Kolmas Blade Runner -elokuva on yhtä väistämätön kuin robottivallankumous
Onko koskaan ollut scifi-elokuvaa, joka olisi niin altis jatko-osille kuin Denis Villeneuven Blade Runner 2049? Vuoden 2017 Oscar-palkitun neo-noir-elokuvan, joka itsessään on jatkoa tarinalle, joka kerrottiin ensimmäisen kerran vuonna 1982 ilmestyneessä Blade Runnerissa, päätteeksi meille jää enemmän kysymyksiä kuin mitä meillä oli elokuvan alkukuvassa. Vieläkään ei ole lopullista vastausta Harrison Fordin esittämän Rick Deckardin replikaattistatuksesta (vaikka asiat ovatkin edenneet niin nopeasti, että sillä tuskin on väliä); olemme nähneet vain vähän replikaattikapinasta, josta lyhyesti kiusoiteltiin; ja käsitteeseen lisääntymään kykenevistä replikaaneista (mahdollisesti jopa ihmisten kanssa parittelevista) ei ole juurikaan puututtu. Elokuvana Villeneuven huikea uusi episodi on yhtä kiehtova ja arvoituksellinen kuin Ridley Scottin alkuperäinen, elokuvan Magic Eye -juliste, joka haastaa meidät huomaamaan sen pyörteisiin kätkeytyviä salaisuuksia.
Ei kovinkaan kauan sitten kaikki puheet tulevista osista upposivat elokuvan pettymyksen tuottaneen lipputulotuloksen painolastin alle, sillä sen budjetin uskottiin olleen noin 150 miljoonaa dollaria ja se tuotti maailmanlaajuisesti vain 260 miljoonaa dollaria. Satunnaisen tarkkailijan mielestä 110 miljoonan dollarin perusvoitto ei kuulosta hassummalta, mutta Hollywoodin taloustiede on yhtä vaikeaselkoinen kuin Scottin visio tulevan Kalifornian autioituneesta ja vahingoittuneesta tulevaisuudesta: todellisuudessa Villeneuven elokuva hävisi markkinointikustannusten ja muiden tekijöiden, kuten paikallisille elokuvateatterinomistajille maksettavan osuuden bruttotuloista, jälkeen lähes varmasti rahaa. Kanadalaisohjaaja ei silti luovu toivosta palata tulevaisuuden LA:n hämärään neonpippuriseen maailmaan suunnitellessaan seuraavaa scifi-opusaansa, uutta sovitusta Frank Herbertin romaanista Dune.
”Se on niin inspiroiva paikka, Blade Runnerin maailma”, Villeneuve kertoi Empirelle. ”Ongelmani on sana ’jatko-osa’. Mielestäni elokuva tarvitsee omaperäisiä tarinoita. Mutta jos minulta kysytään, haluaisinko palata tähän universumiin eri tavalla, voin sanoa kyllä. Sen pitäisi olla oma projektinsa. Jotain, joka olisi irrallaan molemmista muista elokuvista. Tulevaisuuteen sijoittuva salapoliisi-noir-tarina … Herään joskus yöllä ja haaveilen siitä.”
Kannattaisiko yleisö hyväksyä elokuvan, joka irrottautuisi lähes täysin Ryan Goslingin näyttelemän K vuonna 2049 tapahtumista, on kyseenalaista. Jokaisessa uudessa episodissa kaivattaisiin varmasti syventymistä edellisellä kerralla esiin kaivettuihin salaisuuksiin, mutta Villeneuvelle voitaisiin silti antaa luovaa tilaa omaperäisen tarinan luomiseen. Todellinen kysymys on, antaisivatko studiot rahaa sen tekemiseen.
Mutta tällainen kielteinen näkemys jättää täysin huomiotta Blade Runnerin kestävyyden elokuvauniversumina. Kesti yli kolme vuosikymmentä, ennen kuin Blade Runner 2049 sai vihreää valoa, 30 vuotta, joiden aikana Scottin alkuperäinen elokuva muuttui studion väärentämästä lipputulopommista vilpittömäksi scifi-klassikoksi. Vuonna 1982 elokuvan teatterileikkaus herätti useimmissa kriitikoissa ylenkatsetta, mikä johtui raivostuneelta kuulostavan Fordin Raymond Chandleresmaisesta kerronnasta ja päällekäyvästä onnellisesta lopusta, joka tuhosi lähes kokonaan elokuvan arvoituksellisuuden replikanttien elinkaaren ympärillä. Vasta vuonna 1992 ilmestynyt Director’s Cut (jota Scott ei itse asiassa suoraan valvonut) ja vielä myöhempi, vuonna 2007 ilmestynyt Final Cut (jota Scott valvoi) saivat Blade Runnerin pysyvän loistokkuuden kiteytymään scifi-intoilijoiden mielissä.
Villeneuven jatko-osa näyttää jo nyt varastaneen etumatkaa edeltäjälleen. Se sai erinomaiset arvostelut ja sai hyvän vastaanoton alkuperäisen elokuvan fanikunnalta. Elämme myös maailmassa, jossa scifi-jatko-osat ovat kahden pennin hintaisia – Matrix on vasta viimeisin kulttielokuva, joka saa myöhästyneen jatko-osan – ja jossa Martin Scorsese saa tehdä kolmen ja puolen tunnin gangsterieepoksen, jonka budjetti on 159 miljoonaa dollaria ja jonka Netflix rahoittaa iloisesti sillä ehdolla, että suoratoistopalvelu saa käyttää sen läsnäoloa uusien tilausten tekemiseen. Blade Runnerin futuristiset, eeppiset visuaaliset herkut sopivat ehkä vielä huonommin pienelle ruudulle kuin The Irishman, mutta jos tämä on hinta siitä, että näkee vielä yhden jakson, useimmat fanit maksavat sen mielellään.
Lisäksi Blade Runnerissa esitetyt käsitteet – keinotekoiset ihmiset, ihmiskunnan mahdollisuus muuntua joksikin uudeksi sen sijaan, että se korvattaisiin vääjäämättömässä robottivallankumouksessa – ovat niin perustavanlaatuisen kiehtovia, että 2049 tulee varmasti keräämään uusia katsojia ajan mittaan, aivan kuten alkuperäinenkin elokuva teki. Voimme vain toivoa, ettei mene vielä 30 vuotta, ennen kuin kiinnostuksen kriittinen massa kasvaa ja pato murtuu, mikä inspiroi jotakuta aloittamaan kolmannen osan tekemisen.