Brabant

Brabant, feodaalinen herttuakunta, joka syntyi frankkien Karoliinisen valtakunnan rappion ja romahduksen jälkeen 900-luvun puolivälissä. Se keskittyi Louvainiin (nykyiseen Leuveniin) ja Brysseliin ja oli osa entisestä Ala-Lothringenin herttuakunnasta, joka jakautui 1100-luvulla Brabantiksi, Luxemburgiksi, Hainaut’ksi, Namuriksi ja muiksi pieniksi feodaalivaltioiksi.

Alä-Lothringenin herttuakunnan jäännös oli Louvainin suvun Henrik I:n Soturin hallussa, joka vuonna 1190 otti käyttöönsä Brabantin herttuan arvonimen. Kolme sukupolvea hänen perillisistään hallitsi suhteellisen rauhallisesti. Vuonna 1283 Brabantin Johannes I osti Limburgin herttuakunnan Bergin Adolf V:ltä ja varmisti tämän hankinnan kukistamalla ja surmaamalla kilpailijansa Luxemburgin Henrikin Woeringenin taistelussa (5. kesäkuuta 1288).

Vastineeksi sotilas- ja hovimenojensa rahoittamisesta Brabantin herttua joutui takaamaan erilaisten paikallisten herrojen ja porvarien oikeudet ja etuoikeudet. Esimerkiksi Cortenbergin peruskirjalla (27.9.1312) herttua Johannes II antoi verojen määräämisen porvarien ja aatelisten muodostaman neuvoston tehtäväksi, joka valvoisi oikeudenmukaisuuden ylläpitämistä ja lakien tasapuolista soveltamista. Seuraava herttua, Johannes III, osoittautui ovelaksi diplomaatiksi, joka vahvisti herttuakuntaa edullisilla avioliitoilla naapuriruhtinaskuntien kanssa. Kun Johanna, Johanneksen III tytär, ja hänen miehensä, Luxemburgin herttua Wenceslas liittyivät Brabantin herttuakuntaan, he myönsivät Joyeuse Entrée -nimellä tunnetun oikeuskirjan (ks. 3. tammikuuta 1356). Tämä suuri perustuslaillinen peruskirja antoi Brabantille poikkeuksellisen aseman Alankomaiden feodaalivaltioiden joukossa ja mahdollisti sen merkittävän roolin myöhempinä vuosisatoina absolutististen hallitsijoiden vastaisessa vastarinnassa.

Kun Johanna sai Brabantin arvonimen, hänen sisarensa aviomies, Flanderin kreivi Ludvig II, kuitenkin haastoi hänet. Sitä seuranneen riidan aikana Johanna hallitsi edelleen Brabantia ja Venceslauksen kuoleman jälkeen Luxemburgia, mutta joutui turvautumaan Burgundin talon apuun. Vuonna 1390 hän luovutti oikeutensa veljentyttärelleen Flanderin Margaretille, joka oli naimisissa Burgundin Filip II Rohkean kanssa. Kun sukulinja kuoli sukupuuttoon vuonna 1430, perintö siirtyi Burgundin Filip III Hyvälle, mikä merkitsi Brabantin herttuakunnan itsenäisen olemassaolon loppua. Herttuakunta siirtyi Habsburgien suvulle vuonna 1477, kun Filipin tyttärentytär Maria avioitui arkkiherttua Maximilianin kanssa. Herttuakunnan hallinta siirtyi Espanjan Habsburgien kuninkaalle Filip II:lle vuonna 1556.

Philipin vallan alla alkoi kahdeksankymmenvuotinen sota (1568-1648), jossa hollantilaiset itsenäistyivät Espanjasta. Tuon pitkittyneen taistelun aikana Brabant jaettiin pohjois- ja eteläosiin. Eteläosa pysyi Espanjan vallan alla, ja pohjoisosa siirtyi hollantilaisille. Pohjoinen osa muodostaa nykyään muutamilla lisäalueilla Alankomaiden Noord-Brabantin provinssin (ks. Pohjois-Brabant).

Eteläinen osa pysyi Espanjan hallussa, kunnes se luovutettiin Utrechtin sopimuksilla (1713) Itävallan Habsburgeille. Brabantin vallankumouksessa 1789-90 maakunta järjesti epäonnistuneen aseellisen vastarinnan Itävallan keisari Joosef II:n kumoamaa Joyeuse Entrée -sopimusta vastaan. Etelä-Brabantista tuli lopulta osa Belgiaa, ja se on nykyisin jaettu Flanderin Brabantin ja Vallonian Brabantin provinsseihin.

Brabantin demokraattisten ja perustuslaillisten perinteiden vaikutuksesta nykyiseen Belgian valtioon kertoo Belgian lippu, jossa käytetään Brabantin värejä – punaista, keltaista ja mustaa. Brabantin herttuan arvonimi on elvytetty Belgian kuninkaan vanhimman pojan tyyliin.