Algeciras Revisited: Tammikuun 16. päivästä huhtikuun 7. päivään 1906

Vuonna 1905 Eurooppa joutui vakavaan diplomaattiseen kriisiin Marokon suhteen. Tämän kriisin aiheuttamat jännitteet olivat itse asiassa niin merkittäviä, että sitä mainitaan vielä tänäkin päivänä jatkuvasti yhtenä tekijänä, joka johti sodan syttymiseen vuonna 1914. Vaikka historioitsijat ovat lähes yksimielisiä ”ensimmäisen Marokon kriisin” merkityksestä, sen rauhanomainen ratkaiseminen Algecirasissa vuonna 1906 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa on edelleen liian vähän tutkittu aihe. Vähän huomiota on kiinnitetty siihen, miten eurooppalaiset valtiot onnistuivat ratkaisemaan tämän kriisitilanteen vaivalloisilla neuvotteluilla ilman sotaa. Tässä artikkelissa pyritään arvioimaan Algecirasin tilannetta uudelleen konferenssia koskevan tapaustutkimuksen avulla, jossa tarkastellaan sen merkitystä kahden keskeisen kysymyksen kannalta. Ensinnäkin tarkastellaan, mitä Algecirasin konferenssi paljastaa kansainvälisten suhteiden järjestelmästä vuonna 1906. Toiseksi tutkitaan, miten Saksan imperialismi Marokkoa kohtaan ilmeni ja voimmeko Marokon tapauksessa tehdä laajempia johtopäätöksiä laajempaan historiankirjoituskeskusteluun siitä, noudattiko Saksa tuona aikana kansainvälisen kolonialistisen järjestelmän normeja vai rikkoiko se niitä. Artikkelissa väitetään, että Saksan yritys saada siirtomaavaikutusvaltaa Marokossa tarjoaa arvokkaan näkemyksen Saksan asemasta kansainvälisessä imperialistisessa järjestelmässä ja sen roolista sotaa välittömästi edeltäneiden vuosien myöhäisimperialismissa. Artikkelin päätteeksi esitetään, että vaikka kansainvälinen järjestelmä oli kaiken kaikkiaan huomattavan vankka vuonna 1906, Algeciras merkitsi diplomaattista käännekohtaa Saksan keisarillisessa politiikassa ja paljasti taustalla olevat jännitteet kehittyvän eurooppalaisen liittoutumisjärjestelmän ja vanhemman ”diplomaattisen imperialismin” järjestelmän välillä.