Adelen' syntymäpäiväviesti nosti esiin epämiellyttävän pakkomielteen … jälleen

Tiistaina 32 vuotta täyttänyt moninkertainen Grammy-voittaja kiitti fanejaan heidän ”rakkaudestaan” ja ilmaisi arvostuksensa välttämättömyystyöntekijöille ja ensivastejoukoille kutsumalla heitä ”enkeleiksi” siitä, että he ovat riskeeranneet henkensä sepelvaltimotautipandemian aikana.

Mutta kuva, joka on sittemmin saanut yli 170 000 kommenttia ja synnyttänyt kymmeniä artikkeleita vuorokauden aikana sen jälkeen, kun se julkaistiin, keskittyi yhteen asiaan: Adelen ilmeiseen 45 kilon painonpudotukseen.

Tiesimme jo, että Adele oli laihduttanut joulukuussa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näyttäytyi kunnolla itseään – lyhyessä, vartalolleen vartaloa myötäilevässä, mustassa mekossaan ja korkokengissä. Mikä tarkoittaa yhtä kiistatonta asiaa: hän pitää ulkonäöstään. Ja miksei hän pitäisi? Hän näyttää upealta ja onnelliselta. Tuhannet fanit, monet heistä julkkiksia, kehuivat hänen näyttävän ”upealta”.

Vartaloaktivistit ovat kuitenkin väittäneet, että hänen painonpudotuksensa ylistäminen on ”läskifobista” ja että kaikenlainen huomio painonpudotuksesta vain vahvistaa ajatusta, jonka mukaan laihat vartalot ovat ennen- ja jälkeen-kuvien haitallisen narratiivin kautta ainoat juhlimisen arvoiset vartalot.

Tämän argumentin läpi kulkee laajempi kritiikki, joka pohjaa paljolti siihen, mitä ymmärrämme kehon hyväksynnästä nykyään, ja se on kysymys siitä, miksi ylipäätään kiinnitämme huomiota naisten kehoihin. Adele, kuten kaikki naiset, on niin paljon muutakin kuin painonsa. Siksi on epäfeminististä edes mainita sitä.

Hän pyyhkäisi Australian halki ampumalla t-paitoja väkijoukkoon ja kyykyttämällä hyttysiä, ja yli 600 000 ihmistä lähti mukaan.

On totta, kulttuurillamme on epäterve pakkomielle naisten vartaloihin. Ja vartaloihin, jotka ovat ohuita ja valkoisia. Mutta ironista monissa mielipidekirjoituksissa on se, että juuri painoon keskitytään, vaikka samalla kehotetaan meitä muita katsomaan muualle.

Tämän julkisen keskustelun keskellä käydään myös toista keskustelua. Sitä käydään ryhmäkeskusteluissa, tekstiviesteissä ja kommenteissa, ja sen voi ehkä parhaiten kiteyttää lainaamalla Chrissy Teigeniä, entistä Sports Illustrated -mallia, josta on tullut julkkiskokki, joka kommentoi Adelen kuvan alle: ”Tarkoitan, vitsailetko sinä?”

Tämä on se poliittisesti epäkorrekti diskurssi, se, joka suhtautuu hiukan epäuskoisesti siihen, että joku voisi laihtua puolet ruumiinmassastaan. Ja haluaa ehkä selvittää, miten hän teki sen (siihen on vastattu jo kuukausia sitten – hän lopetti juomisen, makeisten syönnin ja harrasti enemmän liikuntaa).

Mutta kaikissa näissä yksityisissä ja julkisissa keskusteluissa on muistettava asiayhteys. Ensimmäinen on se, että Adele ei ole eikä ole koskaan ollut ”kehopositiivinen” roolimalli. Hän ei ole koskaan toiminut niin, että hänen vartalonsa olisi osa hänen markkinointiarsenaaliaan. Tästä huolimatta hän ei myöskään jättänyt sitä huomiotta. Adele on pukeutunut Givenchyyn palkintoseremonioissa, Burberryyn esiintyessään ja Stella McCartneyyn ottaessaan vastaan MBE-palkintonsa kuningattarelta.

Läskifobia on todellinen ja vaarallinen osa kulttuuriamme, mutta mistä tiedämme varmasti, oliko sillä koskaan merkitystä Adelelle? Hän on sanonut halunneensa tulla terveeksi nyt seitsemänvuotiaan Angelo-poikansa vuoksi ja saadakseen paremman kestävyyden kiertueilla. Uskommeko häntä? Voisimmeko projisoida?

Voisiko osa voimakkaista reaktioista – sekä positiivisista että negatiivisista – johtua siitä, ettei Adele ole enää ”yksi meistä”? Eikö se ollut aina osa hänen vetovoimaansa? Ajatus siitä, että hän joi ja poltti ja itki Beyoncesta voittaessaan Grammyjä?

Ehkä se, mitä me tunnemme, kaikessa raskaasti valvotussa pikku sydämessämme, on se, että Adele kerran sukupolvessa esiintyvine lahjakkuuksineen ja 300 miljoonan dollarin omaisuudellaan on viime kädessä julkkis.

Totuus on se – ja tämä on karvas pilleri nieltäväksi – mutta me emme omista Adelea. Hän ei koskaan ollut luotettava lihava ystävämme, se, jota pidimme Oprahin ja Khloe Kardashianin tavoin ”samaistuttavana”. Ehkä se on meidän syytämme. Koska on naiivia ajatella, että Adelen itsensä pitäisi pysyä muuttumattomana meidän mukavuutemme vuoksi.

Totta, ”ennen” ja ”jälkeen” on väsynyt vanha narratiivi, joka latistaa naiset itsensä karikatyyreiksi. Mutta ehkä yhtä väsyttävää on hiljainen oletus siitä, että naiselta, etenkin julkisuudessa esiintyvältä, pitäisi riistää mahdollisuus olla ylpeä itsestään, omilla ehdoillaan, ilman että häntä pidetään ”myytävänä”.

Adele ei kuulu kenellekään muulle kuin itselleen. Ja eikö se ole loppujen lopuksi jotain juhlimisen arvoista feminististä? Toivotaan niin.