, minne hän siirtyy) yhdessä sen kanssa, että hän otti vastaan pyynnön laulusta, joka käsitteli siellä sijaitsevaa epäonnista kerrostaloa, ”Truckdrivin’ Neighbors” (josta hän luopui säkeistön ja kertosäkeen jälkeen). Yleisön huuto Silverlaken Rockaway Recordsille sai Beckin muistelemaan Aronin ja Renen All Earsia Melrosen varrella ja sitten kävelemään Vine Streetille X-yhtyeen esiintymiseen Music Plus -liikkeessä, ei nimmarin saamiseksi vaan vain ”ikkunasta katsomista” varten. He olivat olemassa. He olivat todellisia.”
L.A:n ainutlaatuisin osa show’ta oli kuitenkin L.A:n musiikinopettajan ja gospel-mestarin Fred Martinin ja hänen Levite Camp -kuoronsa vierailu. He liittyivät Beckin seuraan harvoin soitetussa ”Fourteen Rivers Fourteen Floods” -kappaleessa ja vilpittömässä gospel-kappaleessa ”Like a Ship (Without a Sail)”, jossa he ottivat johtoaseman. He liittyivät häneen myös myöhemmin lisäämään todellista vakavuutta ”One Foot in the Grave” -kappaleeseen. Kaikesta juhlahengestään ja fyysisyydestään huolimatta lavalla Beck harvoin oikeasti hymyilee, huomaa. Kuunnellessaan naispuolisia gospel-laulajia hän puhkesi virneeseen, jonka saattoi nähdä penkeiltä käsin.
Puolikas ”Coors”, jonka hän sisällytti settiin, teki aika hyvää liimaa, vaikka se jääkin hieman oudoksi levyksi hänen katalogissaan. Se on kieltämättä hauska levy, vaikka yhteistyö hittituottaja Greg Kurstinin kanssa tuntui siltä, että siinä yritettiin hioa pois joitakin Beckin karheita tai omalaatuisia reunoja ja sijoittaa hänet hermeettisemmin suljettuun äänimaailmaan, jotta syntyisi jotakin kakaroille maistuvampaa – eräänlainen MGMT-meets-Phoenix-soundi. Mutta sanoituksilla kuten ”Standing on the lawn doin’ jiu jitsu/Girl in a bikini with the Lamborghini shih tzzu”, ei ole kyse siitä, että Beck olisi lakannut olemasta Beck – se on ehdottomasti sen Stormtrooper-naamariin pukeutuneen pojan aikaansaannos alhaalla Picon varrella – ja juuri tuon kappaleen ”Wow” trap-soundi kuulosti vaikuttavammalta soitettuna Beckin saavuttamattoman livebändin toimesta.
Muut uutuusnumerot tulivat vielä paremmin: Beck kannusti pogoilemaan seisomakatsomossa ”I’m So Free” -kappaleen kohdalla ja ansaitsi sen olemalla hyppivien kulkijoiden suuri kadonnut Weezer-hymni. ”Dear Life” antoi kitaristi Jason Falknerille loistavan rock-otsikon monistettavaksi ja kosketinsoittaja Roger Manningille mahdollisuuden maksaa ”Lady Madonna”-pianoa. (Näiden kahden kanssa lavalla tämä kiertue olisi lähimpänä Jellyfishin jälleennäkemistä, mitä tulemme saamaan, ellei se niin usein kuulostaisi päällekkäiseltä Chicin jälleennäkemiseltä.)
Historia viittaisi siihen, että nyt kun hän on saanut kaiken tämän massa-viihdyttämisen pois elimistöstään, Beck palaa seuraavaksi johonkin mietiskelevämpään. Mutta tätä show’ta katsellessa ei voinut kuin toivoa, että hän pysyy tässä bummer-tonic-moodissa vähän pidempään. El es un ganador, baby, ja me tarvitsemme kaiken tappamisen, mitä voimme saada yhtä hyvältä bändiltä kuin se, jonka hän on koonnut.
Konsertin avasi synttärisankari Annie Clark, alias St. Vincent, alias vielä toinen nimimerkki tälle tilaisuudelle, St. Vicious. Tämän nimen hän ottaa itselleen DJ-moodissa, joten emme nähneet hänestä paljoa muuta kuin otsatukan, kun hän kumartui kahden levysoittimen ja ilman mikrofonia – keksiessään miksauksen, joka sisälsi kaikkea Gil Scot-Heronin ”The Revolution Will Not Be Televised” -kappaleesta Fiona Applen ”Fast as You Can” -kappaleeseen. (Clark ei jäänyt puhaltamaan kynttilöitä, kun Beck sai yleisön laulamaan hänelle ”Happy Birthday” settinsä aikana, mutta hän pysyy L.A:ssa; hän ilmoitti juuri soolo-piano St. Vincentin pop-up-show’sta Belascossa tiistaina.)