Isännät ja loiset muukalaisina

Viime vuosikymmeninä erilaiset vapaasti elävät eläimet (isännät) ja niiden loiset ovat tunkeutuneet sellaisille vastaanottaja-alueille, joilla niitä ei ole aiemmin esiintynyt, ja saaneet siten muukalaisten tai eksoottisten eläinten aseman. Yleensä näin on tapahtunut vähäisessä määrin satojen vuosien ajan. Vaihtelevan usein invaasiota on seurannut muiden kuin kotoperäisten lajien, joko isäntä- tai loislajien, leviäminen ja vakiintuminen. Tähänastisessa kirjallisuudessa ei ole käsitelty ja tarkasteltu sekä isäntien että loisten tekemiä kolonisaatioita yhdessä, vaikka ne yleensä kietoutuvat toisiinsa eri tavoin. Niistä tekijöistä, jotka mahdollistavat invaasion onnistumisen ja kolonisaation voimakkuuden, on esitetty erilaisia hypoteeseja, jotka riippuvat kirjoittajien tieteellisestä taustasta ja tiettyjen invaasioiden silmiinpistävyydestä. Tutkijat, jotka ovat yrittäneet analysoida vieraslajien populaatioille ominaisia kehitysmalleja, leviämisnopeutta tai geneettisen eron astetta, ovat tulleet erilaisiin johtopäätöksiin. Loistutkijoiden keskuudessa kiinnostuksen kohteena ovat jo pitkään olleet loishyönteisten invaasioihin liittyvät soveltavat näkökohdat, kuten taloudellisesti tärkeisiin isäntiin kohdistuvat kielteiset vaikutukset. Tässä artikkelissa tarkastellaan vertailevasti sekä isäntien että loisten tekemiä invaasioita, ja tuloksena on monia yhtäläisyyksiä ja muutamia eroja. Kahden helmintin, nautojen ja lampaiden maksaläiskän, Fasciola hepatican, ja ankeriaan uimarakon sukkulamatodin, Anguillicola crassus, osoitetaan olevan käyttökelpoisia malliparasiitteja eläimiin kohdistuvien invaasioiden ja ympäristön globaalimuutosten tutkimisessa. F. hepatican leviäminen on liittynyt nautojen tai muiden laiduntavien eläinten tuontiin. Eri kohdealueilla väli-isäntinä toimivat taudille alttiit lymnaeidakotilot olivat joko luontaisesti läsnä ja/tai ne oli tuotu maahan loisen luovuttajamaan mantereelta (Euroopasta) ja/tai muilta alueilta, jotka eivät kuuluneet loisen alkuperäiseen levinneisyysalueeseen, mikä kuvastaa osittain globaalin eliöstömuutoksen asteittaisia vaiheita. Useilla levinneillä alueilla F. hepatica esiintyy yhdessä saman sukulaislajin F. gigantican kotoperäisten tai eksoottisten populaatioiden kanssa, minkä vaikutukset ovat toistaiseksi tuntemattomia. Kotieläiminä pidettävien kotieläinten lisäksi myös luonnonvaraiset kotoperäiset tai luonnontilaiset nisäkkäät voivat toimia lopullisina isäntinä luteiden laajalla levinneisyysalueella. F. hepatican alkuperäisiä ja siirtyneitä populaatioita ei kuitenkaan ole vielä tutkittu vertailevasti evoluution näkökulmasta. Kaukoidästä peräisin oleva A. crassus on tunkeutunut kolmeen maanosaan ilman sen luonnollisen isännän Anguilla japonican aiempaa luonnollistumista siirtymällä kulloiseenkin alkuperäiseen ankeriaslajiin. Paikalliset entomostrak-äyriäiset toimivat alttiina väli-isäntinä. Uudet loppuisännät osoittautuivat naiiveiksi kulkeutuneen sukkulamatodin suhteen, millä oli kauaskantoisia seurauksia loisen morfologiaan (kokoon), runsauteen ja patogeenisyyteen. Japanilaisilla ja eurooppalaisilla ankeriailla tehdyissä vertailevissa tartuntakokeissa havaittiin monia eroja isäntien immuunipuolustuksessa, mikä kuvastaa yhteisevoluutiota eikä äkillistä isännänvaihtoa, joka liittyi helmintin tuontiin. Muissa kotoperäisten isäntien ja invasiivisten loisten yhdistelmissä loisen lisääntynyt patogeenisuus näyttää johtuvan muista puutteista, kuten naiivin isännän puutteellisesta parasiittivastaisesta käyttäytymisestä verrattuna luovuttajaisäntään, jolla on erilaiset käyttäytymismallit ja joka pitää loisen määrän alhaisena. Saatavilla olevan vähäisen kirjallisuuden perusteella voidaan päätellä, että tiettyjen uuden isännän populaatioiden sopeutuminen vieraaseen loiseen kestää useita vuosikymmeniä tai jopa vuosisadan. Yhteenvetona kaikesta siitä, mitä tiedämme isännistä ja loisista muukalaisina, voidaan hahmottaa alustavia malleja ja periaatteita, mutta yksittäiset tapaustutkimukset opettavat meille, että yleistyksiä on vältettävä.