Alessandro Moreschi

Moreschin johtaja Sikstiinessä oli Domenico Mustafà, itsekin aikoinaan hieno kastraattisopraano, joka ymmärsi, että Moreschi oli muun muassa ainoa toivo Sikstiiniläisen perinteen jatkumiselle, jonka mukaan Sikstiinessä esitettiin pyhäinviikolla Gregorio Allegrin kuuluisaa Miserere-laulua. Kun Moreschi liittyi Sikstuksen kuoroon, kuorossa oli vielä kuusi muuta kastraattikuorolaista, mutta kukaan heistä ei kyennyt pitämään yllä tämän teoksen vaativaa sopraanotessituuraa. Moreschin tähtiasema näyttää joskus kääntäneen hänen päänsä: ”Moreschin käytös oli usein sen verran oikukasta, että hän unohti kunnollisen ammattimaisen käytöksen, kuten esimerkiksi konsertin jälkeen, kun hän esiintyi yleisön joukossa kuin riikinkukko pitkän valkoisen huivin kera, jotta häntä onniteltaisiin …”

Sikstuksen kappelin kuoroa johdettiin vuosisatoja vanhojen perinteisten linjojen mukaan, ja sillä oli tiukka hierarkiajärjestelmä. Vuonna 1886 vanhempi kastraatti Giovanni Cesari jäi eläkkeelle, ja todennäköisesti juuri silloin Moreschi siirtyi Direttore dei concertisti (solistien johtajaksi). Vuonna 1891 Moreschi siirtyi segretario puntatore -tehtävään, jossa hän vastasi kuoron toiminnan päiväkirjasta, ja seuraavana vuonna hänet nimitettiin maestro pro tempore -tehtävään, joka oli pitkälti hallinnollinen tehtävä, johon kuului kuoron kokousten koolle kutsuminen, harjoitusten määrääminen, virkavapauksien myöntäminen ja vastaavat tehtävät. Tänä vuonna Alessandro oli myös vastuussa siitä, että kuoro suoritti tehtävänsä asianmukaisesti Sikstuksen kappelissa. Taiteellisesti hän osallistui solistien valintaan ja ohjelmistojen kehittämiseen. Sikstuksen kuoron organisaatiossa ja koko katolisessa kirkkomusiikissa oli koko aikana suuria mullistuksia: Saksasta alkunsa saanut Cecilianismiksi kutsuttu uudistusliike oli alkanut vaikuttaa Roomassa. Sen vaatimukset kirkkomusiikin paluusta gregoriaanisen laulun ja Palestrinan polyfonian kaksoispohjaan olivat suora uhka sekä Sikstuksen kappelin ohjelmistolle että käytännöille. Mustafà vastusti niitä, mutta aika oli häntä vastaan. Vuonna 1898 hän vietti Sikstuksen kappelin viisikymmenvuotisjuhlaa, mutta nimitti samalla Lorenzo Perosin yhteiseksi ikuiseksi johtajaksi. Tämä Piemonten Tortonasta kotoisin oleva 26-vuotias pappi osoittautui todelliseksi piikiksi Mustafàn silmissä. Moreschi oli hyvin hiljainen todistaja perinteen ja uudistuksen voimien välisessä kamppailussa, mutta joutui myös maallisiin asioihin: 9. elokuuta 1900 hän lauloi Italian kuningasperheen nimenomaisesta pyynnöstä äskettäin murhatun kuninkaan Umberto I:n hautajaisissa. Tämä oli sitäkin erikoisempaa, koska paavillisuudella ei edelleenkään ollut virallista yhteyttä Italian maalliseen valtioon, jota se piti pelkkänä vallananastajana (ks. Italian yhdistyminen).

Vuoden 1902 keväällä Vatikaanissa Moreschi teki ensimmäiset levytyksensä lontoolaiselle Gramophone & Typewriter Companylle. Lisätallenteita hän teki vuonna 1904: äänitteitä on kaikkiaan seitsemäntoista kappaletta. Näiden kahden session välissä tapahtui useita kohtalokkaita tapahtumia: vuonna 1903 iäkäs Mustafà jäi vihdoin eläkkeelle, ja muutamaa kuukautta myöhemmin paavi Leo XIII, Sikstiiniläisen perinteen vahva kannattaja, kuoli. Hänen seuraajansa oli paavi Pius X, joka oli yhtä voimakas Cecilianismin kannattaja. Yksi uuden paavin ensimmäisistä virallisista toimista oli motu proprio Tra le sollecitudini (”Huolien keskellä”), joka julkaistiin sopivasti Cecilian päivänä 22. marraskuuta 1903. Se oli viimeinen naula arkkuun kaikelle sille, mitä Mustafà, Moreschi ja heidän kollegansa edustivat, sillä yhdessä sen määräyksistä todettiin: ”Aina kun … on toivottavaa käyttää sopraanojen ja kontrabalttojen korkeita ääniä, nämä äänet on kirkon vanhimman tavan mukaan annettava pojille.” Perosi, kastraattien fanaattinen vastustaja, oli voittanut, ja Moreschi ja hänen muutamat jäljellä olevat kollegansa oli määrä siirtää eläkkeelle ja korvata heidät pojilla. Eräs Moreschin laulava oppilas, Domenico Mancini, jäljitteli niin hyvin mestarinsa ääntä, että Perosi piti häntä kastraattina (kastraatio oli kuitenkin kielletty Italiassa vuonna 1870), eikä halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Mancinista tuli ammattimainen kontrabasson soittaja.

Virallisesti Alessandro oli Sikstuksen kuoron jäsen pääsiäiseen 1913 asti (jolloin hän pääsi eläkkeelle kolmenkymmenen palvelusvuoden jälkeen), ja hän pysyi Rooman Pietarinkirkon Cappella Giulian kuorossa vielä vuotta myöhemmin. Pääsiäisen 1914 tienoilla hän tapasi wieniläisen musiikkitieteilijän Franz Haböckin, joka oli kirjoittanut tärkeän teoksen Die Kastraten und ihre Gesangskunst (Kastraatit ja heidän laulutaitonsa, julkaistu Berliinissä vuonna 1927), joka suunnitteli Moreschin ottamista mukaan konsertteihin, joissa elvytettäisiin kahdeksastoista-luvun suuren kastraatin Farinellin ohjelmistoa. Nämä suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet: Moreschilla (nyt viisikymmentäviisivuotias) ei ollut enää vaadittavaa korkeaa sopraanoäänialuetta, eikä hänellä joka tapauksessa ollut koskaan ollut tarvittavaa virtuoosimaista oopperakoulutusta.