Lasten ahdistuneisuushäiriöt

Tästä pääsemmekin etiologiaan

Etiologiaa lähestyttäessä ehkäpä arvovaltaisin tapa lähestyä näiden sairauksien etiologiaa on viitata lastenpsykiatrian auktoriteetin, tohtori Boris Birmaherin sanoihin, joka on professori Pittsburghin yliopistossa (Pennsylvaniassa, USA:ssa), joka on yksi johtavista keskuksista, joissa tutkitaan lapsuuden ja nuorten ahdistuneisuutta.

”Vaikka ahdistuneisuushäiriöiden etiologiaa ei ole selvitetty, biologiset, kognitiiviset ja ympäristötekijät tai niiden yhdistelmä on yhdistetty lisääntyneeseen riskiin sairastua näihin häiriöihin” (3).

Voisimmeko käsitellä lyhyesti kutakin näistä tekijöistä?

Biologiset näkökohdat viittaavat ensisijaisesti geneettisiin tekijöihin. Identtisiä kaksosia koskevat tutkimukset tukevat tätä hypoteesia.

Toisaalta mahdolliset biologiset perusteet liittyisivät keskushermoston välittäjäainejärjestelmien, lähinnä noradrenergisten, serotonergisten ja GABAergisten, toiminnan muutoksiin.

Tähän biologiseen taipumukseen voi vaikuttaa ylisuojeleva, huolestuttava ympäristö, joka luo epävarmuutta ja/tai pelkoa ja laukaisee liioitellun, irrationaalisen ja katastrofaalisen tavan tulkita maailmaa.

Pääasiassa pakko-oireista häiriötä (OCD) sairastavilla lapsilla ja aikuisilla tehdyt tutkimukset osoittavat merkittäviä muutoksia tyvitumakkeissa ja niiden yhteyksissä prefrontaaliseen aivokuoreen. Nämä virtapiirit olisivat pohjimmiltaan serotonergisiä, ja tällä on tärkeä merkitys terapiassa.

Lisäksi tiettyihin sairauksiin, jotka vaikuttavat myös näihin virtapiireihin, liittyy usein pakko-oireita (esim. Syndenhamin korea, krooninen tic-häiriö, joka tunnetaan Gilles de La Touretten häiriöinä).

Useiden vuosien ajan on havaittu ryhmä lapsia, joille kehittyi OCD:n kaltainen oireilu muutaman kuukauden kuluttua streptokokki-faryngiitin sairastumisesta (4). Tyvitumakkeiden tiettyjä hermosoluja vastaan on oletettu kehittyvän risti-immuniteetin. Joillakin näistä lapsista oireet hävisivät kokonaan, kun vasta-aineet poistettiin verestä.

Jotkut kirjoittajat ovat ehdottaneet, että tietyt lymfosyyttiantigeenit olisivat merkkejä alttiudesta sairastua OCD:hen.

Mitkä ovat hoitomuodot?

Hoidon kolme pilaria ovat: psykoedukaatio, psykoterapia ja psykofarmakologia.

Sen mukaan, mitä olemme sanoneet, biologisesta käsittelystä tulee keskeinen väline. Tehokkaiksi osoittautuneet lääkkeet ovat serotonergiseen järjestelmään vaikuttavia lääkkeitä, pääasiassa selektiivisiä serotonergisen takaisinoton estäjiä (5). Tässä yhteydessä on tärkeää korostaa, että hoidon on oltava psykiatrin osoittamaa ja ohjaamaa. Psykotrooppisten lääkkeiden käyttö lapsilla on taidetta, joka edellyttää sellaisen tietämyksen huomioon ottamista, joka ei ole vain indikaatio ja annostus, vaan myös se, mitä lapselle ja hänen perheelleen merkitsee saada aine, joka vaikuttaa hänen aivoihinsa.

Mitä voitte kertoa anksiolyyttien käytöstä?

Yleisimmät anksiolyytit kuuluvat bentsodiatsepiiniryhmään. Nämä vaikuttavat GABAergisen järjestelmän tasolla, joka ei ole täysin kehittynyt lapsuudessa.

Rajoitamme bentsodiatsepiinien käytön lapsilla hyvin erityisiin tapauksiin, koska ne ovat mahdollisesti riippuvuutta aiheuttavia aineita ja niillä on tässä kehitysvaiheessa ei-toivottuja kognitiivisia vaikutuksia, kuten tarkkaavaisuuden ja muistin heikentyminen.

Mitä psykoterapeuttinen lähestymistapa sisältää?

Laajasti ottaen psykoterapia on lähestymistapa, jossa käytetään ensisijaisesti sanoja tietyn ongelman määrittelemiseen ja ratkaisemiseen.

On olemassa erilaisia hoitomuotoja, jotka riippuvat teoreettisesta viitekehyksestä, hypoteeseista, joita käsitellään sairauden syyn osalta.

Ahdistuneisuushäiriöissä tehokkaaksi osoittautunut psykoterapeuttinen menetelmä on kognitiivinen käyttäytymisterapia (6). Se perustuu siihen, että lasta tai nuorta autetaan tunnistamaan CR-ajatukset ja annetaan heille strategioita niiden muuttamiseksi. Tämä tehdään eri tekniikoilla potilaan iän ja henkisten mahdollisuuksien mukaan.

Julkaistut tutkimukset osoittavat, että lääkityksen ja kognitiivisen käyttäytymisterapian yhdistelmä on menestyksekkäämpi kuin kumpikaan näistä lähestymistavoista yksinään.

Mikä on todennäköinen lopputulos, jos sitä ei hoideta?

Pääasiassa Yhdysvalloissa tehdyt prospektiiviset ja retrospektiiviset tutkimukset osoittavat useita komplikaatioita merkittävällä osalla lapsista, joilla on hoitamaton ahdistuneisuushäiriö.

Yleisimmät kehityskulut liittyvät vaikutuksiin akateemisella tai ammatillisella, sosiaalis-suhteellisella ja emotionaalisella tasolla (7). Hyvin suurella osalla vakavaa masennusta sairastavista aikuisista on todettu olleen aiemmin hoitamattomia ahdistuneisuushäiriöitä lapsuudessa tai nuoruudessa. Masennuksen ja ahdistuneisuuden yhteisvaikutus on hyvin yleistä, ja suurimmassa osassa tapauksista ahdistuneisuushäiriö ilmenee ensin. On muistettava, että masennus on hengenvaarallinen sairaus.

Tutkimukset osoittavat merkittävää korrelaatiota alkoholismin ja ahdistuneisuushäiriöiden välillä.

Lopuksi, mitä voitte kertoa meille psykoedukatiivisista näkökohdista?

Psykoedukaatiossa pyritään purkamaan käsitteitä, jotka psykologisesta näkökulmasta katsottuna voivat olla käsitteellisesti hyvin monimutkaisia, tekemään niistä ymmärrettäviä ja muuttamaan ne hyödyllisiksi välineiksi lapsen auttamiseksi. Lapselle tärkeät aikuiset ovat hänen vanhempansa ja opettajat. Heidän rinnallaan on kuitenkin perustavanlaatuinen lääketieteellinen viitekehys, lastenlääkäri. Kaikkien näiden aikuisten tuki on välttämätöntä, jotta lastenpsykiatrin lähestymistapa näihin tiloihin olisi tehokas.

Teidän kanssanne jakamamme tiedot vaikuttavat mielestämme tärkeältä vaiheelta psykoedukaatioprosessissa.

Viitteet

1. Anderson JC, Williams S, McGee R, Silva PA. DSM-III-häiriöt esinuorilla lapsilla. Esiintyvyys laajassa otoksessa väestöstä. Arch Gen Psychiatry 1987; 44(1): 69-76.

3. Birmaher B, Villar L. Lasten ja nuorten ahdistuneisuushäiriöt. In: Meneghello J, Grau Martínez A, eds. Psychiatry and Psychology of Childhood and Adolescence. Buenos Aires: Médica Panamericana, 2000: 323-33.

6. Poling K. Child and adolescent anxiety: a handbook for families. 2 ed. University of Pittsburgh, 1997.

7. maaliskuuta JS. Lasten ja nuorten ahdistuneisuushäiriöt. New York: Guilford, 1995.