Charge of the Light Brigade
Kevytprikaati lähti liikkeelle laaksoa pitkin Cardiganin johdolla, joka johti rynnäkköä hevosellaan Ronald. Lähes saman tien Nolan syöksyi rintaman poikki kulkien Cardiganin edestä. Saattaa olla, että hän tajusi, että hyökkäys oli suunnattu väärään kohteeseen, ja yritti pysäyttää tai kääntää prikaatin, mutta tykistön kranaatti tappoi hänet ja ratsuväki jatkoi matkaansa. Kapteeni Godfrey Morgan oli lähellä ja näki, mitä tapahtui:
Ensimmäinen kranaatti räjähti ilmassa noin 100 metriä edessämme. Seuraava putosi Nolanin hevosen eteen ja räjähti koskettaessaan maata. Hän huusi villisti, kun hänen hevosensa kääntyi ympäri, ja kädet ojennettuina, ohjakset pudotettuina eläimen niskaan, hän ravasi meitä kohti, mutta muutaman metrin päässä hän putosi kuolleena hevosensa selästä. En kuvittele, että kukaan muu kuin 17. Lancersin etulinjassa olleet näkivät, mitä oli tapahtunut.
Jatkoimme matkaa. Kun pääsimme noin kahden tai kolmen sadan metrin päähän, venäläisen hevostykistön patteri avasi tulen. En muista kuulleeni keneltäkään sanaakaan, kun vähitellen siirryimme juoksusta kanttoriksi, vaikka melu, joka aiheutui miesten ja hevosten osumisesta rypäle- ja patruunalaukauksiin, oli korviahuumaava, kun taas lyhyeen osuneiden patruunalaukausten nostattama pöly ja sora melkein sokaisivat ja ärsyttivät hevostani niin, että pystyin hädin tuskin pitämään sitä. Mutta kun lähestyimme, pystyin näkemään riittävän selvästi, varsinkin kun olin noin sadan metrin päässä tykeistä. Vaikutti siltä, että ratsastin suoraan yhden tykin suulle, ja näin selvästi tykkimiehen laukaisevan sytytyslangan. Suljin silloin silmäni, sillä luulin, että kysymys oli minun osaltani ratkaistu. Mutta laukaus meni juuri ohitseni ja osui oikealla puolellani olleeseen mieheen täysillä rintaan.
Muutamassa minuutissa olin tykin päällä, ja johtavan venäläisen harmaa hevonen, jonka joku oikealla puolellani olleista oli luultavasti ampunut pistoolilla, kaatui hevoseni päälle, veti sen mukanaan ja juuttui minut tykin ja itsensä väliin. Jalkaisin kulkeva venäläinen tykkimies suojasi minua heti karabiinillaan. Hän oli juuri ja juuri miekkani ulottuvilla, ja löin häntä niskaan. Isku ei aiheuttanut suurta vahinkoa, mutta se hämmensi hänen tähtäystään. Samaan aikaan ratsastava tykkimies iski sapelillaan hevostani otsaan. Sir Briggsin kannustaessa se puoliksi hyppäsi, puoliksi kömmähti kaatuneiden hevosten yli ja lähti sitten lyhyeksi ajaksi karkuun kanssani. Muistan vain, että löysin itseni yksin venäläisten joukosta yrittäen päästä ulos niin hyvin kuin pystyin. Sattumalta onnistuin siinä huolimatta venäläisten yrityksistä kaataa minut.”
Valoprikaati kohtasi kolmelta puolelta tuhoisaa tulitusta, joka tuhosi heidän joukkonsa ratsastuksen aikana, mutta silti he kykenivät hyökkäämään venäläisten joukkojen kimppuun laakson päässä ja pakottamaan ne takaisin linnakkeelta. Siitä huolimatta he kärsivät raskaita tappioita ja joutuivat pian vetäytymään. Eloonjääneet venäläiset tykkimiehet palasivat tykkiensä ääreen ja avasivat tulen grapeshotilla ja kranaattiheittimillä umpimähkään ystävän ja vihollisen sekamelskaa vastaan. Kapteeni Morgan jatkaa:
Kun olin taas vapaa tykeistä, näin kahden tai kolmen mieheni tekevän paluumatkaa, ja koska tulitus molemmilta sivustoilta oli yhä voimakasta, oli taas juostava hansikkaat. Minulla ei ole riittävää muistikuvaa vähäisistä tapahtumista kuvaillakseni niitä, sillä luultavasti yksikään kaksi tuossa hyökkäyksessä mukana ollutta miestä ei kuvailisi sitä samalla tavalla. Kun olin palannut melkein sinne, mistä lähdimme liikkeelle, huomasin, että olin vanhempi upseeri niistä, jotka eivät olleet haavoittuneet, ja näin ollen komentaja, sillä samassa asemassa oli kaksi muuta upseeria, jotka molemmat olivat nuorempia kuin minä – luutnantti Wombwell ja Cornet Cleveland.
Lucan ja hänen raskaaseen prikaatiinsa kuuluneet joukkonsa eivät kyenneet antamaan tukea kevyemmälle prikaatille – ne tunkeutuivat laakson suulle, mutta eivät edenneet eteenpäin. Lucanin selitys oli, että hän ei nähnyt mitään järkeä siinä, että toinen prikaati olisi niitetty, ja hänellä oli parhaat edellytykset antaa apua hyökkäyksestä palaaville Kevyen prikaatin selviytyjille. Ranskalainen kevyt ratsuväki, Chasseurs d’Afrique, oli tehokkaampi tyhjentämällä Fedjukhinin kukkulan kahdesta puolikkaasta tykkipatterista, kahdesta jalkaväkipataljoonasta ja kasakoista varmistaakseen, ettei kevytprikaatiin osuisi tulta kyseiseltä sivustalta, ja se tarjosi suojaa kevytprikaatin jäljellä oleville osille niiden vetäytyessä.
Sotakirjeenvaihtaja William Howard Russell todisti taistelua ja julisti: ”Kevytprikaatimme tuhoutui heidän oman harkitsemattomuutensa ja julman vihollisen raakuuden vuoksi.”
Cardigan selvisi taistelusta hengissä, vaikka liikkui tarinoita, joiden mukaan hän ei todellisuudessa ollut paikalla. Hän johti hyökkäystä edestä katsomatta taakseen eikä nähnyt, mitä hänen takanaan oleville joukoille tapahtui. Hän saavutti venäläisten tykit, osallistui taisteluun ja palasi sitten yksinään laaksoa ylöspäin vaivaantumatta kokoontumaan tai edes selvittämään, mitä eloonjääneille oli tapahtunut. Jälkeenpäin hän sanoi, että hän pystyi ajattelemaan vain raivoaan kapteeni Nolania kohtaan, joka hänen mielestään oli yrittänyt ottaa haltuunsa hyökkäyksen johdon. Ratsastettuaan takaisin laaksoon hän katsoi tehneensä kaiken voitavansa. Hän jätti kentän ja nousi jahdilleen Balaklavan satamassa, jossa hän nautti samppanjaillallisen. Hän kuvaili sitoumustaan Lontoossa Mansion Housessa pitämässään puheessa, jota siteerattiin alahuoneessa:
Edistyimme asteittaista alamäkeä pitkin yli kolme neljäsosaa mailia , pattereiden oksennellessa päällemme kranaatteja ja laukauksia, patruunoita ja rypäleitä, yksi patteri oikealla kyljellämme ja toinen vasemmalla, ja kaikki välimaasto oli venäläisten kiväärimiesten peitossa; niin että kun saavuimme viidenkymmenen metrin etäisyydelle tykistön suuaukoista, jotka olivat heittäneet tuhoa kimppuumme, olimme itse asiassa ympäröity ja saarrettu tulen liekillä sen lisäksi, että kiväärimiehet olivat tulittaneet meitä sivustoillamme.
Kukkulalle noustuamme tykistön vinotuli vyöryi selustaan, joten meillä oli näin ollen voimakas tuli edessä, kyljessä ja takana. Astuimme patteriin – menimme patterin läpi – kaksi johtavaa rykmenttiä kaatoi suuren määrän venäläisiä tykkimiehiä rynnäkössään. Niissä kahdessa rykmentissä, joita minulla oli kunnia johtaa, jokainen upseeri yhtä lukuun ottamatta joko kaatui tai haavoittui, tai hänen hevosensa ammuttiin alleen tai haavoittui. Nämä rykmentit etenivät, ja heitä seurasi toinen linja, joka koostui kahdesta muusta ratsuväkirykmentistä, jotka jatkoivat venäläisten tykkimiesten katkaisemista.
Sitten tuli kolmas linja, joka muodostui toisesta rykmentistä ja joka pyrki saattamaan loppuun prikaatillemme annetun tehtävän. Uskon, että tämä onnistui hyvin menestyksekkäästi, ja tuloksena oli, että tämä vain noin 670 miehestä koostuva joukko onnistui läpäisemään venäläisen ratsuväen joukon, jonka vahvuus oli – kuten olemme sittemmin saaneet tietää – 5240 miestä; ja murrettuaan tuon joukon läpi he menivät sotateknisen ilmauksemme mukaan ”kolmoset ympäri” ja vetäytyivät samaan tapaan tehden matkallaan niin paljon suorituksia vihollisen ratsuväelle kuin vain pystyivät. Palatessamme takaisin ylös mäkeä, jota olimme laskeutuneet hyökkäyksen aikana, jouduimme käymään läpi saman tien ja ottamaan saman riskin Tirailleurin sivustatulesta kuin mitä olimme kohdanneet aiemmin. Lukuisat miehemme ammuttiin alas – miehiä ja hevosia kaatui, ja monet hevosensa menettäneet sotilaat ammuttiin myös alas yrittäessään paeta.
Mutta mikä oli, herrani, niiden urheiden miesten tunnelma ja kantti, jotka palasivat asemiin. Kustakin näistä rykmenteistä palasi vain pieni joukko, kaksi kolmasosaa taisteluun osallistuneista miehistä oli tuhoutunut? Luulen, että jokaisen miehen, joka osallistui tuohon Balaklavassa tapahtuneeseen katastrofaaliseen taisteluun ja joka oli niin onnekas, että selvisi siitä hengissä, täytyy tuntea, että vain Kaikkivaltiaan kaitselmuksen armollisen päätöksen ansiosta hän välttyi suurimmalta näennäiseltä kuoleman todennäköisyydeltä, jota vain voidaan kuvitella.
Uutta tietoa
Joulukuun 11. päivänä 2016 ilmestyneessä lehtijutussa paljastui toinenkin versio tapahtuneesta, kun Brittiläisestä kirjastosta löytyi kirje, jonka oli kirjoittanut luutnantti Frederick Maxse, joka kuului lordi Raglanin esikuntaan Balaclavassa. Siinä sanottiin, että lordi Raglan oli lähettänyt kevyen prikaatin käskyn ”seurata vihollista ja yrittää estää vihollista viemästä tykkejä pois”, viitaten joihinkin brittiläisiin tykistöihin, jotka olivat vaarassa. Raglan lähetti käskyn kapteeni Louis Nolanin mukana, joka välitti sen Lucanille suullisesti sen sijaan, että olisi luovuttanut kirjallisen käskyn. Hän sanoi: ”Tuolla, herrani, on vihollisenne! Tuolla ovat tykkinne!” ja lisäsi sanan ”hyökätä”, vaikka Raglan oli tarkoittanut pelkkää voimannäyttöä. Nolanin versio käskystä ja siihen liittyvä ele ymmärrettiin väärin, mikä aiheutti edellä kuvatun katastrofin. Nolan ratsasti hyökkäyksen mukana ja oli yksi ensimmäisistä siinä kaatuneista. Maxsen kirjeessä sanottiin, että Nolan oli harmissaan siitä, miten vähän kevytprikaati oli tehnyt aiemmin kampanjassa, ja että hän oli katkera Lucanille. Nigel Kingscoteé, toinen Raglanin esikuntaupseereista, oli samaa mieltä siitä, että vika oli Nolanissa, ja sanoi, että Nolan olisi ”murrettu sotaoikeudessa”, jos hän olisi selvinnyt hengissä.
David Kelsey Krimin sodan tutkimusyhdistyksestä uskoo, etteivät uudet todisteet anna aihetta kirjoittaa rynnäkön historiaa uusiksi, ja toteaa, että lordi Raglan oli ”…määrännyt ratsuväen liikkeen, joka ei pystynyt palvelemaan mitään pitkäkestoista päämäärää.”