21. vuosisadan 25 parasta animaatioelokuvaa tähän mennessä

22. ”A Town Called Panic” (2009)
Belgialaisten Stéphane Aubierin ja Vincent Patarin ohjaama ”A Town Called Panic” perustuu lempeän surrealistiseen ranskankieliseen tv-ohjelmaan, ja sillä on se kunnia, että se on ensimmäinen Cannesissa koskaan esitetty stop motion -animaatio. Se on absurdi tarina Cowboysta (muovinen lelu-cowboy), Intiaanista (muovinen lelu-intiaani) ja Hevosesta (muovinen lelu, ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan…), jotka asuvat yhdessä maaseudulla sijainneessa talossa, jossa he ajautuvat selittämättömiin riitoihin. Yritys juhlistaa Hevosen syntymäpäivää menee pieleen, kun 50 tiilen nettitilaus luullaan vahingossa 50 miljoonaksi tiileksi, ja niinpä he rakentavat isoja muureja, jotka pahansuovat merieläimet varastavat, joten he lähtevät jäljittämään niitä lumisessa, ilmassa, maanalaisessa ja metsäisessä maastossa… juonessa ei ole mitään järkeä ja tarina voi tuntua yhtä töksähtelevältä kuin viehättävän tökerö animaatio. Mutta siinä on myös panostettu täysin mielipuoliseen energiaan, jossa ei ole niinkään kyse suurista kerronnallisista kaarisarjoista kuin hetkellisistä vuorovaikutussuhteista ja outouksista, jotka ahtauttavat jokaisen yksittäisen sekopäisen kohtauksen.

21. ”Millennium Actress” (2001)
Vaikka hän ohjasi vain neljä kokonaista elokuvaa ja menehtyi valitettavasti vuonna 2010 vain 46-vuotiaana, Satoshi Kon vakiinnutti asemansa yhtenä animen tärkeimmistä ja omaperäisimmistä elokuvantekijöistä. Olisimme helposti voineet (ja melkein voimmekin) ottaa mukaan ”Tokyo Godfathersin” tai ”Paprikan” (jälkimmäisen monet sanovat inspiroineen Christopher Nolanin ”Inceptionia”), mutta sanoisimme, että hänen mestariteoksensa oli hänen toinen elokuvansa, vuoden 2001 ”Millennium Actress”. Tämä elokuva on paljon kypsempi kuin useimmat animaatioelokuvat, olivatpa ne sitten japanilaisia tai amerikkalaisia, ja siinä on kiehtova konsepti, sillä iäkäs eläkkeelle jäänyt elokuvatähti johdattaa dokumenttiryhmän läpi muistojensa, vaihtaa genreä ja muotoa kertoessaan tarinaansa elokuvarooliensa kautta. Selkeän kerronnan ystävät jäävät todennäköisesti pettyneiksi, mutta purettavana on kiehtova ja rikas palapelilaatikko, joka tarttuu onnistuneesti Konin suosikkiteemoihin todellisuuden luonteesta ja taiteen voimasta.

20. ”Monsteritalo” (2006)
Varmasti paras Robert Zemeckisin performanssikuvituksellisista elokuvista, osittain siksi, että se on karmiva vain silloin, kun se yrittää olla, ja osittain siksi, että sitä ei ole ohjannut Zemeckis (Gil Kenan hoiti keikan sen sijaan), ”Monsteritalo” on harvinainen elokuva, joka onnistuu sekä ”burtonilaisittain” että ”amblinilaisittain”, ja tekee sen vieläpä niin, että siinä on mukana läjäpäin sydäntä ja pelottelua. ”Communityn” luoja Dan Harmonin ja hänen ystävänsä Rob Schrabin käsikirjoittama tarina kertoo kolmesta seikkailunhaluisesta esiteinistä, jotka tutkivat karmivaa paikallista kotia. Se onnistuu siinä, missä ”The Polar Express” ei onnistunut tyylittelemällä hahmoja entisestään, ja tekee nuorista päähenkilöistään uskottavan ja sympaattisen lapsenomaisia tavalla, jolla vain harvat elokuvat vaivautuvat, mikä johtaa sekä loistaviin vitseihin (”Se on uvula!” ”Se on siis tyttöjen talo?”) että paatoksellisuuteen, joka on tehokkaampaa kuin useimmat muut. Tässä on paremman näköisiä elokuvia, mutta harva on yhtä hauska.

19. ”Kuinka kouluttaa lohikäärmeesi” (2010)
Sen elokuvat vaihtelevat laadultaan lähes loistavista (”Kung Fu Panda”, alkuperäinen ”Shrek”) yllättävän viihdyttäviin (”Madagascar 3” -ei, ihan totta!) pohjimmiltaan kelvottomiin (myöhäisemmät ”Shrek”-jatko-osat, ”Shark Tale”), mutta oli tulos mikä tahansa, DreamWorks Animationia on melkeinpä aina pidetty kakkosena Pixarille. Poikkeuksena on ”Kuinka koulutat lohikäärmeesi”, jännittävä seikkailutarina, jossa yhdistyvät pojan ja koiran, ”E.T:n” kaltainen keskeinen suhde nuoren viikinki-ikäisen ja hänen lohikäärmeystävänsä välillä sekä upeat, 3D:llä toteutetut lentokohtaukset, maailman rakentaminen ja yhtiön maalauksellisimmat visuaaliset elementit (jotka on luotu elokuvantekijälegenda Roger Deakinsin avustuksella). Niin usein DreamWorks turvautuu pop-kulttuuriin liittyviin vitseihin tai julkkisten valintaan, mutta tässä (ja vähemmässä määrin myös sen jatko-osassa) he antavat tarinan viedä eteenpäin, ja lopputulos on ehdoton riemuvoitto.

18. ”Finding Nemo” (2003)
Kun otetaan huomioon Pixarin vaihteleva menestys jatko-osien suhteen, on vaikea olla huolestumatta ensi vuonna ilmestyvästä ”Finding Dory” -elokuvasta, joka on myöhästynyt jatko-osa yhdelle studion rakastetuimmista saavutuksista, vuoden 2003 ”Finding Nemolle”. Alkuperäinen elokuvahan oli lähes ihme. Tarina ylisuojelevasta isästä (Albert Brooks), jonka pahin painajainen toteutuu, kun hänen poikansa viedään valtameren toiselle puolelle, on huiman värikäs ja valtavan hauska tarina, joka on täynnä uskomattoman mieleenpainuvia hahmoja ja luultavasti Pixarin kaikkien aikojen parasta ääninäyttelijäkaartia (Brooks ja toinen päähenkilö Ellen DeGeneres ovat täydellisiä, mutta mukana ovat myös Willem Dafoe, Allison Janney, Stephen Root, Geoffrey Rush ja Eric Bana). Mutta ytimeltään se on tunnetasoltaan yhtä suuri kuin kaikki studion tekemät elokuvat, sillä se lyhentää vähitellen kuilua rakastavan mutta tuhoisan neuroottisen isän ja hänen seikkailunhaluisen mutta haavoittuvan poikansa välillä. Jos jatko-osa on edes puoliksi yhtä hyvä kuin tämä, sen pitäisi silti olla klassikko.

17. ”Monsters Inc.” (2001)
Kahden loistavan ”Toy Story”-elokuvan ja keskinkertaisen vastaanoton saaneen (hieman epäoikeudenmukaisesti) ”A Bug’s Life”-elokuvan jälkeen ”Monsters Inc.” oli elokuva, joka antoi ymmärtää, että Pixar olisi paljon muutakin kuin Buzzin rakentama talo. Kuten ”Toy Story”, tämäkin elokuva tarttuu vastustamattomaan lapsuuden keksintöön – tarinaan hirviöistä jokaisen lapsen sängyn alla tai kaapissa – ja täyttää sen kahdella yhtiön rakastettavimmalla hahmolla, Billy Crystalin silmäterävällä Mike Wasowskilla ja John Goodmanin pörröisen sinisellä Sullylla, jotka päästävät vahingossa hirviöparatiisiinsa oletetusti kuolemaan tuomitun lapsen, aivan ihastuttavan Boon. Elokuva ei ole kerronnallisesti yhtä täydellinen kuin jotkut myöhemmät Pixarin elokuvat (Yeti-harhautus on turhaa hömppää), mutta se on silti upeasti suunniteltu, sillä on valtava sydän ja se on täysin tyydyttävä. Kunnollinen mutta tarpeeton esiosa ”Monsters University” kalpenee sen rinnalla, mikä on osoitus alkuperäisen vahvuudesta.

16. ”Toy Story 3” (2010)
Tullessaan kokonainen vuosikymmen rakastetun ”Toy Story 2:n” jälkeen (ja vaikuttaen viimeiseltä sanalta ”Toy Story”-ominaisuuksissa… ”Toy Story 4:ään” asti) ”Toy Story 3” on yksi vuosisadan parhaista animaatioelokuvista, mikä osoittaa Pixarin korkean riman. Sen sijaan, että John Lasseterin, Andrew Stantonin ja ohjaaja Lee Unkrichin muodostama luova tiimi olisi lähtenyt voittokierrokselle, se muutti asioita kolmannella kerralla ja antoi ajan kulua ja Andyn olla menossa yliopistoon. Seikkailut, jotka seuraavat, ovat merkittäviä: välillä on aitoa vaaraa, aika paljon synkkyyttä ja melko syvällistä sielunmaisemaa, mikä tekee elokuvasta aikuisille vieläkin koskettavamman kuin sen edeltäjät. Koska näissä elokuvissa ei oikeastaan koskaan ollut kyse muovisista leikkikaluista – niissä oli kyse lapsuudesta, jota voi todella arvostaa vasta sitten, kun se on päättynyt ja joku uusi leikkii vanhoilla leluilla.

15. ”Coraline” (2009)
Tänä päivänä useammasta animaatiotalosta tulee laadukkaampia elokuvia, kiitos osittain portlandilaisen Laikan, stop-motion-studion, joka teki läpimurron ylevällä ”Coraline”-elokuvalla. Nörtti-idoli Neil Gaimanin kirjaan perustuva ja ”Painajainen ennen joulua” -elokuvan ohjaajan Henry Selickin ohjaama elokuva keskittyy nimikkotyttöön (Dakota Fanning), joka pakenee huolimattomilta vanhemmiltaan toiseen maailmaan, joka osoittautuu pahaenteisemmäksi kuin hän ajatteli. Elokuva on upeasti suunniteltu (3D:n käyttö on edelleen kaikkien aikojen parhaita, litteä ”todellisessa maailmassa” ja laaja fantasiamaailmassa, ”Wizard of Oz” -tyyliin), älykäs, sielukas, tunnelmallinen, rikas, hauska, jännittävä ja outo, ja se on vain vanhentunut kuin hieno viini viimeisen puolen vuosikymmenen aikana. ”Paranorman” ja ”The Boxtrolls” ovat molemmat tutustumisen arvoisia, mutta Laikan ensimmäinen tunti on edelleen heidän hienointa tähän mennessä.

14. ”The Lego Movie” (2014)
Paperilla se vaikutti painajaismaiselta yrityssynergiajuhlalta (se ei perustu vain leluun, vaan sisältää leluversioita supersankareista!). Käytännössä ”The Lego Movie” on ovela, kumouksellinen, huimapäinen ilo, jossa Phil Lord ja Chris Miller päihittävät edellisen animaatiokuvansa ”Cloudy With Chance Of Meatballs” (jota jotkut meistä ovat hyvin ärtyneitä siitä, ettei se ole tällä listalla…). Se on syvästi typerä, meta-tastinen toimintakomedia, joka pilkkaa ”valitun” tarinoita, kun Chris Prattin Emmett valitaan viimeiseksi suureksi toivoksi pahaa Lord Businessia (Will Ferrell) vastaan, ja jossa on silti tilaa yllättävälle paatokselle, eikä vähiten sen salaisessa myöhäispelissä tapahtuvassa live-action-kikkailussa. Se vangitsee lapsellisen leikkimielisyyden tavalla, johon harva on pystynyt ”Toy Storyn” ulkopuolella, mutta suodattaa sen vuosituhannen vaihteen mash-up-mentaliteetin läpi, ja on varmasti yksi viime aikojen loistavimmista valtavirtayllätyksistä.

13. ”Ratatouille” (2007)
”Ratatouille” on jonkinlainen outous Pixarin kaanonin joukossa, ei niinkään tuotantohistoriansa vuoksi (”Ihmeperheen” ohjaaja Brad Bird muokkasi elokuvan täysin uusiksi tuotannon loppuvaiheessa, mikä on studiolle tyypillistä), vaan pikemminkin siksi, että se pelaa niin paljon vanhempana kuin monet muut heidän elokuvistaan. Hienon keittiön maailmaan sijoittuva elokuva kohdistuu kriitikoihin ja juhlii heitä, on suhteellisen hidastempoinen ja ammentaa niinkin erilaisista vaikutteista kuin Lubitschista ja Proustista. Se on auteuristinen, maalaistalon rajamailla liikkuva animaatio, joka jotenkin tienasi satoja miljoonia dollareita maailmanlaajuisesti. Birdin tarina rotasta (jota näyttelee täydellisesti Patton Oswalt), jolla on hienostunut maku ja kulinaarisia unelmia, toimii puhuvan eläimen elokuvana, romanttisena komediana, rakkauskirjeenä Pariisiin (nuo kaupunkikuvat!) ja ruokaan, ja sen olisi voinut tehdä vain Pixar. Joillakin heidän muilla elokuvillaan olisi ehkä ollut laajempi vetovoima, mutta ”Ratatouille” on todella hienostunut.

12. ”Chicken Run” (2000)
Kokonaisuutena Aardman Animationin pitkät elokuvat eivät aivan yltäneet sen Oscar-palkittujen ”Wallace & Gromit”-lyhytelokuvien tasolle (vaikka jälkimmäisen pitkät seikkailut ovatkin ilahduttavia ja melkein pääsivät tälle listalle). Sanomme ”kaiken kaikkiaan”, koska ”Chicken Run”, studion ensimmäinen kokopitkä elokuva, on huikea, viehättävämpi ja kekseliäämpi elokuva kuin useimmat, joiden budjetti on moninkertainen. Elokuva seuraa ryhmää kanoja, jotka värväävät kukkoilevan Red-kukon (Mel Gibson ennen taantumistaan) avukseen paetakseen maatilaltaan, kun he saavat tietää, että heidät on määrä muuttaa piirakaksi, ja se kanavoi nerokkaasti ja tunnelmallisesti toisen maailmansodan sotavankielokuvia, kuten The Great Escape, hyvin brittiläisellä eksentrisellä charmilla. Se sisältää Aardmanin lyhytelokuville ominaista moitteetonta suunnittelua, klassista fyysistä komiikkaa ja jännittävää toimintaa, mutta se on myös kerronnallisesti monipuolisempi, ja sen loppuratkaisu on yhtä mukaansatempaava kuin mikään muu tällä listalla. Peukut pystyyn, että Aardman palaa pian tällaiseen muotoon.

11. ”Persepolis” (2007)
Cannesin tuomariston palkinnon voittanut ja Oscar-ehdokkaana ollut ”Persepolis” ehti vuotta ennen niin ikään Cannesissa ja Oscar-ehdokkaana ollutta ”Waltz with Bashir” -elokuvaa, mutta yhdessä tarkasteltuna molemmat edustavat animaation toisenlaisen tehtävän esiinmarssia tai ehkä vain valtavirran hyväksyntää: aikuisten omaelämäkerrallisten tarinoiden kertomista, jotka ovat niin omakohtaisia ja/tai tuskallisen poliittisia, että ne jotenkin melkeinpä kerjäävät piirrettyä eikä kuvattua. Marjane Satrapin elokuva on koskettava, hauska, koskettava ja ajoittain kauhistuttava kertomus hänen lapsuudestaan Teheranissa islamilaisen kapinan aikana, ja se kerrotaan yksinkertaisilla, karuilla, mustavalkoisilla kuvilla, mutta juuri hänen silmänsä oudoille, inhimillisille yksityiskohdille (joista suuri osa on peräisin hänen itse kirjoittamastaan sarjakuvasta) on tehnyt Satrapista lupaavan elokuvantekijän. Sittemmin hän on tehnyt siitä totta, ja hänestä on tullut yksi kansainvälisen elokuvamaailman eloisimmista ja leikkisimmin eksentrisistä elokuvantekijöistä, vaikka hän ei ole vielä yltänyt debyyttielokuvansa vaikuttavuuden ja merkityksen tasolle.

10. ”Wall-E” (2008)
Periaatteessa osa ”Chappie”-elokuvaan vuodatetusta vitriilistä johtui siitä, että meillä on jo rakastettava (ja kriitikoiden hyväksymä) robotti, jolla on persoonallisuus, elokuvallisessa sanastossamme (puhumattakaan Johnny Five:sta). Pixarin ”Wall-E”, jossa yksinäisestä roskarobotista ja laiminlyödyn sivilisaation sirpaleista, joita vain se vaalii, kertova ympäristöaiheinen viesti on kietoutunut tarinaan, oli rohkea yritys. Siinä on paljon vähemmän dialogia kuin aiemmissa elokuvissa ja lähes mykkä päähenkilö, ja se on edelleen yksi studion muodollisesti ankarimmista ja suorastaan satiirisimmista elokuvista. Andrew Stantonin elokuva on silti lämminhenkinen ja hauska, ja se luottaa Wall-E:n muotoilun hämmästyttävään ilmaisuvoimaisuuteen (Wall-E:n leikit pallolla ja mailalla ovat täydellinen esimerkki koko elokuvan ajan vaikuttavasta moitteettomasta fysiikasta) kertoakseen omaperäisesti tarinan, jossa lopulta käytetään kaikkia vanhan koulukunnan trooppeja: epätodennäköinen sankari kamppailee voittaakseen rakastettunsa käden ja pelastaa näin ihmiskunnan itseltään.

9. ”The Wind Rises” (2013)
Hayao Miyazaki on jäänyt eläkkeelle aiemminkin (hän vihjasi lopettaneensa elokuvantekemisen jo vuosikymmen sitten), mutta kun Studio Ghibli oletettavasti lopettaa toimintansa, ”The Wind Rises” vaikuttaa ehdottomasti siltä, että se voisi olla anime-mestarin joutsenlaulu. Elokuva on (enimmäkseen) fantasiaa vailla oleva melodraama tosielämän lentokonesuunnittelija Jiro Horikoshista. Se on koskettava muotokuva erään aikakauden päättymisestä Japanissa, tutkimus siitä, miten edistys, teknologia ja jopa taide voivat turmeltua, rakkauskirje ohjaajan rakastamalle ilmailualalle ja ennen kaikkea omaelämäkerrallinen muotokuva taiteilijasta pakkomielteisenä nuorena miehenä. Kaikilla, jotka pitävät tätä sarjakuvana, ei ole pää kunnolla kiinni. Se on yhtä upea kuin kaikki ohjaajan koskaan tekemät elokuvat, ja vaikka se onkin suhteellisen realistinen, se olisi voinut toimia vain animaationa. Jos tämä todella on Miyazakin viimeinen elokuva, häntä tullaan kaipaamaan kipeästi.

8. ”Waltz with Bashir” (2008)
Vahva osoitus siitä, miten näppärää animaatio voi olla, Ari Folmanin elokuva hybridisoi mestarillisesti henkilökohtaista esseetä, dokumenttia ja hallusinatorisia kuvia, ja kaikki tämä palvelee rohkeaa tarkastelua yhden sotilaan kokemuksista Libanonin sodassa vuonna 1982, joka on juuri sopivan tyylitellyn viileä koukuttaakseen sinut mukaansa ahdistaviin oivalluksiinsa. Ihmisoikeus- ja ongelmaelokuvia on nykyään valitettavasti tusinoittain, joten ei ole mikään pieni saavutus, että Folman pystyi ylittämään nämä kapeat rajat tekemällä ”Waltzista” täysin elokuvamaisen. Animaatio – sekoitus Adobe Flash -leikkauksia ja klassista animaatiota – lisää Folmanin surrealistista luonnetta hänen nuoruutensa traumaattisista muistoista. Max Richterin ahdistava musiikki ja sekoitus aikakaudelle sopivia kappaleita (PiL:n ”This is Not a Love Song” on yksi kohokohdista) lisäävät myös elokuvan kokonaisvoimaa. Se on tehokas, opettavainen ja tunteita herättävä, koska se on viihdyttävä.

7. ”Fantastic Mr Fox” (2009)
Stop motion -animaatio ja Wes Anderson osoittautuivat pähkinävoi-hyytelö-yhdistelmäksi tässä suloisessa, mutta happamassa sovituksessa Roald Dahlin kirjasta. Emme väittäisi, että kyseessä on auteurin paras elokuva, mutta monella tapaa se edustaa parhaiten hänen mainettaan isolla A-kirjaimella kirjoitettuna ”taiteilijana”. Eivätkö kaikki hänen hyperohjatut elokuvalliset dioraamansa olekin eräänlaista live action -animaatiota? Sen lisäksi, että arvostamme sen paikkaa Andersonin perinnössä, ”Fox” on kaunista katsottavaa ja yksi hänen hauskimmista elokuvistaan tähän mennessä. Lastentarinan sovittaminen antaa hänen laajemman, jopa hölmöläisen huumorinsa nousta pintaan miellyttävällä tavalla (kohokohta on, kun vihamieliset maanviljelijät esitellään napakoissa vinjettikatkelmissa). Visuaalinen ilme muistuttaa Rankinin/Bassin tuotantoa ja osoittaa, että vanhanaikaiset menetelmät voivat tuntua uusilta, kun ne tehdään hyvin. Rakastamme tätä elokuvaa eniten siksi, että se on tarkoitettu kaikille, mutta siinä on silti karheat särmät ja seuraukset.

6. ”Prinsessa Kaguyan tarina” (2013)
Ei saanut yhtä paljon huomiota kuin ”The Wind Rises”, mutta ”Prinsessa Kaguyan tarina”, Miyazakin Studio Ghibli -yhteistyökumppanin ja ”Tulikärpästen hauta” -ohjaaja Isao Takahatan ”The Tale Of Princess Kaguya” -elokuvan jättämä joutsenlaulu, on vieläkin elegisempi ja kauniin katkeransuloisempi jäähyväinen yhdeltä mediumin mestareista. Vapaasti perinteiseen tarinaan Bambunleikkaajasta perustuvassa, upeasti ja maalauksellisesti animoidussa tarinassa nimihenkilö löydetään bambunverson sisältä vaatimattomien vanhempiensa toimesta. Hän nousee rikkaaksi ja häntä kosiskelevat loputtomat kosijat, mutta mikään ei voi muuttaa tunnetta siitä, että hänen aikansa maan päällä on lyhyt. Sekä ilmaisultaan että tarinaltaan yksinkertainen mutta silti uskomattoman rikas elokuva (kuolevaisuuden pohdiskelun ohella siinä on vahvoja feministisiä ja ympäristöteemoja) on herkkä, pastoraalinen elokuva, joka toimii sekä Takahatan uran lopullisena yhteenvetona että syvästi koskettavana jäähyväisenä.

5. ”The Triplets of Belleville” (2003)
78 minuuttia puhdasta ranskalaista autuutta. Sylvain Chomet’n käsikirjoitus (jossa ei ole juuri lainkaan kuuluvaa dialogia) koostuu näennäisen sattumanvaraisista vasemmanpuoleisista käänteistä, jotka eivät vain pidä sinua arvaamatta, vaan kietoutuvat ihmeellisellä tavalla maagiseksi, ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi. Työläs, kauniisti vanhan koulukunnan maalauksellinen animaatio on ihmeellistä katseltavaa, ja se herättää henkiin tämän omituisen tarinan ihastuttavasta työläisäidistä, jonka pyöräilijäpojan mafia kidnappaa ja käyttää häntä häijyihin uhkapelisuunnitelmiin. Hän liittoutuu nimeltä mainittujen laulavien kolmosten kanssa, jotka auttavat häntä pelastamisessa ja lisäävät koko elokuvan tarttuvaa musiikillista iloa. Kyseessä on täysin omaperäinen tarina, jonka Chomet on ohjannut täydellisesti materiaalia halliten. Vaikka elokuva on edelleen kulttikamaa (huolimatta siitä, että se oli ehdolla kahdelle Oscarille vuonna 2003), se on enemmän kuin helposti lähestyttävä kaikille katsojille.

4. ”It’s Such A Beautiful Day” (2012)
Hän ei ole läheskään kaikkien tuntema nimi (vaikka hiljattain osallistuminen yhteen parhaista sohvajaksoista ”Simpsoneihin” sarjan 25-vuotisen historian aikana on auttanut asiaa), mutta animaatiofanit ovat jo pitkään ylistäneet Austinista kotoisin olevaa Don Herzfeldtiä, erityisesti ”It’s Such A Beautiful Dayn” jälkeen. Vuonna 2011 valmistunut 23-minuuttinen samanniminen lyhytelokuva yhdistyy kahteen aiempaan lyhytelokuvaan, ”Everything Will Be Ok” ja ”I Am So Proud Of You”, ja se on Herzfeldtin tavaramerkiksi muodostuneella tikku-ukkoja ja viivoja piirtävällä tyylillä (tosin yhä huumaavammalla efektikokoelmalla koristeltuna) toteutettu ahdistava ja lopulta kummallisen elämänmyönteinen trilogia, jossa käsitellään satiiria, ultraväkivaltaa ja huikeassa loppupätkässä mielisairautta ja identiteettiä. Vinoutunut ja oudon helposti lähestyttävä, synkkä ja ylitsepääsemätön, yksinkertainen ja loputtomasti uudelleen katsottavissa oleva elokuva on jääkylmä mestariteos, joka vahvistaa, että Herzfeldt on merkittävä elokuvantekijä.

3. ”Up” (2009)
Vai annammeko kolmannen sijan ”Upille” kokonaisuudessaan, vai myönnämmekö tuon paikan tuon Carl & Ellien avioelämästä kertovan neliminuuttisen montaasin ansiosta, joka pelkistää meidät emotionaalisiksi romuksi? Onko sillä edes väliä? Helikopterin tai lentävän talon näkökulmasta katsottuna ”Up” ei ole Pixarin kaikkien aikojen tyydyttävin kerronta, mutta se on apoteoosi studion alkemiallisesta kyvystä hahmojen ja ihmissuhteiden luomisessa. Tällä elokuvalla Pete Docter ja Bob Petersen antoivat meille yksinkertaisesti yhden kaikkien aikojen hienoimmista suruelokuvista, joka on kätketty tarinaan, joka on täynnä omituisuuksia, värillisiä ilmapalloja, höpötteleviä partiopoikia ja hulvattomia puhuvia koiria. Vaikka elokuvalla on yhtä paljon sanottavaa sukupolvien välisestä kuilusta kuin keskiverto Ozun elokuvalla ja vaikka se alkaa vaikuttavimmalla animaatiokuolemalla sitten Bambin äidin kuoleman, loppupuolella ”Up” ei ole muuta kuin iloinen vahvistus elämälle missä tahansa iässä ja missä tahansa korkeudessa merenpinnan yläpuolella.

2. ”Ihmeperhe” (2004)
Ohjaaja Brad Birdin tähän mennessä paras elokuva on räjähtävä sekoitus kuviteltua sarjakuvamytologiaa, perhemelodraamaa ja upeaa tietokoneanimaatiota. Se ilmestyi aivan Pixarin ensimmäisen suuren elokuvien aallon loppupuolella, juuri ennen kuin studio teki virheen ”Autojen” kanssa ja palasi sitten takaisin oikeille raiteilleen ”Ratatouillen” kanssa (kiitos jälleen Birdin, tietenkin). Itse asiassa tämä tuntuu edelleen animaatiojätin parhaalta hetkeltä ja luultavasti sen täydellisimmältä elokuvalta, joka on täynnä todella jännittäviä toimintapätkiä ja helposti samaistuttavaa hahmodraamaa (hyvä sekä aikuisille että lapsille), ja joka tarttuu viiltävästi kulttuurin supersankaripakkomielteeseen ennen kuin se vesittyi nykyiselle tasolleen kaikkialla läsnä olevaksi. Mestarillisesti suunniteltu (tarkista koti- ja toimistopaikkojen 50-luvun esikaupunkityylinen yhdenmukaisuus), nokkelasti käsikirjoitettu niin, että A- ja B-juonet täydentävät ja tehostavat toisiaan jatkuvasti, ja siinä on arvokas kapinoinninvastainen sanoma, jota Madonnan olisi ollut hyvä ottaa huomioon, ja näin ollen ”Ihmeperhe” ei ole vain kaikkien aikojen hieno animaatioelokuva vaan myös kaikkien aikojen hieno supersankarielokuva, piste.

1. ”Spirited Away” (2001)
Jos animaation suuri vahvuus on sen mahdollisuus täydelliseen uppoutumiseen maailmoihin, joita rajoittavat vain elokuvantekijän mielikuvituksen rajat, ykköspaikalle ei todellakaan ole muuta vaihtoehtoa kuin Hayao Miyazakin häikäisevä ”Spirited Away”, joka on yhden olemassaolon kattavimman ja kauneimman elokuvallisen mielikuvituksen kuraattori. Elokuva alkaa ”varo, mitä toivot” -varoittavana tarinana, kun nuori tyttö uskaltautuu innoissaan maagiseen maailmaan vanhempiensa muututtua sioiksi, mutta se muuttuu edetessään yhä omituisemmaksi, mielikuvituksellisemmaksi ja monitulkintaisemmaksi, ja siitä tulee täydellinen vastakohta sellaiselle holhoavalle yksinkertaistamiselle ja moraaliselle mustavalkoisuudelle, joka leimaa perhe-elokuvagenreä muualla. Groteski, pelottava, jännittävä, kaunis ja hyvin vieras kaikille länsimaisen animaation parissa kasvaneille, ”Spirited Away” on Oscar-menestyksensä ja laajemman yhdysvaltalaisen myynninedistämisensä ansiosta monille ensimmäinen Miyazakin tai Studio Ghiblin elokuva, jonka he ovat nähneet, ja siksi sillä pitäisi olla erityinen paikka sydämissämme loistavana porttina Ghiblin fantastiseen, tuonpuoleiseen maailmaan. Tehdään siitä lukuisia maailmoja.

Honorable Mentions: Pitkällä listalla oli siis yli 100 elokuvaa, ja intohimoja herätti yksinkertaisesti liian moni niistä, jotta niitä voisi luetella tässä, mutta on muutama, joiden poissulkeminen oli fyysisesti tuskallista, varsinkin kun ne sattuivat olemaan pienemmiltä studioilta tai itsenäisiltä elokuvantekijöiltä, jotka kaipaisivat kiiltoa. Niinpä irlantilaisen Cartoon Saloon -animaatiotalon ihastuttavan seesteinen ”The Secret of Kells”, sen jatko-osa, Oscar-ehdokkuuden saanut ”Song of the Sea”, ohjaaja Nina Paleyn itsenäisesti rahoittama, nokkela, 20-luvun jazzin, intialaisen mytologian ja flash-animaation sekamelska ”Sita Sings the Blues” sekä australialaisen Adam Elliottin ohjaama ja edesmenneen ja surullisesti muistetun Philip Seymour Hoffmanin ääniään esittävä elokuva ”Mary and Max” ovat kaikki suositeltavia.

Ja muita korkeamman profiilin mutta yhtä rakastettuja elokuvia, jotka leijuivat hyvin lähellä listan kärkeä, olivat mm: ”Merirosvot!”, ”Ernest & Celestine”, ”Wallace ja Gromit”: Curse of the Were Rabbit”, ”Cloudy with a Chance of Meatballs”, ”Howl’s Moving Castle”, ”Brave”, ”Ghost in the Shell 2″: Innocence”, ”The Illusionist”, ”Paranorman”, ”The Boxtrolls”, ”Tokyo Godfathers”, ”Paprika”, ”Ponyo”, ”Shrek”, ”Wolf Children”, ”Tintin seikkailut”, ”Kung Fu Panda”, ”Tyttö, joka hyppäsi ajassa”, ”Evangelion”: You Are Not Alone”, ”Dead Leaves”, ”The Secret World of Arriety”, ”Frankenweenie”, ”Tangled”, ”The Emperor’s New Groove” ja ”Wreck-it Ralph” – voisimme jatkaa loputtomiin, joten emme lopeta.

Kuten sanoimme, harkitsimme rotoskooppielokuvien mukaan ottamista ennen kuin päätimme, etteivät ne aivan kelpaa, mikä ei tarkoita Richard Linklaterin ”Waking Life” tai ”A Scanner Darkly” -elokuvan taiteellisuuden aliarvioimista. Ja jos ihmettelet, emme unohtaneet ”Frozenia”, joka on hyvä elokuva, mutta kokonaisuutena katsottuna emme oikein ymmärrä, mistä kaikki kohu johtuu. Ilmaise suuttumuksesi sen poisjäännistä ja kaikesta muusta mieltäsi painavasta alla olevassa kommenttiosiossa. Tai anna olla.”

– Jessica Kiang, Oliver Lyttelton, Erik McClanahan

Sign Up: Pysy ajan tasalla uusimmista elokuva- ja tv-uutisista! Tilaa sähköpostiuutiskirjeemme täältä.