Jättimäinen annosongelmamme: Miksi me kaikki syömme liikaa?

Jos haluat nähdä, miten paisuneet annoskoot ovat, älä mene supermarkettiin vaan mene antiikkikauppaan. Huomaat pienen pikarin, joka on selvästi suunniteltu nukelle, ja sinulle sanotaan, että se on ”viinilasi”. Sivulautasilta näyttävät lautaset osoittautuvat ruokalautasiksi. Oikeat sivulautaset muistuttavat lautasia.

Takaisin nykyaikaisessa keittiössä huomaat yhtäkkiä, miten laaja kaikki on – 28 senttimetriä on tullut tavalliseksi ruokalautasen halkaisijaksi, joka 1950-luvulla olisi ollut 25 senttimetriä. Se, että syömme näiltä laajoilta posliinilautasilta, ei tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi tarjoilla itsellemme suurempia annoksia. Mutta niinhän me yleensä teemme. Brian Wansink on psykologi (Mindless Eating: Why We Eat More Than We Think -kirjan kirjoittaja), joka on tehnyt lukuisia kokeita todistaakseen sen, minkä voisi toivoa maalaisjärjen jo sanovan: ylisuuret astiat saavat meidät syömään suurempia annoksia. Suuri jäätelökauha saa syömään enemmän jäätelöä; lyhyt, kyykkä lasi saa kaatamaan enemmän mehua. Koska se ei näytä paljolta, tunnemme silti kuluttavamme suunnilleen saman määrän. Wansink kutsuu tätä koko-kontrasti-illuusioksi. Näiden keittiöansojen ”todellinen vaara”, kirjoittaa Wansink, on se, että ”lähes jokainen ihminen maailmassa uskoo olevansa niille immuuni”.

Tosiasiassa näyttää siltä, että ainoat ihmiset, jotka ovat immuuneja suurille annoksille, ovat pieniä lapsia. Kolmen tai neljän vuoden ikään asti lapsilla on kadehdittava kyky lopettaa syöminen, kun he ovat kylläisiä. Tuon iän jälkeen tämä nälän itsesäätely menetetään, eikä sitä joskus opita koskaan uudelleen. Tämä on kulttuurienvälinen ilmiö Lontoosta Pekingiin. Eräässä yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että kun kolmevuotiaille tarjottiin pieniä, keskikokoisia ja suurempia annoksia makaroni-juustoa, he söivät aina suunnilleen saman määrän. Sen sijaan viisivuotiaat söivät paljon enemmän, kun makaroni-juustoannos oli ylisuuri.

Maailmassa, jossa ruoka on jatkuvasti läsnä, monista meistä on tullut kuin Liisa Ihmemaassa, jota hallitsevat kakut, joissa lukee Syö minua, ja pullot, joissa lukee Juo minua. Kuten ravitsemusasiantuntija Marion Nestle totesi 10 vuotta sitten kirjassaan What to Eat (Mitä syödä): ”Ihmisluontoon kuuluu syödä, kun hänelle tarjotaan ruokaa, ja syödä enemmän, kun hänelle tarjotaan lisää ruokaa”. Ongelma on se, että meille tyrkytetään yhä enemmän ruokaa, yhä useammin, joka päivä. British Heart Foundation julkaisi vuonna 2013 raportin nimeltä Portion Distortion siitä, miten annoskoot ovat muuttuneet Britanniassa vuoden 1993 jälkeen. Tuolloin keskimääräinen amerikkalaistyyppinen muffinssi painoi 85 grammaa, kun taas 20 vuotta myöhemmin ei ollut harvinaista, että muffinssi painoi 130 grammaa. Myös valmisruokien koko on kasvanut: kanapiirakoiden koko on kasvanut 49 prosenttia ja keskimääräinen paimenpiirakka lähes kaksinkertaistunut vuodesta 1993 (210 grammasta 400 grammaan). Ylensyönti tällaisessa ympäristössä ei välttämättä johdu niinkään tahdonvoiman puutteesta kuin siitä, että on jämähtänyt tapoihinsa. Ruokapsykologit puhuvat ”yksikkövinoumasta”, joka tarkoittaa, että olemme taipuvaisia ajattelemaan, että annos vastaa yhtä annosta, olipa annoksen koko mikä tahansa. Jopa silloin, kun kyseessä on 2 000 kalorin yksittäinen pizzaviipale, jonka ravitsemusasiantuntijat onnistuivat ostamaan New Yorkissa: koko päivän kalorimäärä yhdessä välipalassa.

Mutta vaikka kahviloissa ja ravintoloissa annokset ovat nykyään usein jättimäisiä, ruokapakkauksissa suositellut annokset saattavat olla epärealistisen pieniä. Useimpien aamiaismurojen ”annoskoko” koko EU:ssa on 30 grammaa. Kellogg’s Variety -pakkauksessa Corn Flakes on vain 17 grammaa. Tämä on 16-vuotiaalle pojalleni hädin tuskin enemmän kuin suupala (tosin hän on 180-senttinen). Haastattelin pari vuotta sitten Kellogg’sin tiedottajaa, joka sanoi, että nämä pienet suosituskoot on suunnattu lapsille, mutta myönsi, että aikuiset syövät ”hieman enemmän”. He todellakin syövät. Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että kun 140:tä Southendissä ja Birminghamissa asuvaa brittiläistä aikuista pyydettiin kaatamaan normaali kulhollinen maissihiutaleita, 88 prosenttia osallistujista otti yli 30 grammaa. Keskiarvo oli 44 grammaa.

Meidän hämmennyksemme annosten suhteen Britanniassa liittyy siihen, että olemme menettäneet niin monet ruoanlaittoon liittyvät perusvaistomme. Kun terveysministeriö kertoo meille, että parsakaalin ihanteellinen annos on ”kaksi keihästä”, kun taas kukkakaalin kohdalla se on ”kahdeksan kukkaa”, se ei liity kovinkaan paljon tavallisiin aterioihin. Sitä vastoin vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa, johon osallistui lähes 1 500 iäkästä eteläkorealaista, havaittiin, että perinteisen keittiön vuoksi oli edelleen huomattavan paljon yksimielisyyttä siitä, kuinka paljon tiettyjä ruokia tulisi syödä. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet korealaiset olivat yhtä mieltä siitä, että annos kiillotettua valkoista riisiä oli 75 grammaa, bataattia 120 grammaa, pinaattia reilut 40 grammaa ja paahdettuja valkoisia seesaminsiemeniä 1 gramma.

Ilman tällaista jaettua tietämystä, joka ohjaisi meitä, olemme elintarviketeollisuuden armoilla. Ylitarjonnan vallitessa elintarvikeyrityksillä on kaksi mahdollista strategiaa. Yksi on myydä meille pienempiä annoksia korkeampaan hintaan – tämän vuoden tammikuussa Unilever ilmoitti vähentävänsä Magnumin ja Cornetton kaltaisten jäätelöiden kokoa jopa kolmanneksella (vaikkakin, sanomattakin on selvää, ettei se laskenut hintoja samalla marginaalilla). Toinen, yleisempi lähestymistapa on yrittää myydä meille enemmän ruokaa. Vuonna 1988 Cadbury’s Dairy Milk -suklaapatukkaa sai ostaa vain yhden kokoisena: 54 grammaa. Nyt sitä voi ostaa 49 g, 110 g, 200 g ja 360 g. Todella valtavaan 360 g:n patukkaan verrattuna yhä massiivinen 110 g:n patukka näyttää lähes vaatimattomalta.

Ongelmamme annosten kanssa on osittain tämä: kukaan ei pidä käsitteestä ”vähemmän”. Meidät on lapsesta asti ehdollistettu kaipaamaan ylitsevuotavaa lasia ja kuormitettua pöytää. Helppo tapa puuttua tähän kotona on yksinkertaisesti käyttää pienempiä astioita. Usein aterian päätteeksi minulla ei ole oikeastaan nälkä, mutta kaipaan jotain makeaa. Huomaan, että jos otan pienen kastelukulhon ja kasaan sen täyteen sitä, mitä haluan – tiheitä suklaabrownieita, tahmeaa halvaa – tunnen itseni tyytyväiseksi, vaikka annos olisikin pieni. Kun kokeilin tätä ensimmäistä kertaa, se tuntui hölmöltä. Voisiko minua todella huijata lautasella? Kyllä. Voisin. Ja niin voisit sinäkin.

Viime vuonna Cambridgen yliopiston tutkijat käyttäytymisen ja terveyden tutkimusyksikön johtajan Theresa Marteaun johdolla tekivät kokeen paikallisessa Cambridgen pubissa nimeltä The Pint Shop. Tutkijat havaitsivat, että kun käytettiin suurempia lasiastioita (370 ml verrattuna 300 ml:aan), 175 ml:n vakiomittaisen viinin myynti kasvoi 9 prosenttia. Marteau, jonka tutkimus keskittyy siihen, miten ihmisiä voidaan kannustaa omaksumaan terveellisempiä toimintatapoja, totesi, että suuremmat lasit saivat ihmiset tuntemaan, että he juovat vähemmän, ja siksi he nauttivat viiniä nopeammin. Marteau toivoo, että hallitus tarkastelee tämänkaltaisia tutkimuksia ja ryhtyy toimiin suurten annosten saatavuuden vähentämiseksi. Tutkimuksen lyhyen aikavälin vaikutus on kuitenkin ollut varsin erilainen. Nähtyään vaikutuksen myyntiin The Pint Shop tarjoilee viininsä nyt pysyvästi suuremmissa laseissa.

Jay Rayner: ”Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä järkevä annoskontrolli on”